Ihan tavallinen lapsi

Elämme maailmassa jossa lapsien täytyy olla jotenkin erityisiä ja erikoisia. Siis vanhempien mielestä. Tavallinen ei kelpaa ja se on tylsää. Erilaisuuden tavoittelu alkaa jo raskauden aikana. Pitää jotain tehdä erilailla kuin muut. Valita vaikka kivunlievitykseksi Siperialainen synnytyslaulu tai synnyttää naapurin luona, koska koti on niin nähty juttu. Sitten kun se pieni käärö näkee päivänvalon otetaan seuraava askel erikoisuuteen. Nimeksi kun nykyään voi valita mitä tahansa ja tuntuukin että nimiä lapsille etsitään niin lääkeaineista kuin kuninkuusravejen lähtölistoilta. Ja kun lapselle on vihdoin saatu nimi, jota kukaan ei osaa lausua tai kirjoittaa alkaa se lapsen spesiaalien taitojen etsiminen.

Lapsen kiinnostuksen kohteita aletaan kartoittaa heti kun lapsi kohdistaa katseensa ensimmäistä kertaa tarkoituksellisesti johonkin. "Katso kulta, Mukopolysakkaridipolysulfaatti tuijottaa niin kiinnostuneena lintuja. Hänestä taitaakin tulla Ornitologi! Katsoppa löytyykö läheltä äiti-vauva lintubongauskerhoa!". Vanhemmat yrittävät siis keksiä sitä lapsensa "juttua" jo ennen kuin lapsi edes tietää että on olemassa muutakin ruokaa kuin äidinmaito.

Nykyään on täysin normaalia että alle kouluikäisellä on jo harrastuksia joissa treenataan tavoitteellisesti ja niissä sitten pysytään. Ei kukaan enää arvosta harrastamista siksi että se on kivaa. Kaikessa tarvitsee kilpailla ja olla paras. Laitetaan lapsi määrittelemään itsensä harrastuksen kautta vaikka lapsuus olisi se ainoa aika elämässä jolloin ei tarvitsisi suorittaa jatkuvasti.

Tuntuu että lapsen on pakko jotenkin erottua massasta. Ei riitä että vanhemmilleen kyseinen lapsi on täydellinen, erityinen ja paras maailmassa, vaan muidenkin pitää nähdä lapsi niin kuin vanhemmat hänet näkevät. On pakko olla joku vaikkei vielä tiedä edes itse olevansa joku.

Mitä pahaa on olla lapsi joka tykkää vähän kaikesta, mutta ei yhdestä ylitse muiden. Lapsi jonka kaimoja on Suomeen kastettu tuhansia. Lapsi joka käy harrastuksissa joissa on vaan kivaa, mutta ei kilpailla tai voi olla paras. Lapsi joka oppii kaiken ikätasonsa rytmissä, ei aiemmin, ei myöhemmin. Lapsi joka saa itse keksiä sen juttunsa vaikka se veisi 20 vuotta.

Minä haluan kasvattaa tavallisen lapsen. Tavallisen lapsen joka tietää että häntä tuetaan kaikessa mihin hän ryhtyy ja tietää myös että hän kelpaa juuri sellaisenaan vaikkei ryhtyisi mihinkään. Lapsen joka tietää että hänestä ollaan ylpeitä aina. Lapsen joka saa kokeilla, epäonnistua, tutkia ja hakea mielenkiintonsa kohteita vaikka koko elämänsä. Lapsen joka tietää että hän on täydellinen juuri omana itsenään ja kaikki siihen päälle on vain plussaa.

Haluan pysyä pois vanhempien kilpavarustelu areenalta. En halua vertailla minkä ikäisenä lapseni oppi jonkun monimutkaisen piruetin, vaikean soinnun, laskemaan toisen asteen yhtälöitä tai mikä oli hänen aikansa 50 metrin perhosuinnissa. En ikinä halua olla se äiti joka sanoo "Ihan hienosti! MEIDÄN lapsi oppi tuon jo viime vuonna.". Haluan mielummin olla iloinen aina kun lapseni on iloinen ja jakaa hänen määritelmänsä onnistumisesta. Jos lapseni kokee onnistuneensa jossain niin ei ole minun tehtävä viedä sitä häneltä pois sanoen "Ihan hyvä, mutta viimeksi pärjäsit paremmin" tai henkilökohtainen inhokkini "Hyvä, mieti kun harjoittelet lisää niin mihin sitten pystyt!". Ehkä minusta ei olisi konserttipianistin tai maajoukkue tason jalkapalloilijan äidiksi. Olen siis verrattain tavallinen äitikin.

Ja näin loppu kevennyksenä:
Jos määrittelisin Mimosan kiinnostuksen kohteet nyt ja alkaisin ilmoitella tyttöä harrastuksiin olisi se kirjo aika mielenkiintoinen. Tai lähinnä ongelmallinen. En nimittäin tiedä missä 1,5-vuotias voisi harrastaa autoja, eläimiä, kiipeilyä, juoksua ja sotkemista samalla. Ellei toki joku muu astetta vilkkaamman taaperon äiti ole keksinyt 10-ottelua tämän ikäisille. Mimosa siis ei edelleenkään ole niin kauaa paikallaan että voisin sanoa yhden asian olevan ylitse muiden. Autot ja koirat kiinnostaa aina, mutta nekin maksimissaan 10 minuuttia kerrallaan niin ei niistä vielä harrastuksen pohjaksi olisi. Mimosa kyllä harrastaa edelleen ihmis hirmumyrskynä toimimista. Olen yllättynyt että sain näin päivällä kirjoitettua edes tämän sekavan vuodatuksen blogiin. Pahoitteluni siis lukijoilleni, en yksinkertaisesti ole ehtinyt tekemään mitään pitkäjänteistä kuten kirjoittaa. Ja iltaisin olen niin väsynyt kun saan lapsen nukkumaan että poikkeuksetta Netflix, mukillinen teetä ja sohvan nurkka vie voiton. Kas kun luulin että ennen oli kiire. Nyt kuitenkin Mimosa on oppinut kiipeämään pöydille, hyllyille, tasoille jne. joten siinä missä ennen siivosin 110 neliön lattiapinta-alaa on siihen nyt lisätty järkyttävä määrä tavaraa joihin nykyään ylletään ja pöydät joilla tepastellaan. Niistä kerron lisää viikonloppuna kun saan kuulumisia-postauksen julkaistua. Siihen asti näkemiin.

Loppuun kuva erilailla erityisestä lapsesta. Sinappia suoraan tuubista.

Kirje itselleni menneisyyteen (elokuusta 2012 eteenpäin)

Heräät aamulla järkyttävään alavatsa kipuun. Turhaan särkylääkettä hamuilet ja valmistaudut kolmen päivän menkkakipuihin tapasi mukaan. Turha siis myös ravata vartin välein vessassa tarkistamassa joko padot on auenneet ja turha kulkea viikko side housuissa. Menkkoja et tule nimittäin näkemään 1,5 vuoteen.

Raskaustestejäkään ei kannata ostaa kuin se yksi. Se on oikeassa. Ihan kuin ne kaikki muutkin kymmenen. Ja lääkärikin kyllä kertoo "kystallasi" olevan syke, joten lopeta nyt hyvä ihminen se tikkuihin pissiminen, osta mielummin niillä rahoilla jäätelöä tai vielä parempi, säästä ne rahat kenkäkaappisi uusimiseen, saat nimittäin raskauden kylkiäisenä numeroa isommat jalat.

Älä stressaa jokaista vihlaisua ja kipua vatsassasi, kaikki on hyvin ja ne kuuluvat asiaan. Jopa ne kolme päivää kestävät kipukohtaukset johtuu vain sisäelimiesi uudelleen järjestymisestä ja venymisestä. Sykettäkään ei kannata sen dopplerin kanssa etsiä ennen viikkoa 10, koska sinä tomppeli kuuntelet ensimmäiset viikot onnellisena omaa reisivaltimoasi. Pessimisti ei pety, mutta anna itsellesi lupa tutkia kivoja vauvanvaatteita kaupoissa.

