"Pitääkö lapsia hankkia?" Ja muita typeryyksiä.

Kirjoitan välissä muustakin kun unikoulustamme. Unikoulumme siis otti viikonloppuna takapakkia ja edelleen taistelumme jatkuu. Hengissä silti olemme ja luovuttaa en aio.

Unikoulu ja siitä aiheutuva oma väsymykseni sai minut pohtimaan tiettyjä älyttömiä kysymyksiä ja lausahduksia jota olen tänä lyhyenä aikana äitinä saanut kuulla. Tai oikeastaan ihmiset alkoivat viljellä näitä aivopierujaan jo kun saivat kuulla raskaudestani. Tuskin olen ainoa kuka näitä saa osakseen. Siksipä päätin kirjoittaa niistä.

"Pitääkö lapsia sitten hankkia jos väsyttää/ahdistaa olla neljän seinän sisällä tms." Ylipäätänsä lähtöasetelma on jo päin helvettiä mielestäni. Jos vauva-aikana on rankkaa niin varmasti vähintään selän takana kyseistä asiaa ihmetellään. Niin, siinäpä vasta hieno kysymys. Onneksi minulta kukaan ei ole erehtynyt kysymään tätä, mutta olen monen kuullut pohtivan asiaa jonkun tuttavansa kohdalla. Vaikka vauva huutaisi koko ensimmäisen elinvuotensa, on se silti suhteellisen lyhyt aika tässä loppu elämän kestävässä vaiheessa nimeltä äitiys. Yhtälailla voisi kysyä miksi hankkia koira jos sisälle pissaaminen, esineiden tuhoaminen ja naskalihampaiden puremat hetkellisesti harmittavat? Tai miksi olla parisuhteessa jos kerran vuodessa riitelette? Ehkä vanha sanonta "Ei näe metsää puilta" sopii tilanteeseen. Vaikka nyt valittaisin kuinka väsymystä ja kyllästymistäni iltaisiin taisteluihin, niin en suinkaan ole väsynyt vauvaani tai äitiyteen. Olen väsynyt vaiheeseen. Silti olen 99% ajasta onnellisempi kuin osaan antaa ymmärtää. Ihminen nyt vain tuppaa valittamaan herkemmin kuin kehuskelemaan onnellaan. Tai ainakin normaali Suomalainen ihminen. Tunnen myös ihmisiä joiden mielestä vauvat ovat enemmän tai vähemmän pyllystä, mutta yli vuoden ikäiset lapset taas parasta maailmassa.

Moni ihminen (lapseton) toivotti raskaudesta kuullessaan onnea ja muisti mainita myös kakkavaipparallin. Niin, vauvat myös kakkaavat. Voin kertoa kuitenkin salaisuuden, en muista ensi kuukausista yhtäkään kakkavaippaa. Muistan kyllä mahan päälle nukahtavan vauvan, ensimmäisen hymyn, omaan sormeeni tarttuvat pienet sormet, ensimmäisen naurun ja lukuisat kerrat kun tuijotin ns. tippa linssissä nukkuvaa vauvaani. Nytkin vaihdan päivittäin lukuisia vaippoja ja osa niistä todellakin edelleen sisältää kakkaa. Silti en varmasti tästä vaiheestakaan tule muistamaan kakan määrää tai koostumusta vaan iloisen kääpiön joka tutkii maailmaa ihmeissään, opettelee kävelemään, kiljuu riemuissaan asioille, nauraa hassuille ilmeille, pussaa suu auki ja siinä sivussa puree hiukan, seuraa minua kaikkialle ja aina kun löytää minut hymyilee valloittavasti ja tarvitseeko listaa edes jatkaa? Ymmärtänette pointin.

