Nykyään on jotenkin ihailtavaa jos lapsi menee siinä vanhemman sivussa, ikään kuin elämän sivutuotteena. Istuu hiljaa merkkivaatteissaan trendikahvilassa ja käy vanhempiensa kanssa niissä ravintoloissa jossa ei ole sitä leikkipaikkaa ja jossa syödään hienosti alku-, pää- ja jälkiruoka. Lastenannoksista niissä ravintoloissa ei ole kuultukkaan. Siinä-sivussa lapsi kulkee vanhempiensa mukana harrastuksiin, vaikkei siellä pienelle ihmiselle ole mitään mielenkiintoista ja siltä lapselta vaaditaan uskomattomia taitoja viihdyttää itse itseään häiritsemättä vanhempiaan, hiljaa tietenkin.
Siinä-sivussa-lapsi asuu yleensä kodissa jossa lapsen olemassaolo saa näkyä ainoastaan kauniina valokuvina, sävy-sävyyn valittuina leluina (siellä sävy-sävyyn olevassa lastenhuoneessa) ja kuulua se ei saisi juuri ollenkaan.
Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat huutaa sen kuuluisan oman ajan perään äänekkäämmin kuin muut ja yhden sivuun ahdetun lapsuuden päivän jälkeen ne vanhemmat korkkaa punaviinin tai syö aikuisten kesken hienosti vaikka juustoja, kun on ollut niin rankkaa.
Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat ekevät ison numeron jokaisesta reissusta leikkipuistoon, jonka ne vanhemmat viettävät katse puhelimen ruudulla ja huudellen lapselleen "Joo, joo, äiti näki kyllä!". Eikä ne vanhemmat myöskään leiki lapsiensa kanssa, kun eivät kuulemma osaa.
Siinä-sivussa-lapsi vaikuttaa muiden silmissä hyvin kasvatetulta kun viihtyy niin kivasti yksinään ja antaa aikuisten puhua rauhassa kahvipöydässä.
Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat puhuvat usein myös uhrauksista lapsensa eteen.
Esimerkit olivat kärjistettyjä ja jos yksi niistä pätee sinuun ei se vielä tarkoita mitään, mutta sitähän se vain on nykyään todella monella. Lapsi on vanhempiensa elämän sivutuote, jonka tehtävä on olla rajoittamatta vanhempiensa elämää.
Itsekkin arvostan omaa aikaani suuresti, silti minun oma aikani on tyttärelleni spesiaalia isi-tytär aikaa. Ja silloin harvoin kun lapsi hoitoon laitetaan tehdään se lasta ajatellen.
En yritä kiillottaa omaa sädekehääni. Olen edelleen äitinä se sama vajavainen yksilö kuin ennenkin ja teen arjessani, äitiydessäni ja elämässäni noin ylipäätänsä virheitä päivittäin.
Silti haluan vain kirjoituksellani herätellä ajattelemaan, että lapset oikeastaan tekevät vanhempiensa takia uskomattoman paljon asioita joita eivät haluaisi. Kyllä jokaisen taaperon ja isomman tallaajan mielestä kauppareissu metallikärryssä paikallaan jumittaen on varmasti tylsää kun ympärillä olisi niin paljon kaikkea kivaa mihin koskea ja pitkiä käytäviä joilla juosta. Lapsen mielestä varmasti aamiainen maistuisi paremmalta jos sen nauttisi olohuoneessa sormin, kuin istuen nätisti keittiönpöydän ääressä. Lapsi varmasti haluaisi mielummin leikkiä suihkussa saippualla, roiskia ja lutrata tunti tolkulla yksinään kuin tehdä pikaiset pesut ja pestä myös ne hiukset. Lapsi varmasti mielummin leikkisi olohuoneessa yömyöhään ja nukkuisi valot päällä jos vain saisi. Ei sillä että noita asioita pitäisi antaa lapsen tehdä, mutta toivon että ymmärrätte pointtini.
Minäkin äitinä mielummin istuisin puiston penkillä puhelin kourassa pelaten karkkipeliä kuin hiekkalaatikon reunalla saaden hiekkaa lapiotolkulla syliini. Ruokani söisin mielummin yksin televisioita katsellen kuin keittiössä pienen terroristin varastaessa lautaseltani tomaatteja. Nukkuisin aamuisin yhdeksään tai kymmeneen, enkä seitsemään. Kävisin yksin suihkussa edes joskus ja sulkisin silmäni lämpimän veden valuessa päälleni. Nukkuisin mieheni kanssa kaksin lähekkäin sängyssämme. Kävisin vessassa yksin...
Mutta sitten tajuan kaikkien noiden asioiden olevan itselleni lähes merkityksettömiä, mutta lapselleni niin tärkeitä. Mimosa rakastaa kun saa hiekkalaatikolla rikkoa tekemäni hiekkakakut, kun saa maistella ruokiani ja varsinkin jos saa varastettua ruokaani. Mimosa herättää minut aamuisin, koska minä olen se kenen kanssa hän kaikista mieluiten viettää vielä aikaansa (sama kyllä pätee myös toisinpäin). Mimosan mielestä suihkussa on hauskaa kun saa loiskuttaa muovikulhoista vettä lattialle ja kun saa suihkun kanssa kastella naamani. Mimosa myös unissaan tarkistaa että hän on turvallisesti sängyssä omalla paikallaan, äidin ja isin välissä. Ja kaikki mikä saa tuon pienen sähikäisen onnelliseksi on takuuvarmasti sen arvoista, mitä se sitten milloinkin onkaan.
Minulla on omaa aikaa iltaisin kun saan tytön nukkumaan ja ennen kaikkea tulee vielä aika kun sitä omaa aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Mimosa on pieni vain niin suunnattoman lyhyen ajan joten koen tärkeäksi että enemmän panostan siihen Mimosan omaan aikaan, eli asioihin jotka tekevät tuon pienen ihmettelijän onnelliseksi. Ja ne asiat kun ovat minulle äitinä niin helppoja ja vielä niin kovin yksinkertaisia. Harjoitan siis siinä-sivussa-Kaisaa. Minä Kaisa, tulen siinä äitiyden ja lapseni sivussa. Olen ensimmäisenä äiti, sitten vaimo ja vasta kolmantena se Kaisa joka tykkää valvoa myöhään, käydä Kotiteollisuuden keikoilla, viettää aikaa ystävieni kanssa, käydä ravintoloissa syömässä hyvin, käydä salilla, tehdä viikonloppumatkoja kohteisiin joissa on halpaa kaljaa ja joka tykkää nukkua pitkään. Nytkin toki arvostan omaa aikaa ja kyllä se punaviini joskus tulisi tarpeeseen, mutta arvostan silti Mimosan aikaa enemmän.
Vakavamielinen kirjoitus tänään. Kumpuaa varmasti halustani olla aina vain parempi äiti ja kasvattaa onnellinen lapsi. Tai sitten olen naisena kuunkierron, horoskoopin väärän asennon, väsymyksen tai muuten vaan yleisen vittumaisuuden vaikutuksen alaisena. Tiedä näistä sitten.
Loppuun taas kuva. Kumpi nyt onkaan sitten kumman sivussa. Päättäkää te.