Ihan sama kuinka usein ravaat peilin edessä tarkistamassa joko mahasi näkyy ja ihan turhaan kiskot mahdollisimman tiukkaa paitaa päällesi. Raskausmahaksi tunnistettava kumpu näkyy sinulla vasta viikolla 15 tai jotain.

Älä usko neuvolan antaman opuksen väittämiin siitä että ensimmäiset liikkeet tuntuvat perhosen siiven hipaisuilta tai poreilulta. Huomaat muuten makaavasi iltaisin sängyssä innoissani mahastasi tulevasta vellonnasta joka kerta toisensa jälkeen osottautuu pieruksi. Huomaat kyllä kun ensimmäiset liikkeet tulevat, se tuntuu kuin kolme kuplaa poksahtaisi mahassasi. Viikkoja tuolloin on 18.

Ensimmäinen kerta kun liikkeet tuntuvat mahan läpi on syytä herättää nukkuva mies. Joka ilta saman toistuessa se alkaa olemaan jo toisen osapuolen mielestä suhteellisen ärsyttävää.

Katso nyt kaikki suosikki kauhu- ja splätterielokuvasi, et pysty niitä ainakaan kahteen vuoteen katsomaan. Lue myös nyt kaikki Kepplerin ja Nesbon kirjat kertaalleen, nekin ovat poissuljettuja todella pitkään. Jos myös uutiset nälänhädästä, tulvista ja muista katastrofeista kiinnostaa niin perehdy niihin nyt. Jatkossa kaikki raaka ja surullinen fiktio/fakta saa sinut itkemään. Tosin tulet vielä kaksi vuotta ainakin itkemään jopa Alfred J. Kwakin tunnarillekkin. Tallenna siis digiboxille romanttisia komedioita vaikka ne sinua vielä oksettaakin, opit kohta arvostamaan niiden onnellisia loppuja.

Vaikka kaikki saakin sinut sekunnissa raivon partaalle ja kilahdat mitä ihmeellisimmistä asioista niin älä pura sitä tulevaan isään. Pelkästään mielialojesi raju vaihtelu saa sinut loppu elämän mittaiseen kiitollisuudenvelkaan miestäsi kohtaan. Ei hän pahaa tarkoita kun joutuu lopettamaan puhelun töiden takia, hän tekee oikeesti töitä, ei suinkaan suunnittele sinun tekemistä yh-äidiksi. Joten älä myöskään katsele niitä halpoja yksiöitä Varissuolta, äläkä nyt oikeesti ainakaan lähetä asuntohakemusta niistä! Kukaan ei tahallaan ärsytä sinua, ne on ne kuuluisat hormonit, usko pois!

Loppu raskaus on perseestä. Et pysty nukkumaan, vaatteet ei mahdu päälle, mahasi ei kasva kauniisti eteen vaan levittäytyy sivuille, selkäsi särkee, polvesi paukkuvat, tissisi kasvavat, nilkat turpoavat olemattomiin ja pissahätä on pysyvä. Sinnittele. Se menee nopeammin kuin uskotkaan. Ota myös enemmän niitä kuvia, vaikka sinua nyt oksettaakin ulkomuotosi. Ajattele positiivisesti, ainuttakaan raskausarpea ei ole, eikä myöskään tule.

Älä ostele imetysliivejä raskauden puolestavälistä asti. Huomaat että kaikki ne jää pieneksi ennen kuin lapsi on edes niistä hyötymässä. Säästä nekin rahat niihin kenkiin ja osta ne kunnolliset liivit vasta kun tissisi ovat jalkapallon kokoiset.

Vauva päättää harjoitella kolme päivää syntymistä tekemättä sitä kuitenkaan. Mene suihkuun, syö panadol ja sinnittele. Mitään ei nimittäin tapahdu. Ja jos menet silti pyörähtämään synnärillä, sano kauhusta kankeana olevalle tulevalle isälle, että hänen ei kannata tulla tutkimushuoneeseen sisälle. Et nimittäin ikinä tule unohtamaan sitä ilmettä mikä hänen kasvoillaan on kun lääkärin lisäksi alapäätäsi tahtoo kopeloida nuori mies amanuenssi.

Älä lue tarinoita sektiosta etukäteen. Se on varsin kivuton ja helppo toimenpide kohdallasi. Et ole kipeä sen jälkeenkään vaan istut jo seuraavana päivänä risti-istunnassa sängylläsi ongelmitta.

Olet pelännyt (koska olet taas lukenut juttuja netistä, LOPETA!!!) että jos äidinrakkaus ei sytykkään heti kun vauva syntyy. Turhaan pelkäät. Ensimmäinen parkaisu sermin takaata ja tiedät että sen äänen päästäjä on osa sinua. Asia konkretisoituu kun tyttö viedään isänsä kanssa leikkaussalista pois ja sinua parsitaan kasaan. Minuutit tuntuvat tunneilta kun vaan haluat vauvasi luo. Ja kun vihdoin pääset vauvasi luo, tiedät ettei mikään tässä maailmassa ole tärkeämpää.

Imetystäkin stressaat ihan turhaan. Se sujuu alusta asti kuin vanhalta tekijältä. Tosin neljän tunnin imetysvälit saat unohtaa. Hyvä jos vessassa ehdit välissä käydä.

Kun pieni tyttösi viedään ensimmäiseksi yöksi teholle niin älä huuda sille raivostuttavalle kätilölle, koska hän tulee kyseenalaistamaan mielenterveytesi ja unohtamaan tuoda sinulle iltapäiväkahvit joka päivä. Tytöllä on kaikki hyvin ja saat hänet aamulla takaisin viereesi. Vaikka maailma tuntuukin silloin romahtavan niskaasi niin nuku! Kun nimittäin saat vauvan seuraavana aamuna rinnallesi niin kirjaimellisesti saat hänet rinnallesi 24 tunniksi. Onneksi sinulla on katetri, koska vessaan et pääse.

Unohda kertomukset siitä kuinka ihmiset on mahtuneet synnytyksen jälkeen välittömästi omiin farkkuihinsa. Näytät tyhjentyvältä pomppulinnalta vielä pitkään. Älä testaa farkkuja ennen syksyä, masennut vaan. Raskauskiloja kun tulee se melkein 30, halusit tai et niin et voi myöskään olettaa niiden häviävän sairaalaan ja imetyksen avulla. Joudut tekemään töitä saadaksesi kroppasi takaisin. Ja kuitenkin mietit miltä rintasi näyttävät imetyksen jälkeen. Totuus on vielä pahempi. Silti et jaksa stressata enää asiasta. Virosta saa silikonia jos niikseen tulee. Sinuna olisin enemmän huolissani hiuksistasi. Niitä meinaan tulee lähtemään ja paljon. Todennäköisesti jokainen teillä vieraileva miespuoleinen henkilö joutuu kotona ristikuullusteltavaksi ollessaan vartin kyläilyn jälkeen täynnä blondeja hiuksia.

Mimosan syntymän jälkeen itket ensimmäiset kaksi viikkoa jatkuvasti. Se on normaalia ja kuuluu asiaan. Et ole menettämässä järkeäsi. Jatkuvat kauhukuvat ja painajaiset ovat myös ensimmäisien viikkojen riesa. Nukut paremmin kun vaan otat tytön kiltisti viereesi etkä ravaa pinnasängyn luona tunnin välein. Sitäpaitsi, tyttö nukkuu vieressäsi vielä yli vuoden ikäisenäkin, joten turhaan pyristelet.