Myöskin muistuttelut siitä kuinka nyt ei enää voi mennä ja tulla niin kuin tykkää, ei pääse matkustelemaan tai harrastamaan koska vain jne. ovat myös suhteellisen lyhytnäköisiä. Totta, emme voi lähteä extempore risteilylle tai keskellä viikkoa baariin. Totta, en pääse arkisin harrastamaan niin kuin haluisin. Taaskin unohdettiin se fakta, ettemme ole kyseisiä asioita pystyneet ennen lastakaan tekemään. Pelkästään koirat ovat estäneet kyseisen elämäntavan jo ennen lasta. Ja jos ei koirat niin työ. Ja vaikka olisin elänyt ilman töitä, koiria ja parisuhdetta niin silti en kaipaisi sitä hetkeäkään (paitsi ehkä juuri NYT kaipaisin 12 tunnin yöunia). Miksi aina muistetaan mainita mistä kaikesta joutuu luopumaan kun lapsi tulee? Miksei kukaan kerro etukäteen mitä kaikkea saat lapsen myötä elämääsi? Totta, eilen olin valmis juoksemaan lähimmälle bussipysäkille tai edes metsään huutamaan kun olin reilun tunnin aikana nostanut ja laskenut lapseni sängystä yli 40 kertaa. Silti sekin unohtui heti kun aamulla herätessäni kohtasin pienet hymyilevät kasvot ja sain aikaan ihastuneen kiljahduksen koska heräsin. Ja yhtenäkään lauantai aamuna en ole kaivannut krapulaista minääni polskiessani tyytyväisen vauvan kanssa uimahallissa. Ihminen on maapallon sopeutuvaisin eläin, lapsen saaminen todistaa sen.

"Minä en jaksaisi!" on täysin käsittämätön ja valheellinen väittämä. Kun kyse olisi omasta lapsestasi niin kyllä jaksaisit. Toki kukaan ei jaksaisi vieraan lapsen kanssa, johon ei ole syntynyt elämää suurempaa tunnesidettä. Oman lapsen takia jaksaa mitä vain. Uskokaa pois. Ja tätä jaksamista kukaan oikein vanhemmuuteen asennoitunut ei koe uhrauksena. Itselläni ainakin nousee niskakarvat pystyyn jos joku puhuu että on joutunut UHRAAMAAN jotain lapsen takia. Itse koen kyseessä olevan eräänlainen vaihtokauppa. Minä vaihdoin normaalit, kiinteät rintalastan päällä sijaitsevat rintani, katkeamattomat yöunet ja monta muuta asiaa elämään joka saa kaikki edellä mainitut tuntumaan pisaroilta valtameressä.

Uskokaa siis pois, vaikka elämäni voi nykyisin tuntua raastavan tylsältä tai puuduttavalta niin en vaihtaisi tätä mihinkään. En ole koskaan ollut näin onnellinen ja tasapainoinen. Minua ei tarvitse sääliä, koska vaikka juuri tämä vaihe onkin suhteellisen väsyttävä (siis ihan kirjaimellisesti) niin kohta en edes muista väsymystä. Ja kummallinen fakta on myös se, että vaikka Mimosa on täyttä tulta ja tappuraa niin hyvässä kuin pahassa niin mitään en tuossa menninkäisessä muuttaisi, en yhtään mitään!

Unikoulu osa kolme

Nyt on sitten kolmas yö takana. Ilta meni hiukan pidemmäksi kun tytön kanssa otettiin kaikki ilo irti yhteisistä päiväunista ja nukuttiin vierekkäin viiteen asti. Kahdeksalta sain Mimosan kerrankin syömään KUNNON iltapalan, kun yleensä iltapalat on n. kaksi lusikallista ruokaa, yksi maissinaksu ja pala kurkkua. Ihme kun on nälkä yöllä. Nyt kuitenkin sapuska maistui ja vaikka ilta venähtikin kymmeneen sain tytön ilman protesteja puoliksi nukkuvana sänkyynsä.

