Sitten kun minusta tulee äiti...

MINUSTA EI TULE HYSTEERIKKOA, VAAN SÄILYTÄN MAALAISJÄRKENI.
Hah, viimeisetkin rippeet siitä kuuluisasta maalaisjärjestä hävisi kun sain ensimmäistä kertaa vauvani syliin. Siitä lähtien olen joka ikinen ilta tarkistanut hengittääkö vauva kun toinen nukkuu rauhallisesti sängyssään. Olen huolestunut jos vauva nukkuu mieletäni liikaa tai liian vähän. Epäillyt mm. infektioastmaa kun Mimosa keksi uuden ääntelytavan joka muistutti tukehtuvaa aasia. Mitannut lämpöä aina kun tyttö on ollut tavallista kärttyisämpi. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat venyneet. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat olleet n. viisi minuuttia. Soittanut äidilleni noin sata kertaa kysyäkseni mitä laitan lapselleni päälle kun menemme ulos. Kysynyt äidiltäni, onko normaalia kun vauva pitää kieltään ulkona tai pitää käsiään yhdessä (ihan oikeasti, kysykää vaikka äidiltäni). Pelännyt ettei vauva saa tarpeeksi ruokaa, vaikka jokaisessa neuvolassa kuukauden painokertymä on ylittänyt kilon. Nähnyt vaaroja kaikkialla.

MINUSTA EI TULE NIITÄ ÄITEJÄ JOIDEN ELÄMÄ PYÖRII AINOSTAAN VAUVAN YMPÄRILLÄ.
Toinen iso hah. Puhelimeni on täynnä kuvia Mimosasta. Facebookkiin huhtikuun jälkeen lisäämäni kuvat tai tilapäivitykset ovat sisältäneet minut vain jos se on liittynyt jollain tapaa vauvaani. Eiköhän se kerro tarpeeksi, että minulla on kaksi eri blogia Mimosasta. Vaihdoin myöskin salilla käyntini vauvauintiin ilman epäröintiä. Kalenterini ainoat merkinnät ovat Mimosaan liittyviä ja nykyään en löydä kaupoista itselleni mitään, vaan kaikki heräteostokseni liittyvät vauvaan. Voin itse ihan hyvin lisätä ripsiväriini hiukan vettä, koska olen jälleen unohtanut ostaa uuden.

AION EDELLEEN KÄYDÄ ULKONA, ONHAN LAPSELLA ISÄKIN.
Niin, voisinhan minä, mutta kun... Baareissa on liikaa ihmisiä, väsymys iskee ennen yhtätoista, tissit räjähtävät ennen kymmentä, alkoholi maistuu nykyään pahalta (miksi Baileyskin maistuu nykyään vain viinalta?) ja olen todella huonoa seuraa istuessani puhelin kourassa odottaen käskyä tulla kotiin tai esittelen kuvia perheestäni kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Ja vauva ei anna krapulaiselle äidille armoa. Siinä missä ennen krapulapäivän pystyi kuluttamaan sohvalla nukkuen ja syöden, nykyään joudut käymään täydellä teholla aamu seitsemästä asti.

AION EDELLEEN PUKEUTUA HYVIN JA PANOSTAA ULKONÄKÖÖNI.
Mega iso HAH! Kunhan vaatteet eivät pahasti haise puklulta, kynsien alla ei ole kakkaa, housuissa ei ole näkyviä kuola/räkä tahroja niin olen ok. Likaiset hiukset saa aina ponnarille ja hoitolaukku toimittaa käsilaukun virkaa. Parin kuukauden juurikasvukaan ei tunnu missään. Ainoa mikä oikeasti ulkonäöllisesti hieman ahdistaa on tissien muuttaminen lähemmäs napaa. Noh, Virosta saa uusia ja PushUpit on onneksi keksitty.