Ne neuvolan opukset ja muut lähteet kertovat että tunnistat kyllä vauvasi itkusta mitä hän on vailla. Niin tunnistatkin, sitten kun tyttö on n. 9kk ja oppii sydäntä raastavan "MÄ HALUUUUUUN!"-itkun. Siihen asti, varsinkin ensimmäiset kuukaudet jos vaippa on kuiva, lykkää tissi suuhun.

Nauti kun Mimosa on pieni toukka. Kaikki sanovat sen ajan menevän liian nopeasti ja niin se meneekin. Nauti kun toinen on vielä paikallaan ja nukkuu paljon. Sinustakin tulee huomaamattasi vähemmän raivohullu yksilö ja kykenet taas panostamaan ihmissuhteeseesi joka on muuttunut jo avioliitoksi. Äläkä pelkää sitä vauvavuoden kauhukuvaa mitä media luo parisuhteelle. Teidän parisuhteenne voi hyvin. Hyväksy myös se että isät ei vain ole niin yltiö haltioissaan vastasyntyneestä kuin äidit, vaikka yhtälailla lastaan rakastavatkin, heidän toimintaansa kun ei ohjaa hormonit. Mitä enemmän lapsi kasvaa ja kehittyy, sitä enemmän isäkin alkaa hänestä kiinnostua ja olemaan mukana hoidossa. Myönnä myös itsellesi, ettet edes kestäisi jos ensimmäisinä kuukausina joutuisit jakamaan vauvasi. Ole onnellinen että sinulla on mies joka tukee sinua ja tuo sinulle vettä ja ruokaa sohvankulmaan johon jumitut ruokkimistehtävissä joka ainoa ilta moneksi tunniksi.

Äläkä pelkää, sinusta tulee ihan kelvollinen äiti. Yrität parhaasi ja haluat aina kehittyä tehtävässäsi. Rakastat tytärtäsi enemmän kuin pystyt edes arvaamaan. Se rakkaus tulee sokaisemaan sinut ja luomaan sinut ihmisenä uudestaan. Löydät elämääsi tasapainon, rauhan, onnellisuuden ja tarkoituksen uon neljäkiloisen uuden elämän myötä.

Loppuun vielä kuva jossa sinulla on vielä rinnat ja iso maha. Usko pois, tulet tuotakin tilaa ikävöimään.

Siinä-sivussa-lapsi

Nykyään on monenlaisia muoti-ilmiöitä, mitä siis tulee lapsenkasvatukseen. Vaikka jaksankin kauhistella milloin mitäkin vaistovanhemmuutta ja-mitä-kaikkea-näitä-nyt-olikaan-suuntauksia niin silti eniten ihoni alle pyrkii "siinä sivussa" tyylinen vanhemmuus. Antakaa kun selvennän.

Nykyään on jotenkin ihailtavaa jos lapsi menee siinä vanhemman sivussa, ikään kuin elämän sivutuotteena. Istuu hiljaa merkkivaatteissaan trendikahvilassa ja käy vanhempiensa kanssa niissä ravintoloissa jossa ei ole sitä leikkipaikkaa ja jossa syödään hienosti alku-, pää- ja jälkiruoka. Lastenannoksista niissä ravintoloissa ei ole kuultukkaan. Siinä-sivussa lapsi kulkee vanhempiensa mukana harrastuksiin, vaikkei siellä pienelle ihmiselle ole mitään mielenkiintoista ja siltä lapselta vaaditaan uskomattomia taitoja viihdyttää itse itseään häiritsemättä vanhempiaan, hiljaa tietenkin.

Siinä-sivussa-lapsi asuu yleensä kodissa jossa lapsen olemassaolo saa näkyä ainoastaan kauniina valokuvina, sävy-sävyyn valittuina leluina (siellä sävy-sävyyn olevassa lastenhuoneessa) ja kuulua se ei saisi juuri ollenkaan.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat huutaa sen kuuluisan oman ajan perään äänekkäämmin kuin muut ja yhden sivuun ahdetun lapsuuden päivän jälkeen ne vanhemmat korkkaa punaviinin tai syö aikuisten kesken hienosti vaikka juustoja, kun on ollut niin rankkaa.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat ekevät ison numeron jokaisesta reissusta leikkipuistoon, jonka ne vanhemmat viettävät katse puhelimen ruudulla ja huudellen lapselleen "Joo, joo, äiti näki kyllä!". Eikä ne vanhemmat myöskään leiki lapsiensa kanssa, kun eivät kuulemma osaa.

Siinä-sivussa-lapsi vaikuttaa muiden silmissä hyvin kasvatetulta kun viihtyy niin kivasti yksinään ja antaa aikuisten puhua rauhassa kahvipöydässä.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat puhuvat usein myös uhrauksista lapsensa eteen.

Esimerkit olivat kärjistettyjä ja jos yksi niistä pätee sinuun ei se vielä tarkoita mitään, mutta sitähän se vain on nykyään todella monella. Lapsi on vanhempiensa elämän sivutuote, jonka tehtävä on olla rajoittamatta vanhempiensa elämää.

Itsekkin arvostan omaa aikaani suuresti, silti minun oma aikani on tyttärelleni spesiaalia isi-tytär aikaa. Ja silloin harvoin kun lapsi hoitoon laitetaan tehdään se lasta ajatellen.

En yritä kiillottaa omaa sädekehääni. Olen edelleen äitinä se sama vajavainen yksilö kuin ennenkin ja teen arjessani, äitiydessäni ja elämässäni noin ylipäätänsä virheitä päivittäin.

Silti haluan vain kirjoituksellani herätellä ajattelemaan, että lapset oikeastaan tekevät vanhempiensa takia uskomattoman paljon asioita joita eivät haluaisi. Kyllä jokaisen taaperon ja isomman tallaajan mielestä kauppareissu metallikärryssä paikallaan jumittaen on varmasti tylsää kun ympärillä olisi niin paljon kaikkea kivaa mihin koskea ja pitkiä käytäviä joilla juosta. Lapsen mielestä varmasti aamiainen maistuisi paremmalta jos sen nauttisi olohuoneessa sormin, kuin istuen nätisti keittiönpöydän ääressä. Lapsi varmasti haluaisi mielummin leikkiä suihkussa saippualla, roiskia ja lutrata tunti tolkulla yksinään kuin tehdä pikaiset pesut ja pestä myös ne hiukset. Lapsi varmasti mielummin leikkisi olohuoneessa yömyöhään ja nukkuisi valot päällä jos vain saisi. Ei sillä että noita asioita pitäisi antaa lapsen tehdä, mutta toivon että ymmärrätte pointtini.

Minäkin äitinä mielummin istuisin puiston penkillä puhelin kourassa pelaten karkkipeliä kuin hiekkalaatikon reunalla saaden hiekkaa lapiotolkulla syliini. Ruokani söisin mielummin yksin televisioita katsellen kuin keittiössä pienen terroristin varastaessa lautaseltani tomaatteja. Nukkuisin aamuisin yhdeksään tai kymmeneen, enkä seitsemään. Kävisin yksin suihkussa edes joskus ja sulkisin silmäni lämpimän veden valuessa päälleni. Nukkuisin mieheni kanssa kaksin lähekkäin sängyssämme. Kävisin vessassa yksin...

Mutta sitten tajuan kaikkien noiden asioiden olevan itselleni lähes merkityksettömiä, mutta lapselleni niin tärkeitä. Mimosa rakastaa kun saa hiekkalaatikolla rikkoa tekemäni hiekkakakut, kun saa maistella ruokiani ja varsinkin jos saa varastettua ruokaani. Mimosa herättää minut aamuisin, koska minä olen se kenen kanssa hän kaikista mieluiten viettää vielä aikaansa (sama kyllä pätee myös toisinpäin). Mimosan mielestä suihkussa on hauskaa kun saa loiskuttaa muovikulhoista vettä lattialle ja kun saa suihkun kanssa kastella naamani. Mimosa myös unissaan tarkistaa että hän on turvallisesti sängyssä omalla paikallaan, äidin ja isin välissä. Ja kaikki mikä saa tuon pienen sähikäisen onnelliseksi on takuuvarmasti sen arvoista, mitä se sitten milloinkin onkaan.