Kirjasin kyllä taas unipätkiä ja kellonaikoja ylös, mutta yrittäessäni aamuyöstä päivittää listaa onnistuinkin poistamaan koko listan. Muistan silti, että vain yksi unipätkä oli alle tunnin ja se oli tuo ensimmäinen. Herätyksiä oli viisi tai kuusi. Kaksi kertaa annoin pulloa (kai?) ja kerran vauva heräsi säheltämään täysin virkeänä. Tietenkin tämä ihmeherääminen tapahtui juuri silloin kun itse olin vaipunut vihdoin uneen. Mimosa kiljui, heilutti kaikkia raajojaan, yritti purra pinnasänkyn pinnoja, yritti repiä vaippaansa pois ja nauroi aina kun onnistui puremaan itseään varpaaseen. Muutaman kerran tyttö yritti vääntää tuttua "PALVELUAAAAAAA!" itkua, mutta kun huomasi, ettei palvelua nyt tipu jatkoi hän yksinään säheltämistään. Kaksi kertaa estin tyttöä kääntymästä mahalleen ja hän tyytyikin kohtaloonsa nopeasti. 40 minuutin jälkeen alkoi pieni hentoinen kitinä, kaksi silitystä poskesta ja tyttö nukahti itse omaan sänkyynsä! Joidenkin mielestä tuo 40 minuutin taistelu saattaa kuullostaa yöllä raskaalta, mutta hei, lapseni nukahti ITSE ja vielä OMAAN SÄNKYYNSÄ! Projektissamme alkaa tapahtua edistystä. Ja pysyn niin kauan positiivisena kunnes seuraavassa neuvolassa kärttyinen täti kertoo minulle että "Kyllä tuon ikäisen pitäisi nukkua jo koko yö!". Toisaalta, aivan sama minulle. Minulle se on suuri voitto jos Mimosa kohta herää enää neljä kertaa yössä ja vaikka sitä jatkuisi sitten vuodenkin verran niin varmasti jaksan. Vuosi on mielestäni hyvä ja tarpeeksi pessimistinen tavoite, koska vasta vuoden päästä palaan työelämään. Siihen asti voin jatkaa tätä projektiani. Suhtaudun siis tähän samalla uteliaalla tavalla kuin painonpudotukseeni. En odota ihmeitä äkkiä vaan että tulokseen päästäisiin hitaasti ja varmasti. Näin ehkä tulos on pysyvä. Hienoa muuten, että olen päässyt vertauksissani eteenpäin. Viimeksi vertauskohteena oli koirat ja nyt taisteluni läskejä vastaan.

Tänään minun pitäisi lähteä luokkakokoukseen. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen pääsen tutustumaan Turun yöelämään. Nukuttaminen siis jää miehen vastuulle. Tiedän että mies pitää minua taas hysteerikkona ja kontrollifriikkinä kun kerron mitä illalla pitää tehdä ja miten nukutus tapahtuu. Pointtihan nyt on siinä, että itselläni on parempi olo kun lähtiessäni tiedän ainakin ohjeistaneeni, eikä niinkään se että ohjeitani noudatetaan. Todennäköisimmin täällä viimeiset päiväunet nukutaan seitsemältä, iltapalaksi syödään tomaattia, maissinaksuja ja piparia, yöunille nukahdetaan olohuoneessa ja syliin, sekä nukutaan tyytyväisenä seitsemän tunnin unet putkeen. No yksi ilta korkeintaan aiheuttaa päivän tai kahden takapakin jos sitäkään ja onhan minulla aikaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että meidän kohdalla ongelma on niin pieni, että sen ratkaiseminen on asennekysymys. Jos itse jaksan yö toisensa jälkeen luottaa siihen että me onnistumme, niin en voi kovin pahasti mennä metsään. Mimosastahan onnistumisemme ei ole kiinni vaan omasta johdonmukaisuudestani. Sen kun muistan joka ikinen ilta niin varmasti jaksan katkonaiset yöt ja vähintäänkin sekavat aamut (tänään laitoin vitamiiniporetabletin kahvini joukkoon). Iltaisin minulla ei ole nyt hetkellisesti sitä omaa aikaa, jolloin ennen katsoin seuraamani ohjelmat televisiosta ja seikkailin netissä. Kotitöitäkin tein ennen iltaisin. Onneksi on tallentava digiboxi, facebook puhelimessa ja kotityöt on vaan tehtävä Mimosan avustuksella. Järjestelykysymyksiä nämäkin. Suurista ongelmista kun ei nyt voida puhua.