MINUSTA EI TULE MUIDEN VAUVOILLE LÄSSYTTÄVÄÄ HATTARAPÄÄTÄ.
Öh, en edelleenkään pysty katsomaan telkkarista ohjlemia jossa synnytetään tai lukemaan lapsiin liittyviä uutisointeja itkemättä. Jään vajaaälyisenä tuijottamaan vieraitakin vauvoja ja hymyilen vaistomaisesti jokaiselle äidille. Ihastelen myös kaihoisasti ihania raskausmahoja ja salaa kaipaan omaani, vaikka raskauden loppuvaiheet olivat yhtä tuskaa ja tein mieheni elämästä helvettiä. Nopeasti se aika kultaakin ne muistot.

Yöllä ei kuulu seurustella.

Vauvoilla ei tunnetusti ole tilannetajua, eikä oikeastaan kiinnostusta ympärillä elävien vuorokausirytmiin. Se tuli viime yönä jälleen todettua. Okei, ei saisi valittaa kun Mimosa on noin muuten maailman hyväntuulisin ja helpoin vauva. Yötkin meillä menee yleensä suhteellisen helposti ja jos tyttö heräilee öisin, nukahtaa hän heti uudestaan.

Viime yönä kuitenkin tehtiin se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Kello oli hieman yli kaksi yöllä, kun heräsin tytön jokelteluun. On kohtuullisen pelottavaa avata hämärässä silmät ja kohdata vauvan tuijotus pinnasängyn kaltereiden (pinnojen) välistä. Ja koska katseemme kohtasivat, oli se vauvalle selvästi viesti että koska äitikin on hereillä, voin minäkin olla. Yritin esittää nukkuvaa ja varovasti raottaa silmiäni nähdäkseni mitä pinnasängyssä tapahtuu.

Aluksi "laulettiin" unileluille. Seuraavaksi lensi unilelu jonnekkin makuuhuoneen pimeyteen. Sitten aloitettiin peiton kanssa painiminen. Sitä purtiin, revittiin, heilutettiin, potkittiin ja sille kiljuttiin. Peitto kun oli tapettu, keksittiin nousta sänkyyn istumaan. Eli pinnoista kiinni ja kammetaan väkisin istumaan. Tähän väliin kuului voitonriemuinen "Guuuuu!". Sitten alkoi yritys nousta pinnasängyn laitoja vasten. Kun vauvan pää alkoi keikkumaan laitojen ulkopuolella, koin että nyt viimeistään on puututtava tilanteeseen.

Nostin tytön viereeni sänkyyn, ajatuksena, että kainaloon nukahdetaan heti. Ei nukahdettu. Seuraavan tunnin Mimosa kieri minun ja peitoista tehdyn barrikadin väliä, mönki päälläni, puristeli minua naamasta, nauroi ihastuksissaan omille pieruilleen (vain vauvat voivat olla aidosti iloisia kaasupurkauksista niin ja miehet. Vauvat ja miehet.), yritti nousta istumaan, jokelteli, potki minua mahaan ja leukaan (riippuen miten päin milloinkin sängyssä oltiin), yritti karata sängystä ja kaikkea tätä säesti taukoamaton "Tätätätätä".

Itseäni väsytti niin pirusti, mutta en voinut tietenkään nukahtaa, ettei uniterroristi tipu sängystä. Tunnin ähräämisen jälkeen neiti huokaisi raskaasti, kierähti kainalooni ja nukahti. Tämä on varmaan yksi vauvan tavoista ilmoittaa että perheessämme on valta vaihtunut ja se mitä minä tai sisäinen kelloni sanoo asiasta on täysin yhdentekevää. Sitä, miksi vauvat kokee välillä tarpeelliseksi pitää keskellä oman hyväntuulisen shownsa emme saa koskaan tietää...

Ja vilpittömät sympatiani kaikille jotka ovat tottuneet yövalvomisiin. Itselle tuntikin tuntui ikuisuudelta. Nyt tiedän kuinka raivostuttava olin ennen vauvaa kun kotiuduin satunnaisilta yöjuoksuiltani ja herätin mieheni vain jutellakseni hänen kanssaan. Sori.