Minulla on omaa aikaa iltaisin kun saan tytön nukkumaan ja ennen kaikkea tulee vielä aika kun sitä omaa aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Mimosa on pieni vain niin suunnattoman lyhyen ajan joten koen tärkeäksi että enemmän panostan siihen Mimosan omaan aikaan, eli asioihin jotka tekevät tuon pienen ihmettelijän onnelliseksi. Ja ne asiat kun ovat minulle äitinä niin helppoja ja vielä niin kovin yksinkertaisia. Harjoitan siis siinä-sivussa-Kaisaa. Minä Kaisa, tulen siinä äitiyden ja lapseni sivussa. Olen ensimmäisenä äiti, sitten vaimo ja vasta kolmantena se Kaisa joka tykkää valvoa myöhään, käydä Kotiteollisuuden keikoilla, viettää aikaa ystävieni kanssa, käydä ravintoloissa syömässä hyvin, käydä salilla, tehdä viikonloppumatkoja kohteisiin joissa on halpaa kaljaa ja joka tykkää nukkua pitkään. Nytkin toki arvostan omaa aikaa ja kyllä se punaviini joskus tulisi tarpeeseen, mutta arvostan silti Mimosan aikaa enemmän.

Vakavamielinen kirjoitus tänään. Kumpuaa varmasti halustani olla aina vain parempi äiti ja kasvattaa onnellinen lapsi. Tai sitten olen naisena kuunkierron, horoskoopin väärän asennon, väsymyksen tai muuten vaan yleisen vittumaisuuden vaikutuksen alaisena. Tiedä näistä sitten.

Loppuun taas kuva. Kumpi nyt onkaan sitten kumman sivussa. Päättäkää te.

Vuosi äitinä.

Nyt se sitten tapahtui. Minulla ei virallisesti ole enää vauvaa. Minulla on taapero. Taapero terminä antaa todella valheellisen kuvan 1-vuotiaasta lapsesta. Taapero kuullostaa ankalta joka hitaasti taapertaa menemään kömpelösti ja vaappuen. 1-vuotias lapsi on kaikkea muuta. Meillä se kyseinen "taapero" juoksee, opettelee kiipeämään, karkaa tilaisuuden tullen, heittää kaiken vessanpönttöön (sen jälkeen kun on syönyt sen raikastimen) ja nauraa räkäisesti kun epätoivoinen äiti yrittää pitää kuria. Silti tuollainen 1-vuotias on ehkä maailman parasta seurattavaa. 1-vuotiaalla on jo omat jutut, oma huumorintaju, ymmärrystä, leikkejä, kyky ilmaista mitä haluaa ja uskomaton taito oppia nanosekunnissa uusia asioita. Eilen Mimosaa ei vielä kiinnostanut siivoustalkoot, tänään se sai oman rätin kouraan ja pyyhki sillä kaikkea (siis oikeasti KAIKKEA, koirasta takapuoleensa) ja oli imurin varressa kiinni "auttamassa". Viime viikolla kirjat eivät kiinnostaneet, muuta kuin sen hetken missä ne levitettiin lattialle, eilen tyttö toi kirjan minulle ja osoitteli kanssani kuvia kertoen omalla kielellään mitä ne ovat. Hetki sitten puheeni ei saanut minkäänlaisia reaktioita aikaan, nyt ipana kuuntelee jopa sivukorvalla mitä puhun ja tunnistaa puheestani tutut sanat.

Sinänsä hassua, kun joskus pelkäsin että rakkaus lasta kohtaan pienenee kun lapsi kasvaa. Luulin etten mitään voisi rakastaa niin paljoa kuin sitä vastasyntynyttä karvaista (Mimosalla oli muuten olkapäissäkin tummia karvoja PALJON kun hän syntyi. Onneksi ei ole enää) peikkoa. Ehkä osaksi kuvitelmani johtui siitä, että olen aina tykännyt vauvoista, yli 1-vuotiasta en niinkään. Vaikka se pieni vauva on suloisinta mitä tiedän ja haluaisin edes yhden hetken niistä ensi päivistä takaisin, niin kyllä tuo 1-vuotias on paljon hauskempaa seuraa. Tätäkin kirjoittaessa Mimosa heräsi kerran unesta, nousi istumaan osoitti seinää ja mölötti jotain omalla kielellään, naurahti ja jatkoi uniaan. Ihan hulvaton kääpiö.

Minua myös varoiteltiin, että vauvavuosi on se kaikkein rankin parisuhteelle ja muutenkin. Ei meillä. Toki hermoja raastavia vaiheita tuohon vuoteen mahtui miljoona, mutta kaikista selvittiin. Ja se pieni vauva sentään pysyi paikallaan ja nukkui melkein jatkuvasti. Kiukkuisen vauvan kanniskelu oli myös paljon helpompaa, kuin kaikilla voimilla vastaan laittavan 13-kiloisen mötkön. Toki jäihän parisuhde ensi kuukausiksi varsinkin aika toisaikaiseksi jutuksi, kun elämään tupsahti pieni ihminen joka sai kaikki aikaisemmin tuntemasi tunteet tuntumaan niin valjuilta. Ajan oloon sekin tasoittui ja meistä kasvoi yhdessä vanhempia meidän yhteiselle lapselle. Ja vaikka arkisin olenkin täysin yksin lapsen kanssa, ilman minkäänlaista apua ja välillä yöunet on olleet kortilla, kämppä kaaoksen partaalla ja oma pinna kireällä kuin viulunkieli, niin koen että vauvan kanssa pärjääminen on asennekysymys. Toki välillä on rankkaa ja suoraan sanoen vituttaa kun mihinkään etä pääse ja omaa aikaa ei ole, niin silti, vauvavuosi on liian lyhyt sille, että heittäisi marttyyrin viitan niskaan. On vain päätettävä että tästä selviää ja tiedostettava se, että kohta vauvavuosi on enää etäiseltä tuntuva haikea muisto. Olenkin päätellyt, että siinä missä naisille syttyy se biologian ohjaama hoivavietti heti lapsen synnyttyä ja joka miehillä yleensä kasvaa vasta heidän ensin tutustutta tulokkaaseen ja päästyään sinuiksi asian kanssa, niin miehille taas kehittyy ihon tilalle teflonia heti siinä vaiheessa kun raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa (meillä muuten ei ole kuvaa ko. tikusta, koska koen hämmentäväksi kuvata mitään mihin olen juuri virtsannut). Miehet saa kestää meiltä naisilta ihan uskomattoman määrän kaikkea raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeisessä hormonimyrskyssä. Jotenkin minunkin mieheni, joka normaali tilanteessa kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön, sai lehmän hermot kun aloin saada raskauden puolivälistä alkaen mitä mielenkiintoisempia kohtauksia. Kertaakaan minulle ei huudettu takaisin puhelimessa ja kun löin luurin korvaan haistatellen niin mies odotti kiltisti hetken ja soitti takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies myös kiltisi kuunteli minun asiantuntevat neuvot vauvahoidosta, vaikka eihän minulla ollut yhtään sen enempää käytännön kokemusta asian tiimoilta. Luoja jos joku olisi minua tullut neuvomaan nin olisi saanut syödä vaipan poikineen.