Ei muuta kun viikonlopun viettoon. Palaan asiaan jälleen yhden vapaayön jälkeen.

Unikoulu osa kaksi

Unikoulu jatkui toisena yönä. Lähdin taas taisteluuni raudankovalla luottamuksella vaikka takaraivossa jyskytti pelko. Ikävä kainalossa tuhisevaa menninkäistä alkoi myös olla.

Taas pieni kertaus yöstä ja sen tapahtumista. Kirjoitan näitä siis lähinnä muistutukseksi itselleni. Tuskin tästä apua kellekkään samassa tilanteessa olevalle on.

20:35 Tyttö nukahtaa taistelun jälkeen (yliväsymys) pullo suussa.

20:35-21:05 Jaha, aiomme siirtyä tuttuun "Herään ilman syytä alle tunnin välein"-systeemiin. Nukahtaminen vaatii sylissä heijausta. Laulu saa nyt jäädä. Nukutus kestää reilun vartin.

21:19-21:25 Aa, eilinen viisi minuuttia vaihtui kuuteen minuuttiin. Optimisti minussa pitää tätä edistyksenä. Pessimisti taas haluaa kaapata ipanan kainaloon ja antaa nukkua siinä. Nukuttaminen on hankalaa. Tyttö vääntää ja kääntää, repii ja huutaa. Huuto on lähinnä "Äiti olet julma ja vähintäänkin perseestä" tyylistä harmistunutta rääkymistä. Kestän sen kuin mies vaikka sydän tuntuu hajoavan pieniin osiin. Joudunko tämän takia maksamaan tulevaisuudessa lapseni terapiat ja tuleeko hänestä nyt vegaani-taiteilija, joka asuu vallatussa talossa ihan vain kapinoidakseen minua vastaan? 20 minuutin taistelun jälkeen tytön silmäluomet alkavat painaa ja lasken hänet melkein nukkuvana sänkyynsä.

21:45-22:40 Tunti unta. Nyt nukahtamiseen ei vaadita kuin se, että estän tyttöä kääntymästä mahalleen ja silittelen samalla selästä. Kolmessa minuutissa tyttö on jälleen unessa.

22:43-23:40 Taas tunti. Tuntuu virkistävältä. Nyt tosin itkun taso on korvia vihlova joten nukuttaminen vaatii syliä ja pulloa. Tekee mieli taas murtua. Saan pissat päälleni. Vaippakin tuntuu suhteellisen täydeltä. Pitää ensi yönä muistaa ottaa sängyn viereen vaippoja. Mimosa jaksaa taas 20 minuuttia taistella, kunnes uni alkaa painamaan ja lasken melkein nukkuvan tytön sänkyyn. Itse käyn heittämässä pyjamahousuni pyykkiin ja huuhtaisen jalkani.

00:00-02:14 Yli kaksi tuntia. Olen sekaisin kuin seinäkello. Juurihan taistelin ihmissusia vastaan Koskikeskuksessa. Koiran-perkelekkin on hiipinyt sänkyyn. Taas nukuttamiseen riittää silittely ja mahalle kääntymisen estäminen. Neljä minuuttia tuntuu silti ikuisuudelta.

02:18-03:55 Kuka olen? Missä olen? JA MIKSI TUO SAAKELIN RAKKI ON TAAS SÄNGYSSÄ? Minun sekavuuttani käytetään hyväksi. Haaveilen kahvista. Tyttö huutaa, tosiaan siksihän heräsin. Nostan tytön syliini ja lasken melkein heti eri asennossa takaisin ja pidän kättä hänen poskellaan. Viidessä minuutissa tyttö nukahtaa.

04:00-04:53 Armoa! Väsyttää! Joko saa mennä keittämään kahvit? Ei kello on vasta viisi. Nyt nukutaan. Muistaakseni tyttöä ei tarvinnut nostaa pois sängystä, mutta nukahtaminen vaati taas tuttipullosta pari hörppyä.