Pahoinpitelyitä ja nelivetoa

Puremisesta olenkin jo maininnut, mutta muut lievän väkivallan muodot joita tuo menninkäinen harrastaa ovat jääneet huomiotta. Missään äitiydestä kertovissa kirjoissa ei koskaan mainittu niistä ei-niin-mukavista lieveilmiöistä mitä äitiyden tuoma auvo tuo myös mukanaan. Olen aina pitänyt kipukynnystäni suhteellisen korkeana, mutta toisaalta minua ei olekkaan pienet sormet repineet hiuksista, nipistelleet, lyöneet, raapineet jne. ennen kuin minusta tuli äiti. Ihan kuin imetys ja raskaus ei muuten olisi aiheuttaneet muutenkin harvoissa hiuksissani vielä enemmän harventumista, mutta sekään ei vedä vertoja vauvalle. Joka ikinen aamu unohdan laittaa hiukseni ponnarille ennen kuin otan vauvan syliini. Ja joka ikinen aamu se myös kostautuu kun pieni hymyilevä kääpiö nappaa tukastani kiinni ja repäisee niin että pienen-pienien sormien väliin jää tukko vaalennettua hiuskuontaloani.

Myöskin tähän vaiheeseen kuuluu sylissä ollessaan äidin naaman repiminen. Mikään ei tunnu niin miellyttävältä kuin pienet sormet jotka äänennopeudella tungetaan sieraimeen ja kirurginveitsen-terävät kynnet iskostuvat kiinni ja sitten repäistään. Sama toimii myös huuliin ja silmiin. Hitsausmaski pitäisi löytyä jo äitiyspakkauksesta.

Opettaa hyvin itsehillintää, kun juuri syliisi nukahtamassa oleva lapsi iskee vaihtoehtoisesti joko hampaat tissiisi tai kynnet kainaloosi. Jos erehdyt kiljaisemaan "Ai!", vauva pelästyy, alkaa lohduton itku ja koko rumba on aloitettava alusta. Joten tyydyn vedet silmissä irrottamaan joko kahta hammasta tai viittä sormea ihostani samalla hyräillen Aa-aa-Heikkiä (mikä muuten on laulussa mainittava pellavatukki?). Minun hermoillani se ei ole helppoa.

On myös hyvin hämmentävää miten nopeasti ryömivä lapsi liikkuu silloin kun sinulla on jotain tärkeää kesken. Vessareissut ja ruoanlaitot kannattaa ajoittaa nykyisin vauvan päiväuniaikaan. Koska juuri silloin kun olet hetkellisesti täysin varattu niin lapsi varmasti keksii jonkun uuden vaarallisen tai kielletyn asian.

Mimosa ryömii vauhdilla varsinkin silloin kun kuulee lähestyvät askeleeni ja suunta ei todellakaan ole minua kohti. Ja jos Mimosa jonnekkin päättää mennä, hän ei kohdettaan hevillä unohda. Vaikka yrittäisin harhauttaa, niin Mimosa harhauttaa paremmin. Tyttö esittää, että unohti tietokonepöydän johdot ja keskittyy nyt hänelle tarjottuun leluun, mutta heti kun käännän selkäni on se vauhti aivan uskomaton millä tuo nelivetoinen taskuraketti kohteeseen ampaisee. Sitä ei kannata koskaan aliarvioida.

Mimosan bravuuri silti on alasti kylvyn jälkeen suoritettu paikalta karkaaminen. Kylvyn jälkeen viritän aina olohuoneen matolle puhtaan pyyhkeen jonka päälle asettelen huppupyyhkeeseen kiedotun lapsen. Sitten poistun kahden metrin päähän kylpyhuoneeseen hakemaan vaipan ja rasvan. Olen siis paikalta poissa n. 10 sekuntia. Siinä ajassa ipana on ehtinyt jo lähtemään ALASTI, puhtaana ryömimään kohti eteistä. Ja vaikka yritän pitää koirankarvat ja hiekan määrän kodissamme siedettävänä, niin ei lattiat ikinä ole niin puhtaat ja karvattomat että haluaisin puhtaan alastoman lapseni ryömivän niillä. Joten se siitä kylvyn hyödystä. No toisaalta, kylvyn jälkeen syömme myös iltapuuron, joten lapsen puhtaus loppuisi viimeistään siihen. Ja turha viisastella ruokalapusta, se ruokalappu on ainoa mikä meidän ruokailujen jälkeen on tahraton...