Nyt siis olen vuoden ollut äiti. Vuoden yrittänyt parhaani muan kasvattaa pientä ihmistä ja olla oppimatta kaikkea kantapään kautta. Vuodessa olen muuttunut ihmisenä enemmän kuin osaan kertoa. Yrtiän silti, koska tämä on minun tekstiäni ja kukaan ei voi estää. Olen löytänyt itsestäni sen elämän stabiiliutta arvostavan puolen, kun ennen rakastin spontaaniutta ja tylsistyin helposti. Olen oppinut, että olen itse vastuussa onnellisuudestani ja mitä enemmän arvostan kaikkea sitä hyvää mitä elämässäni nykyään on, sen onnellisempi ja tasapainoisempi olen. En enää murehdi siitä mitä minulla ei ole ja mitä haluaisin vaan oikeasti olen oman onneni seppä. En ole enää katkera tai vihainen ihminen kenellekkään. Olen oppinut että viha on kuluttava tunne ja jos joku tekee minua kohtaan väärin niin en jaksa enää tapella tai lähteä sotaan tuulimyllyjä vastaan, koska vihassa ei voi voittaa. En siis edelleenkään ole hommannut kukkahattua ja rauhanmerkkiä kaulaani roikkumaan, en vain jaksa vaivata päätäni sellaisilla ihmisillä jotka eivät ole minun ajatustyöni arvoisia. Olen oppinut olemaan päivittäin kiitollinen, vaikka päivä menisi kuinka kaoottisissa merkeissä ja hermot palaisivat, niin iltaisin viimeinen ajatus päässäni on se kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä. Siinä vain jotain itselleni suuria muutoksia. Ei uskoisi että neljä kiloa ihmistä muuttaa suuremman massan elämän totaalisesti kertaheitolla.

Ja ettei höpinäni menisi liian tunteelliseksi voin kertoa, että Mimosan lauantaina pidettävät syntymäpäivät ovat karanneet jo lapasesta... En ymmärrä miksi teen nyt kaiken vaikeamman kautta kun vielä olisi mahdollisuus pitää ne synttärit jossa tarjoilun hoitaisi kaupan pakasteallas ja vieraiksi kelpaisi vaikka ohi lenkkeilevä naapuri. Ei, minä päätin tehdä elämän ensimmäisen sokerimassalla päällystetyn kakun, jossa välissä on tietenkin kahta eri moussea, vaaleanpunaisella kreemillä kuorrutetut kuppikakut, keksitkin leivoin itse. Niitä saakelin kakunkoristeita olen vääntänyt ärräpäiden lennellessä ja olen laatinut itselleni aikataulun. Silti asioita on paljon vielä hoitamatta ja huomenna tässä talossa se kuuluisa lapsiperheen ilo ja onni on kaukana kun yritän saada kaiken valmiiksi. Onneksi Mimosa avustaa mielellään keittiössä (kerjää suu auki kaikkea mitä teen ja kun ruokaa ei heru niin tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot ulottuviltaan),että hermoromahduksen partaalla oleva äiti saa häärätä rauhassa.

Palaan jälleen kirjoittamaan kunhan juhlat on juhlittu. Asiaa löytyisi vaikka mistä.

Loppuun vielä kuva ehtiväisestä lapsesta. Kahvikuppi oli onneksi tyhjä...

Hinta rakkaudelle

Väitetään että raha ei ratkaise lapsen kasvatuksessa ja niin minäkin uskon. Harmi vain kun yhteiskunta jossa elämme ei usko samaan. Nyt jo huomautuksena, että jos odotat yhteiskuntakriittistä, ajankohtaista katsausta lapsiperheen talouteen olet täysin väärässä blogissa.

Ensimmäinen sijoituskohde johon törmäät jo ennen lapsen syntymää on turvakaukalo. Sitä ei kai saisi ostaa käytettynä. Teimme siis tämänkin vasten äitiyden suurta säännöstöä. Jos aiheesta kirjoitettuja julkaisuja on uskominen, niin pitäisi ennen kaukalon hankintaa lukea puolueettomia turvallisuustestausten tuloksia, käyttäjäkokemuksia ja tehdä suuria hintavertailuja. Vöillä kaukaloa ei saisi kiinnittää, koska telakka olisi turvallisempi. Hyvään kaukaloon voi hankkia lisäosana rattaat johon kaukalon saa näppärästi kiinnitettyä ostosreissujen ajaksi. Meillä oli se vöillä kiinnitettävä kaukalo käytössä aivan viime päiviin asti. Emme varmastikkaan arvostaneet lapsemme turvallisuutta kun kauppareissuilla laitoimme pienen ihmeemme myös siihen ostoskärryjen kaukalo-osaan. Hengissä selvittiin silti.

Vaatteet. Siinä seuraava investointikohde. Jokin aika sitten tuskailin välikausivaatteiden (mikä hemmetti ylipäätänsä on välikausi? Eikö kevät ja syksy ole enää käypiä termejä?) hankinnan kanssa. Olin ostamassa juuri kävelemään oppineelle lapselleni haalaria jossa neiti voisi huoletta rymytä pihalla. Sain kuulla monesta eri lähteestä että kyllä sellaiseen 200 euron haalariin kannattaa investoida. Se kestää varmasti paremmin ja sillä on sitten jälleenmyynti arvoakin enemmän. Sanomattakin on selvää että päädyimme siihen 5 euron haalariin jonka äitini löysi kirppikseltä. Uskokaa tai älkää lapsi on pysynyt kuivana ja lämpimänä pihaleikeissä ja aina kun tyttö on kaatunut märkään hiekkaan polvilleen ei minun ole tarvinnut uudestaan laskea tulevaa jälleenmyynti hintaa. Nyt tyttö saa rauhassa opetella liikkumaan leikkipuiston epätasaisella pinnalla ja jos haalari on tämän kevään jälkeen käyttökelvoton, on se silti ollut hyvä ostos. Kolme kuukautta vitosella, siinä vasta hyvä hinta-laatusuhde. Vaikka olisin voinut periaatteessa investoida ulkovaatteisiin monta sataa euroa, en nähnyt siihen yhtäkään hyvää syytä. Se haalari mikä nyt mahtuu, ei tule mahtumaan enää syksyllä. Lisäksi suhtaudun vaatteisiin käyttötavarana. En ajattele että ne voi myydä myöhemmin. Hyvä toki jos pieneksi jääneet vaatteet saa annettua eteenpäin seuraavalle käyttäjälle, mutta silti niiden myyntiarvo ei kiinnosta minua pätkääkään. Olen ostamassa lapselleni vaatetta joka pitää lämpimänä, kuivana ja on katseen kestävä, en suinkaan sijoitusasuntoa Helsingistä. Enkä suinkaan kritisoi teitä jotka haluatte laittaa rahaa vaattisiin. Tiedän kyllä että merkistä saa maksaa, mutta en kuitenkaan usko et mikään erkki olisi niin ylivoimaisesti parempi, että siihen kannattaisi hassata koko kotihoidontuki, lapsilisät ja osa miehen palkasta. Ja niin kauan kun tyttöä ei itse kiinnosta vaatteet ja niiden ulkonäkö, antakaa minun mennä sieltä missä aita on matalin.

Turvaistuimeen siirtyminen aiheutti myös harmaita hiuksia. Katselin käytettyjä istuimia netistä ja löysin mieleiseni. Tyhmänä kuitenkin naputtelin istuimen tiedot googleen. Tyrvallisuustestissä istuin oli saanut kahdeksan tähteä kymmenestä. Kuitenkin vastoin parempaa tietämystäni siirryin lukemaan keskustelupalstoille aiheesta. Joku moitti sitä kuinka mikään istuin joka menee lapsella muka samoilla säädöillä noin pitkään ei voi olla turvallinen. Samaisessa keskustelussa mainittiin että joku 400 euron istuin on ihan huippuhyvä ja siihen kannattaa investoida. Kun eihän lapsen turvallisuudelle voi laittaa hintaa! No näköjään voi. Se hinta tuntuu liikkuvan 300 eurosta ylöspäin. Sitä edullisempi investointi on lapsen hengellä leikkimistä ja verrattavissa Aada83 sanoja lainatakseni siihen että hyppäisit raskaana ollessasi benjiä tai ns. vetäisit perseet. Selvä. Tämäkin suoritus hylätty meidän perheeltä. Kai sitä olisi pitänyt investoida vieläkin enemmän ja ostaa se huipputurvallinen istuin ja siihen ympärille turvallisuustasoon sopiva autokin. Eihän sille lapsen hengelle voi laittaa hintaa.