Seuraavaksi herään seitsemän aikoihin, kun minua tuijottaa hymyilevä keimäinen sängystään. Mimosa on täysin hereillä, istuu ja kiljuu riemuissaan. "Äiti hei, nyt on aamu!". Jep, niin todella on. Tarkastan puhelimestani heräilyni. Kahdeksan herätystä. Sehän on yksi vähemmän kuin eilen!!! Olen aidosti iloinen ja tämä tuntuu niin hienolta että meinaan soittaa äidilleni kunnes muistan mitä kello on ja sen että kaikki eivät välttämättä ymmärrä riemuani kahdeksasta herätyksestä. Eikä oikeastaan väsytäkkään. Silti aion tänään nukkua päiväunet ja ottaa Mimosan tiukasti kainalooni. Siihen minulla on vielä oikeus. Ensi yönä jännittävä tarinamme jatkukoot. Palaan kirjoittamaan taas muista aiheista kunhan tämä taistelu alkaa sujumaan. Lopuksi vielä kuva joka on vastaus monen esittämään kysymykseen "Miten jaksat?".

Unikoulu osa yksi

Päätin aloittaa Mimosalle ns. unikoulun. Tarkoituksena olisi että tyttö joskus nukkuisi omassa sängyssään heräämättä koko yön. Siihen on vielä matkaa. Mainittakoot, että olen viimeksi puoli vuotta sitten nukkunut kokonaisen yön ilman herätyksiä. Silloinkin tyttö taisi nukkua koko yön tissi suussa, mutta ainakin nukkui.

Mimosan "ongelma" on siis jatkuva heräily. Unipätkät vaihtelevat 5-90 minuutin välillä. Ja jos tyttö ehtii heräämään kunnolla, kääntyy hän vatsalleen, siitä nousee istumaan ja sitten seisomaan. Siinä vaiheessa alkaa jo iloinen mölötys ja peli on menetetty. Ei toivoakaan enää tuossa vaiheessa että ipana nukahtaisi itsekseen. Joten nyt oli korkea aika tarttua toimeen. Tahtojen taistelu alkoi viime yönä. Tässäpä kooste siitä.

16:30 Mimosa heräsi viimeisiltä päiväuniltaan. Päätin pitää tytön hereillä sinne puoli yhdeksään asti, jotta olisi varmasti väsynyt. Se olikin jo yksi haaste. Ravasimme ympäri kämppää, tyhjensimme kattilakaapin, hypimme sängyllä, kävimme suihkussa yhdessä jne. jne. Eli mitä tahansa joka voitti kiukuttelun pienen ihmisen mielestä.

20:30 alan nukuttamaan tyttöä hiljaisessa makuuhuoneessa. Ja saankin tytön nukkuvana siirrettyä omaan sänkyynsä.

20:50-21:30 Ensimmäinen unipätkä kesti siis 40 minuuttia. Olen vielä itse hereillä, joten vauvan uudelleen nukuttaminen sujuu rauhassa. Vaikkakin tyttö itse huutaa kuin hinaaja ja repii minua vaatteista, kaulanahasta ja hiuksista. Pitääkin muistaa laittaa hiukset kiinni kunhan tyttö nukahtaa.Tyttö rimpuilee, vääntää ja kääntää sylissä. Hyräilen jälleen Aa-aa-Heikkiä omilla sanoilla kun vanhat alkaa jo kyllästyttämään. Nukuttaminen kestää 20 minuuttia ja vaatii tuttipullon.

21:50-21:55 Toinen unipätkä omassa sängyssään. 5 minuuttia?!? Kuka nukkuu 5 minuuttia yöllä ja herää? Yritän hyssytellä tyttöä pinnasängyssä, tyttö nappaa minua hiuksista kiinni ja rääkyy täyttä huutoa. Ai niin ne hiukset on edelleen auki. Nukuttaminen sylissä kestää 5 minuuttia.