Vauva ja sen lelut

Olen miettinyt vauvoille suunnattuja leluja. Ne ovat väreiltään kirkkaita, ne pitävät kivaa ääntä, niissä on hymyileviä naamoja, ne ovat pieniin kätösiin sopivia, ne ovat kalliita ja niissä ovat selkeät muodot. Mimosa on vasta puolivuotias ja silti meillä on leluja enemmän kuin lapsi tulee todennäköisesti koko elinikänään tarvitsemaan. Meillä on soivia leluja, on vilkkuvia leluja, leluja jotka ovat pehmeitä, kovia leluja, isoja leluja, pieniä leluja, ns. kehittäviä leluja ja oikeastaan kaikenlaisia leluja joita voi ilman tukehtumisvaaraa antaa tuon ikäiselle.

Mimosan viimeaikojen suosikki "lelut" ovat olleet:
-Tyhjät pahvilaatikot ja muut kierrätykseen menevät pahviset pakkaukset.
-Johdot, ihan kaikki sähköjohdot kelpaavat.
-Koirien lelut, jotka ovat kuolasta, liasta ja ties mistä värjäytyneet tasaisen harmaiksi ja haisevat kuolemalta.
-Sohvapöydän alataso, jonka saa pudotettua kun sitä tarpeeksi kauan hakkaa
-Tyhjä muovinen feta-purkki
-Hiusharja
-Lämpömittari
-Tyhjät muovipullot
-Kaikki paperi
-Kaukosäätimet

Siksi ihmettelenkin suuresti tätä soopaa mitä meille suodetaan vauvojen leluista. Koska mikään noista, mitä Mimosa tällä hetkellä suosii leluinaan (uskokaa pois yritän myös estää välillä) ei täytä vauvoille suunnattujen lelujen määritelmää. Sähköjohdot eivät ole mitenkään iloisen värisiä, pidä kivaa ääntä, ne eivät hymyile, eikä niissä takuulla ole selkeää hyvin havaittavissa olevaa muotoa. Silti aina kun silmä välttää on Mimosa löytänyt parhaitenkin piilotetut johdot. Kaukosäätimetkin meidän taloudessa ovat väriltään mustia tai harmaita, eikä niissä voi olla mitään mielenkiintoista. Silti ne napataan aina pieniin tahmatassuihin (tahmaisuus on ollut vahvasti läsnä siitä lähtien kun tyttö sai ensimmäisen maissinaksunsa) kun mahdollisuus tulee. Mimosalla onkin nyt ollut pitkään kaksi omaa puhelinta. Kaksi vanhaa nokian harmaata peruspuhelinta (joista poistin akut) ovat suurin hitti mitä meidän talouteen on koiran jälkeen tuotu. Siksi alankin vahvasti kyseenalaistaa kaikki vauvoille hyväksi ja kehittäväksi kehutut tuotteet. Joulu onneksi lähestyy ja tiedän että en voi epäonnistua lahjoissa kunhan teen ostokset sähköalan liikkeissä ja muistan kääriä ne moneen kerrokseen paperia.

Hampaita, syömistä ja siivousta

Mimosalla on kaksi hammasta. Kaksi hemmetin terävää hammasta joilla purraan ihan kaikkea. Viimeisin uhri oli tytön oma sormi. Silti minulle huudettiin ja raivottiin, ikään kuin se olisi äidin vika kun puree itseään sormeen. Vauvan logiikka on pettämätön.