Kukaan vaan ei ole vielä perustella minulle miksi rattaisiin pitäisi investoida tonnin luokkaa? Vai onko vaunukolarit kovinkin yleisiä? Onko niissä kalliissa vaunuissa parempi iskunkestävyys? Taas tähänkin saa vastauksen "laatu maksaa!". Varmasti niinkin, mutta eiköhän vaunuista ole muodostunut lähinnä statussymboli. Keinonahkaiset Emmaljungat kertoo vanhempien tulotasosta enemmän kuin se ilin kerralla nollille vetänyt olalla roikkuva louis vuitton. Toki, onhan emmaljungat varmasti kestävämpää laatua kuin 60 euron halppisrattaat, mutta jos sama valmistaja tekisi samanlaiset rattaat ilman nimeä Emmaljunga kyljessä ja hintaa olisi uutena vain 200 euroa niin veikkaan että silti moni valitsisi sen merkin. Itse kun metsästin vaunuja niin ainoat kriteerini olivat tarpeeksi korkea työntöaisa, isot kääntymättömät renkaat ja tilava kori. Siksi meillä on 10 euron 90-lukuiset Emmaljungat. Se siitä jälleenmyynti arvosta. Nyt metsästän Mimosalle kevyitä rattaita samoilla kriteereillä. Ensimmäistä kertaa katselen myös uusia rattaita, koska toiveeni mahdollisimman yksinkertaisista rattaista laskee hintaa huomattavasti.

En siis voi olla hämmästymättä kun aikuiset, järkevät ihmiset maksavat käytetyistä merkkivaatteista satoja euroja, koska niitä ei enää saa. Samalla huudetaan kuinka on järkevää maksaa 30 euroa yhdestä bodysta, koska se on hei sitä kuuluisaa laatua. Samaan aikaan luen huvittuneena näiden merkkituotteiden harrastajien ryhmiä facebookissa ja sitä kuinka siellä kirotaan huonoa laaua, valmistusvirheitä ja vaihtelevaa mitoitusta. Myöntäkää, maksatte merkistä ja sen tuomasta statuksesta, ettekä laadusta. Ja turha myöskään väittää, että ne vaatteet ovat mielestänne vaan niin kauniita. Polarn O. pyretin raitakuosi ei ole mitenkään uniikki ja silti sen raitabodyn on oltava juuri Po.Pin, muut ei käy. Jokainen saa rahansa käyttää niin kuin tykkää, mutta mielestäni on järjen köyhyyttä alkaa muiden huokeampia valintoja kritisoimaan sillä perusteella ettei pienemmällä investoinnilla pelaava vanhempi arvosta lapsensa turvallisuutta/mukavuutta. Toistaiseksi meidän kirppikseltä, Tarjoustalosta, Hennesiltä, Lindexiltä ja muaalta halvalla haalimamme vaatteet on toimineet siinä missä ne kalliimmatkin. Nyt tosin minun ei tarvitse harmitella kuinka tytön opetellessa syömään itse siihen monen kympin bodyyn tulee tahra mustikasta. Mutta toki, kukin tyylillään. Luotan siihen että saan lapseeni tulevaisuudessa uppoamaan siivoisen summan rahaa, joten vielä saan olla hyvällä omallatunnolla pihi.

Vielä loppuun kuva. Haalari 5 euroa, pipo merkitön käsityö, hanskat 5 euroa (tarjoustalosta), tennarit saatu käytettynä. Kaikki vielä erisävyä keskenään. Leikkejä se ei kyllä haitannut. Toki ei varmasti saa muotiblogiin edustavia kuvia tästä asukokonaisuudesta.

Yksi arkinen päivä.

Mimosa täyttää ensi viikolla vuoden. Palaan sihen aiheeseen siis ensi viikolla jos suinkin ehdin. Nyt en halua ajatella edes asiaa.

Syy siihen miksi en ole kirjoitellut hetkeen on kiire. Kiire pitää luonnonkatastrofi nimeltä Mimosan aiheuttamat tuhot hallinnassa ja antaa kriisiapua siellä missä sitä tarvitaan. Jos ette usko kerron tässä nyt lyhyen kuvauksen pelkästään tästä tavallisesta tiistaista Mimosan kanssa.

Heräsin kahdeksan aikoihin siihen kun tyttö istui sängyn reunalla komentamassa koiria. Ei muuta kuin silmät auki, neiti kainaloon, koirat ovesta piahlle ja vaipan vaihtoon. Vaippa kun oltiin vaihdettu oli sänky pedattava ennen kuin hiekkaiset koirat ryntäävät sisälle ja sänkyyn. Jokainen sängyn omistava tietää, että sen petaamiseen kuluva aika ei varmasti ole minuuttia pidempi, mutta silti tässä ajassa oli tuo kummallinen kääpiö kadonnut jaloistani ja keittiöstä kuului korvia vihlovaa räminää. Paikalle päästyäni totesin kattilakaapin sisällön olevan ympäri keittiötä ja terroristi oli siirtynyt jo vessaan. Äkkiä perään ja ehdin juuri näkemään kuinka se geelimäinen wc-raikastin katoaa taas kerran pieneen suuhun. Yök. Itseppähän unohdin kääntää kahvan ylöspäin. Pestyäni tytön suun ja kädet saaden aiheesta äänekästä motkotusta oli aika siirtyä aamupalalle. Istutan tytön syöttötuoliin, lyön hänen eteensä kasan raejuustoa ja tomaattia jotta saan rauhassa keittää puuron ja itselleni pannullisen kahvia. Koiratkin muistin päästää sisälle. Puurosta kelpaa ainoastaan joukkoon heittämäni vadelmat ja neiti ilmoittaa äänekkäästi ruokailuhetken kyllästyttävän, joten päästän hänet vapauteen. Seuraan innokasta askelten läpytystä olohuoneeseen jossa ensitöikseen ipana kippaa kaikki puupalikat lattialle ja lähtee sitten tutkimaan DVD-tornin sisältöä. Kerättyäni palikat ja dvdt lattialta huomaan, että Mimosa on kantanut olohuoneen matolle kahdet kengät ja hoitolaukun. Vien ne takaisin ja estän pieniä käsiä repimästä naulakosta takkeja lattialle. Siitä hyvästä minulle huudetaan tomerana "Öh!" ja yritetään purra. Tätä rataa jatkamme ensimmäisiin päiväuniin asti. Kahvini juon kylmänä.

Ensimmäiset päiväunet kestävät 15 minuuttia ja siinä ajassa saan juuri ja juuri syötyä aamupalan ja tyhjennettyä astianpesukoneen. Mimosa herää täynnä uutta energiaa. Otan tytön avukseni kotitöihin ja tajuan sen olleen jälleen virhe. Pyykkejä ripustaessani revitään niitä samaan tahtiin lattialle. Kiellän kerta toisensa jälkeen ja minulle suututaan verisesti. Rauhottelen itkevää keimäistä ja harmistus unohtuukin kun hän muistaa ettei ole vielä tänään tyhjentänyt keittiön alalaatikoita. Olen huono äiti enkä puutu tähän aktiviteettiin jotta saan pyykit ripustettua. Mimosa kyllästyy ja tulee repimään minua lahkeesta. Lounasaika. Lounaaksi tyttö syö itse (minun avustuksellani) spagettia ja jauhelihakastiketta. Ja koska tyttö syö itse, sitä ruokaa on kaikkialla. Ruoan jälkeen menemme pesulle ja siivotessani keittiön pinnoilta ruokailun jälkiä on Mimosa piilottanut hiusharjani ja puhelimeni.