22:00-22:05 Taas 5 minuuttia??? Oikeasti? Tämänkö takia tässä nyt taistellaan? Hiukset on edelleen auki ja ipana roikkuu niissä jälleen kun kumarrun tytön ylle. Ei muuta kun kiukkuinen tomaatti syliin ja hytkytellään.Viidessä minuutissa on jälleen rauha maassa ja lasken nukkuvan lapsen pinnasänkyyn takaisin.

22:10-23:15 Oho, tunti unta! Tuntuu jo ikuisuudelta. Kuuntelen kun vaativa kitinä alkaa. Kaukana hysteerisestä itkusta, mutta tiedän että tuo kitinä lähinnä yltyy ja jossain vaiheessa muuttuu itkuksi. Taisin päästä syvään uneenkin väsymyksestäni päätellen. Mimosa nousee seisomaan sängyssään ja karjuu/komentaa minua tyytymättömänä. Tehostaakseen vaatimustaan ipana vääntää kakat vaippaansa. Silti nukuttaminen kestää sylissä 3 minuuttia. Lasken taas unisen vauvan sänkyynsä.

23:18-00:17 Taas tunti. Tämähän alkaa näyttää paremmalta. Itkun tasosta päätellen on tyttö napattava heti syliin ja heijata. Suunnittelen koirien heittämistä ulos makuuhuoneesta. Toinen koira haisee pahalta ja toinen murisee unissaan. Ärsyttävää. Annan Mimosalle pullosta hiukan maitoa. Yritän mielessäni kerrata Suomen presidenttejä järjestyksessä. Katson järjestyksen googlesta. 10 minuutissa tyttö taas nukkuu ja lasken taas varovasti hänet pinnasänkyyn.

00:27-00:46 Mitä nyt taas??? Entä jos vaan nostan tytön viereeni. Ei kai yhdestä ylimääräisestä yöstä ole haittaa? Minua väsyttää. Mitä sitten jos Mimosa nukkuu vielä 12-vuotiaana vieressäni. Haluan nukkua!!! Ryhdistäydyn ja menen silittelemään tyttöä. 20 minuuttia silittelen ja estän toista kääntymästä mahalleen. Olen noin sata kertaa lähellä luovuttaa. Lapseni tulee vihaamaan minua loppu elämänsä. Pakko jaksaa. Tyttö vihdoin nukahtaa ja mikä parasta ilman että minun täytyy nostaa häntä pois sängystä. Edistystä.

4:30 Herään. Unohdan merkata ajan ylös. 3,5 tuntia! Wohooo! Potkaisen salaa sänkyyn hiipineet koirat pois ja silittelen tytön uneen. Ajasta ei enää ole käsitystä, en taida olla edes kunnolla hereillä. Vauva haisee kakalta, toivottavasti sitä ei ole kaikki paikat täynnä aamulla. Taaskaan ei tarvitse nostaa tyttöä syliin vaan silittely, taputtelu ja hiljainen hyminä auttaa.

Tämän jälkeen herätyksiä oli vielä kolme. Kertaakaan ei tarvinnut nostaa tyttöä syliin. Huimaa edistystä. Maitoa on silti mennyt yön aikana n. 5dl. Iltapala jäi tosin pieneksi. Eli yhdeksän herätystä yössä. Silti olen varma että tämähän toimii.

7:00 Pinnasängystä kuuluu hyväntuulinen "Tätä guu!" . Lapseni ei vihaakkaan minua. Nyt minulla on luottoa, että viimeistään vuoden ikäisenä meillä nukutaan yöt omassa sängyssä ja ehkä vain yhdellä heräämisellä. Ja mikä parasta en luovuttanut! Ja vauvaan en hermostunut kertaakaan. Ensi yönä tungen tulpan toisen koiran takamukseen ja toista viskelen pehmoleluilla aina kun unet käy liian äänekkääksi. Ensi yönä siis jatketaan. Nyt myös tunnistan paremmin sen "MÄ HALUUUUUUUN!" itkun ja oikeasti hätääntyneen itkun. Silti, molempiin on reagoitava, joten sikäli aivan sama.