Mimosa on loputtoman kiinnostunut koiristamme, varsinkin vanhemmasta, pienemmästä koirastamme Xanista. Xani kun tulee näköpiiriin niin sitä pitäisi heti päästä koskemaan ja Xani yleensä saa myös päivän ensimmäisen naurun. Kerrottakoot, että Xani on myös ahnein koira jonka olen koskaan tavannut. Mimosa on myös loputtoman kiinnostunut syöttötuolissa ollessaan kaikesta muusta paitsi syömisestä. Tänään kyllästyin yrittämään lusikoida peruna-parsakaali sosetta milloin tytön takaraivolle ja milloin jatkuvasti papattavaan suuhun, kun ipana yritti syömisen sijasta seurata eteisessä päivystäviä koiria katseellaan, samalla selostaen arvatenkin ruoan koostumusta tai muuta tärkeää. Keksin siis yhdistää kaksi asiaa päästäkseni helpolla, Xanin suuren hingun olla siellä missä on ruokaa ja Mimosan suuren kiinnostuksen Xania kohtaan. Eli loppu tuosta epäilyttävän värisestä, hajuisesta ja makuisesta soseesta meni oikeaan osoitteeseen kun pyysin koiran viereeni istumaan. En tiedä koska jompi kumpi tajuaa suuren kusetukseni ja kieltäytyy yhteistyöstä. Xani nimittäin ei tule ruokaa saamaan ja ehkä Mimosakin jossain vaiheessa tajuaa että aina kun hän avaa suunsa kiljuakseen koiralle, lykkään minä lusikallisen sosetta kohteeseen. Siihen asti meillä on pelastus toivottomille aterioinneille.

Olen myös lähipäivinä harkinnut mustan spraymaalin ostamista maalatakseni punaisen imurin ja keltaisen höyrypuhdistimen (joka siis on imurin näköinen kapistus ja toimittaa mopin virkaa) vähemmän lasta kiehtovan värisiksi. Mimosa nimittäin osaa ryömiä ja lujaa. Mimosa myös on kiinnostunut kaikesta isosta ja värikkäästä. Mimosa myös tarttuu miljoonan kilobondin voimalla kaikkeen mitä saa käsiinsä (lisä voimia tulee jos esine on ns. kiellettyjen listalla). Tämä siis tarkoittaa että vedän perässäni imuria tai pesuria ja lasta joka roikkuu kyseisessä vekottimessa kiinni kiljuen riemusta. Toisaalta voisin höyrypesun ajaksi pukea Mimosan mikrokuituiseen potkupukuun jolloin tyttö ikään kuin viimeistelisi lattia pinnat. Eli siihen asti kunnes saan joko hommattua sen spraymaalin tai ommeltua mikrokuidusta jumpsuitin, tyydyn siivoamaan silloin kun tyttö on tyytyväisenä hyppyvekottimessaan.

Tervetuloa blogiimme!

Ajattelin nyt alkaa kirjoittamaan vauva-arjesta ihan blogia, koska facebookissa alan varmasti jo ärsyttämään samaisesta aiheesta tehdyillä tilapäivityksellä jo lähisukuanikin.

Blogin nimi, vaihe nimeltä vauva, tulee siitä että vauvan kanssa eläminen on vaihetta vaiheen jälkeen. Se vaihe mikä yhtenä päivänä saa sinut hulluuden partaalle tai silmäpussit kasvamaan kivitalon kokoisiksi, on hetken päästä jo historiaa kun seuraava jännittävä, väsyttävä, hauska, ihana tai hulluksi tekevä vaihe on jo käsillä. Siitä varmasti kertoo jo se, etten todellakaan muista kaikkia niitä vaiheita mitä kuluneeseen puoleen vuoteen on mahtunut. Muistan hämärästi "Selällään en viihdy, mahalleni en pääse joten kitisen taukoamatta", "Pääsen mahalleni, mutta en pääse eteenpäin, joten suutun siitä silmittömästi", "Osaan kieriä mutta en ryömiä" vaiheet.

Huomautuksena, rakastan vauvaani ylitse kaiken, vaikka en sitä jokaisessa tulevassa kirjoituksessani muistakkaan mainita. Oman vauvan kautta olen tajunnut, että vauvat on ihan hysteerisen hauskoja mini-ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksua ei vain voi ymmärtää!

Eli tässä se nyt on, julkinen blogi minusta ja maailman parhaasta menninkäisestä, siis vauvasta nimeltä Mimosa. Kommentit ovat tervetulleita ja jos kuulut ammattimaisiin mielensäpahoittajiin (copyrightit tästä T. Kyrölle) niin valitse luettavaksesi mielummin vaikka Suomen kuvalehti.