Siirrymme leikkimään olohuoneeseen ja yritän saada ipanan kiinnostumaan kirjoista mutta niillä halutaan lähinnä muksia äitiä tai tunkea niitä patterin väliin. Puen ipanan ulkovaatteisiin ja lähdemme koirien kanssa kävelylle. Tyttö nukahtaa rattaisiin ja kotiin päästyämme jatkaa uniaan pihalla sen aikaa että saan juoda kupin kahvia rauhassa. Mimosa herää ja on kiukkuinen. Vaatii päästä syliin, mutta sylissä alkaa vääntämään ja kääntämään ja rimpuilee irti. Lattialle laskiessa alkaa huuto. Yritän harhauttaa rakentamalla palikoista tornin. Mimosa kaataa tornin ja jatkaa huutoaan. Huuto keskeytyy sylissäni kuin taikaiskusta kun tyttö näkee koiran. Päästän tytön lattialle ja neiti menee haltioissaan lattialle koiran viereen istumaan ja selittämään. Tulen itse tietokoneelle tarkoituksenani tarkistaa sähköpostista opinto-ohjaajani kurssitiedotteet. Heti kun saan koneen päälle, purraan minua reiteen. Nostan likan syliini ja yritän samalla saada tolkkua sähköpostin sisällöstä. Se keskeytyy kun joudun jatkuvasti hilautumaan tuolin kanssa kauemmaksi pöydästä jottei pienet sormet ylety johtoihin, papereihin, näppäimistöön ja hiireen. En siis enää näe niin kauas. Nappaan tytön kainalooni ja menemme tytön huoneeseen. Tarkoituksenani oli jälleen katsoa pieniä vaatteita pois tytön täytenä pullistelevasta vaatekaapista. Saankin yhden hyllyn käytyä läpi, kunnes Mimosa toteaa lattialla olevien vaatteiden kanssa riehumisen olevan liian tylsää ja alkaa tyhjentämään vaatekaappien sisältöä lattialle. Se on merkki lopettaa.

Välipalaksi syömme marjoja, vihanneksia, viiliä ja muroja. Samalla tyttö osoittelee tomerana asioita ja "Hö" komennollaan kysyy mitä ne ovat. Tosin aina kun vastaan kysymyksiin "Lamppu", "Auto", "Ikkuna" jne. minulle pyöritetään päätä. En siis selvästikkään tiedä.Välipalan puputettuaan alkaa käsittämätön mölötys ja ipana ryntäilee keittiö-olohuone väliä ja heiluttaa samalla käsiään. Vauhtia on liikaa ja kaatuilua tapahtuu jatkuvasti. Siivoan välipaan jälkiä pöydästä kun eteisestä kuuluu "muks" ja siitä viiden sekunnin päästä itku. Mene nostamaan itkevän tytön syliini ja pusuttelu ekä suulla päristely saa itkun unohtumaan. Menemme yhdessä leikkimään, joka siis tarkoittaa sitä että minä istun olohuoneen lattialla yrittäen saada Mimosaa kiinnostumaan asioista ja Mimosa karkaa paikalta hakien milloin mitäkin esineitä ympäri kämppää. Tytön keskityttyä asettelemaan palikoita vauvanukkensa päälle livahdan pesemään vessaa. Kuulen takaani läpyttävät askeleet kun saan seuraa. Seuraavat 10 minuuttia kulutan jynssäten pönttöä ja yrittäen estää pieniä käsiä heittämästä pönttöön palikkaa. Minulle suututaan jälleen. En voi heti reagoida harmistuneeseen itkuun joten minua purraan pohkeeseen. Huudan "Au!" ja siitä tyttö suuttuu vielä enemmän. Laitan puhelimestani (joka löytyi aiemmin kun mies soitti siihen, hiusharja on edelleen hukassa koska siihen ei voi soittaa) lataamani vauvojen musiikkisovelluksen pyörimään ja ojennan puhelimen Mimosalle. Näin saan rauhassa pestä vessan loppuun.

Yritän  laatia kilometrin mittaista ostoslistaa Mimosan synttäreitä varten, mutta se epäonnistuu tytön huutaessa kuin hyeena minulle kun en anna hänen repiä paperia pöydältä. Jätän senkin asian kesken ja laitan musiikkikanavan telkkarista pyörimään. Tanssimme yhdessä niin kauan kunnes tyttö kyllästyy ja lähtee jälleen tyhjentämään kenkätelinettä. Napakka kielto ei auta ja kun läden kohti tyttöä, lähtee hän niin kovin kuin pienillä jaloillaan pääsee karkuun. Karkumatka tyssää kun alle metrin korkeudella tutkaileva silmäpari näkee senkin päällä lompakon. Se kiskaistaan salaman nopeudella lattialle ja matkaa jatketaan makuuhuoneeseen. Siellä terroristin käsiin päätyvät verhot. Kun kannan rimpuilevaa lasta pois makuuhuoneesta soi puhelin. Lasken lapsen lattialle, ojennan hänelle kirjan ja kiiruhdan vastaamaan. Tulen puhelin korvalla takaisin sinne mihin jätin lapsen vain huomatakseni että vessan ovenkahva oli jäänyt taas kääntämättä yläasentoon ja pieni ihminen uittaa käsiään pöntössä. Lopetan puhelun nopeasti ja kaappaan kikattavan keimäisen syliini. Suussa sillä on jälleen vessanraikastinta. Yritän myös syödä tasasin väliajoin ja se onnistuukin niin kauan kun muistan omalta lautaseltani ruokkia samalla linnun poikasta muistuttavaa lasta. Vaivalla tytölle valmistamani päivällinen ei kelpaa.

Vessatauotkin muistuttavat pätkiä zombi-elokuvista. Livahdan huoneesta kiireellä ennen kuin kömpelösti liikkuva zombi huomaa minut. Piiloudun vessaan ja yritän olla hiljaa. Kuulen askeleet. Kuulen myös huhuilevaa epämääräistä mölinää oven takaa. Yritän olla hengittämättä. Askeleet lähenevät ja kohta huomaan miten oven raosta ilmestyy sormet. Ovi tempaistaan auki ja oviaukossa seisoo kuolaava kääpiö zombi, joka minut nähdessään ampaisee mölinän säestämänä kohti ja iskee hampaansa reiteeni.

Samaa rataa jatketaan iltatoimiin asti. viimeiset päiväunetkin jää jälleen kerran nukkumatta. Suihkussa käymme yhdessä ja puettuani Mimosalle vaipan ja mentyäni keittämään puuroa kuulen olohuoneesta hätääntyneen "Ätäääää!" äänen. Menen katsomaan tilannetta ja löydän matkan varrelta irti revityn vaipan ja olohuoneen matolla seisoo alaston tiitiäinen. Mennessäni hakemaan tyttöä syliini astun lammikkoon. Tyttö nauraa tyytyväisenä. Siivoan lammikon lattialta, puen uuden vaipan ipanalle ja siirrymme ruokailemaan. Iltapuurot levitetään vastapestyihin hiuksiin ja puuroa on jälleen kaikkialla. Jätän tiskit pöydälle ja kiikutan lapsen pesulle. Tunti kuluu kirjoja katsellen, pieniä sormia tukastani irroittaen, laulaen ja silitellen. Sitten tuo pieni taskuraketti vihdoin luovuttaa ja nukahtaa.