Minä äiti

Olen alkanut miettiä omaa äitiyttäni. Sitä millainen olen ihmisenä ja miten se haijastuu minuun kasvattajana. Myöskin sitä olen miettinyt millainen äiti haluan lapselleni olla.

Olen äkkipikainen ja turhaudun helposti. Olen spontaani enkä siedä jahkailua. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta en ole pitkävihaista sorttia. Olen periksiantamaton ja päättäväinen. Minussa asuu pieni kontrollifriikki, enkä siis aina osaa rentoutua. Omasta mielestäni olen myös huumorintajuinen ja tietyllä tapaa leikkisä persoona. Ei siis välttämättä niin parhaat lähtökohdat äitiyteen.

Toisaalta. Minulla saattaa mennä hermot tulevaisuudessa kun lapsi ei saa aamupuurojaan syötyä tai vaatteita lukuisista kehotuksista huolimatta puettua. Saatan pienimuotoisesti räjähtää kun kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja en välttämättä jaksa kymmenettä kertaa enää kärsivällisesti vastata "Miksi?" kysymykseen (kyselyikä pelottaa minua enemmän kuin mikään tulevaisuuden uhma). Mutta toivon että olen myös se äiti joka innostuu lapsensa kanssa laskemaan pulkkamäkeä, rakentamaan ruokapöydän alle majan, lähtee lapsensa kanssa ihan muuten vaan metsään seikkailemaan ja etsimään menninkäisiä, näyttää aina tunteensa ja muistaa riitojen jälkeen aina kertoa kuinka rakas ja tärkeä toinen onkaan. Haluan olla se äiti joka kannustaa tytärtään kaikessa mihin hän päättää ryhtyä (jos 4-vuotiaana Mimosa haluaa tulla astronautti-yksisarviseksi niin sitten on niin) ja jaksaa kuunnella pienen ihmisen suuret murheet vähättelemättä niitä (joskus se viimeinen lasku liukumäestä olisi ollut se kaikkein paras). Haluan säilyttää muistikuvan siitä kuinka mustavalkoinen maailma olikaan silloin kun olin teini, jotta voisin ymmärtää tytärtäni paremmin (viikon suhteen jälkeen ero on pieni maailmanloppu siinä iässä). Haluan olla tasapainoinen, järkevä äiti. Siihen on toki vielä matkaa.

Nyt minulla onkin missio. Aion opetella olemaan korottamatta ääntäni hermostuessani. Aion myös opetella laskemaan kymmeneen ja poistumaan hetkeksi tilanteesta kun hermo meinaa mennä. En siis hermostuessani heittele esineitä tai käy ihmisiin käsiksi. Olen vain pirun paha suustani ja korotan ääntäni turhan herkästi. Nyt minun on asennoiduttava uudestaan ja opeteltava mantra "Huutaminen ei koskaan ole auttanut minkään tilanteen selvittämiseen". Tuota sitten toistelen samalla kun lasken kymmeneen. Nyt on hyvä hetki aloittaa, kun Mimosan tuleviin uhmiin on vielä aikaa. Uskon että jos opin olemaan korottamatta ääntäni niin sitten kun oikeasti tarvitsee huutaa niin se on niin pysäyttävä kokemus ja tehoaa pahimpaankin uhmaikäiseen (tilanne jossa Mimosa on juoksemassa autotielle tai tunkemassa haarukkaa pistorasiaan). Antakaa minun ainakin elää siinä uskossa.

Ja tiedän kuinka lapselliset ihmiset (varsinkin ne joilla ei ole koiria) vihaa sitä kun lapsia verrataan koiriin, mutta tosiasiahan on se, että pitkälti samat säännöt pätee lapsen kasvatuksessa ja koiran kouluttamisessa. Et voi vaatia lapselta/koiralta mitään mitä se ei ole oppinut. Voit karjua päivät pitkät "EI, ei, EIIIII!!" saamatta mitään perille jos lapsi/koira ei ymmärrä mitä siltä vaaditaan. Tämäkin on asia johon aion keskittyä ja jonka aion sisäistää.