Sitten alkaa se kuuluisa oma aika. Eihän minulla olekkaan hoidettavana kuin keittiön perusteellinen pesu, koirien ruokinta, rottien ruokinta, tavaroiden keräily jokaisesta huoneesta, pyykkien uudelleen asettelu narulle suoraan, pesukoneen täyttäminen, tytön astioiden ja pullojen tiskaus, sähköposteihin vastaaminen, koirien päästäminen ulos, roskien vienti, lelujen keräys, eteisen imuroiminen, tytön huoneen siivoaminen ja päivän ainoa rauhassa suoritettu ruokailu. Niin ja tämän oman ajana alkaessa kello on jo yli yhdeksän. Siinä voi sitten jokainen laskea paljonko sitä vapaa-aikaa kotiäidille jää.Toki tästäkin stoorista jäi paljon puuttumaan ja antaa ehkä hieman yksitoikkoisen kuvan arjestamme. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jokainen päivä on erilainen ja täynnä tapahtumaa. Silti tämä on maailman paras työ ja minulla on maailman paras työnantaja. Toki päivät venyy pitkiksi, lakisääteisiä taukoja ei aina ole, pomolta ei rakentavaa kritiikkiä heru ja palkkauskin on huono. En vaihtaisi päivääkään. Tässä on myös syy miksi harvemmin nykyään soittelen ystävilleni, vaikka kuinka haluaisin.

Päivähoidosta

Tänään se iski, nimittäin ahdistus. Alle vuosi ja joudun viemään pienen menninkäiseni päivähoitoon. Onneksi kuntamme ei laita alle 3-vuotiaita päiväkotiin vaan pääsevät perhepäivähoitajille. Silti sisintäni kalvaa. Tuntuu jotenkin niin äärettömän pahalta viedä minun lapseni vieraalle ihmiselle hoidettavaksi. Äitiyden vaaleanpunaisen hattaran sumentamaan päähäni ei mahdu se ajatus, että joku muu saisi nähdä lastani enemmän hereillä kuin minä. Joku muu olisi hänen kanssaan päiväunilta herätessä, ruokaillessa, leikkiessä, konflikteissa ja auttamassa pientä ihmistä kaikessa hankalassa. Joku muu opettaisi vauvalleni (okei, ei se ole enää vauva tuolloin) tärkeitä pelisääntöjä ja uusia asioita. Joku muu saisi lohduttaa itkevää pikkuista ja joku muu saisi vastailla pienen ihmisen kysymyksiin elämästä. Tuntuu ihan äärettömän pahalta.

Tiedän, että lapset pääsääntöisesti tykkäävät päivähoidosta. Siellä on uusia leluja, kavereita, puuhaa ja aikuinen joka omistaa kaiken aikansa lapsille. Tiedän, että päivähoito luo hyvän pohjan tulevalle koulutielle ja antaa valmiuksia toimia ryhmässä ja perheestä erossa.

Töitäkin on tehtävä. Kotihoidontuki kun on lähinnä muodon vuoksi maksettava naurettava summa, jolla ei todellakaan elä. Ja faktahan on se että vaikka kotihoidontuella pärjäisi ja olisi kotona vaikka siihen asti että lapsi menee kouluun, niin mitäs sitten? Kuka työllistäisi 7-vuotta tai useamman lapsen kohdalla kauemminkin kotona olleen äidin? Oma CVni näyttäisi varmasti vähintäänkin mielenkiintoiselta seitsemän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Osaan tehdä kaikki asiat yhdellä kädellä kantaen samalla 10-20 kilon painoa toisessa, osaan liikkua ääneetömästi kuin ninja tarvittaessa, voin hyvin olla syömättä, juomatta ja käymättä vessassa pitkiäkin aikoja ja pystyn hymyilemään minulle pää punaisena huutaville ihmisille kuin vähäjärkinen.

Tiedän, että meidän tilanne on hyvä kun saan olla lapseni kanssa kotona melkein kaksi vuotta. Joissain perheissä tämäkään ei ole mahdollista vaan työelämään/koulun penkille palataan kun äitiysloma loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukautta. 10 kuukautta? Siis minunko olisi pitänyt kuukausi sitten viedä Mimosa hoitoon? Tuo lapsi jolle minä olen kaikki kaikessa ja joka on minulle vieläkin enemmän. En tiedä kumpi meistä tarvitsee toista enemmän, mutta tiedän kuitenkin että erillämme emme ole valmiita olemaan. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla samat ihmetykset tuon ipanan vaiheista jonkun muun suusta. "Miksi se ei nuku päiväunia?" "Miksi se sylkee kaiken ruoan pihalle, mutta heti perään syö lattialta löytyneen pölypallon, kiven ja palan vessapaperia?" "Miksi se puree kaikkea elävää ja nauraa päälle?" "Miksi se riisuu sukat heti kun saa tilaisuuden, jopa 10 kertaa putkeen?" "Miksi se ei voi sietää sukkahousuja?" ja "Miksi se juo vettä ainoastaan ohutreunaisesta lasista?".

Miten osaan ikinä jättää pienen tyttöni hoitoon vieraalle ihmiselle jolla ei ole mitään tunnesidettä lapseeni? Miten osaan kertoa millainen täydellinen tättähäärä tuo pieni menninkäinen onkaan? Miten kertoa tytön erikoisista tavoista ja asioista millä saa tuon tytön nauramaan silmät loistaen. Toki tiedostan, että kyseessä on kuitenkin lapsi joka yleensä noudattaa muiden silmissä samoja kaavoja kuin muutkin ikäisensä. Silti toivon että tuleva hoitotäti ymmärtää, että minulle tuo lapsi ei ole yksi muiden joukossa ja siksi olen hysteerinen, tuntemattomaan ihmiseen lapseni elämässä epäilevästi suhtautuva leijonaemo. Olen varmaan yksi niistä äideistä josta tullaan kollegojen kanssa puhumaan päätä pyöritellen ja manaillen ("Taas Mimosan mukana tuli laminoitu ohjelappu ja päivän aikana 100 tekstiviestiä!"). Anteeksi jo valmiiksi siitä.

Lueskeltuani päivähoidosta noin ylipäänsä, silmilleni hyppäsi kerta toisensa jälkeen sana varhaiskasvatus. Tiedän mitä sana tarkoittaa ja mitä se päivähoidossa pitää sisällään, mutta silti se alkukantaisempi, tunteella elävä puoli minussa huutaa "Mitä hemmettiä te lastani kasvatatte. Näpit irti!". Lopetin siis lukemisen alkuunsa. Onneksi minulla on melkein vuosi aikaa työstää ajatuksiani ja ehkä välillämme oleva side hiukan alkaa venymäänkin. Pystyn silti näkemään itseni huutamassa kuin hyeena hoitotädille kun jonkun toisen lapsi on tönäissyt MINUN lapseni alas liukumäestä aiheuttaen tuolle muuten niin rauhalliselle pienokaiselle mustelman! Uhkaan kuvitelmissani hoitotätiä poliisilla, palokunnalla, iltapäivälehdillä ja miksei samantien vaikka verottajallakin (ettei nyt kukaan vedä palkokasvia hengitysteihinsä niin tämä oli sarkasmia). Pitkän ajatustyön joudun siis vielä käymään. Minun on vain vakuuteltava itselleni, että kukaan joka suhtautuu lapsiin vihamielisen välinpitämättömästi ei hakeudu heidän pariinsa töihin, eikä varsinkaan ota laumaa näitä termiittejä omaan kotiinsa viitenä päivänä viikossa. Minusta ei siihen olisi. Tykkään omasta lapsestani ja lapsista joihin minulla on tunneside. Muut lapset ovat minulle ihmisiä siinä missä tuntemattomat aikuisetkin. Yleensä täysin harmittomia, mutta en jaksa olla kiinnostunut heidän elämästään millään tapaa, enkä todellakaan halua heitä kotiini. Joten nyt jo nostettava hattua kaikille lasten kanssa työskenteleville. Ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus päivähoitolaisen vanhempana. Tarkemmin ajateltuna mielestäni pullo punaviiniä tai ehkä vieläkin väkevämpää olisi oikein sopiva joululahja sille hoitotädille, joka hymyssä suin kaitsee pahimmillaan kymmentäkin lasta suhteellisen huonolla palkalla.

                                                  Näitä omaan kotiin hoitoon muutama?