Että tällaista. Näitä asioita sitä pyörittelin mielessäni viime yönä kun vielä kolmen aikoihin istuin sängyn reunalla nukuttamassa vauvaa joka oli pitänyt minut hereillä heräämällä itse vaihtelevin väliajoin ilta kymmenestä asti. Olette varmaan kuulleet siitä Kiinalaisesta vesikidutuksesta? Pahempaa on se, että olet kuoleman väsynyt, mutta et uskalla nukahtaa kun et tiedä tuleeko herätys 5 minuutin vai peräti tunnin päästä. Siinä sitten kun tyttö alkoi hiljalleen häilyä tajunnan rajamailla, tunsin kuinka reittäni pitkin alkoi valumaan lämmin noro... Miten pienestä ihmisestä voi tulla niin paljon pissaa ja miksi se ei pysynyt vaipassa? Silti, siinä minä istuin tyynen rauhallisena pitäen nukkuvaa lasta sylissäni (lapsi jotenkin säästyi kuivana), itse yltäpäältä pissassa ja sisälläni ei edes läikähtänyt. Ehkä lähinnä nauratti. Eli en ole menetetty tapaus hermojeni suhteen.

En vaan nyt tiedä alanko lukemaan unikouluista (ja toteuttamaan jotakin niistä Mimosalle) ennen kuin olen löytänyt sisäisen mietiskelijä munkkini vai sen jälkeen.

Tauon jälkeen

Kirjoittelussa on ollut pidempi tauko. Kiitos alati vaihtuvien vaiheiden, hektisen kotiäitiyden ja yleisen saamattomuuden.

Joulukin tuli ja meni. Mimosan ensimmäinen joulu. Lahjoihin keskittymisen sijasta Mimosa päätti antaa meille vanhemmille ja sukulaisille oman lahjan. Uuden vaiheen. Vaiheen nimi oli "Kuolen nyt heti, jos äiti poistuu näköpiiristä!". Vaihe alkoi varoittamatta ja päättyi kolmen päivän jälkeen. Tuo kolme päivää oli minulle itselleni kaikista tuskaisinta. Koin valvollisuudekseni selittää sukulaisille ja kavereille, että "Ei Mimosa yleensä ole tällainen" ja muuta turhaa. Ihan kuin jokainen ei tietäisi, että vauvat nyt ovat vauvoja. Niiden mielenliikkeitä ei voi aavistaa ja vaikka kuinka minä äitinä haluaisin, että vauvani ei vierastaisi niin asiaan kun ei voi vaikuttaa. Tänään tosin Mimosa itki olohuoneesta karkuun luikkivan koiran perään, joten en tunne oloani enää niin spesiaaliksi. Ota tuostakin selvää.

Olen itse ollut lapsena tapaturma-altis rämäpää ja kipukynnykseni on aina ollut korkea. Ei ollut lapsuudessa kesää, etteikö polveni olisi olleet asfaltti-ihottumalla ja kun mursin 6-vuotiaana jalkani laskettelurinteessä joutui äitini käyttämään minua sairaalassa vahvistuttamassa kipsiäni, minun laskettua portaita pyllylläni, kipsi hakaten askelmiin kun keppien kanssa portaiden laskeminen oli liian hidasta. Silti äitinä olisin valmis vuoraamaan lapseni pumpuliin ja poistamaan kodista kaikki mitä vasten voi kiivetä tai mihin voi lyödä itsensä. Mimosa siis kävelee tukia pitkin vauhdilla ja laskeutumiset lattiatasoon eivät ole kovinkaan hallittuja. Onneksi mies oli kotona lomailemassa ja sai päähäni iskostettua, etten voi alkaa hössöttämään kun vauva kaatuu tai muuten teloo itseään. Mimosa nimittäin tietenkin oppi hätääntymään minun reagoinnistani ja itku oli aina taattu. Nyt kun tyttö kaatuu, niin katse siirtyy heti minuun. Jos osaan pitää pokkani, niin meno jatkuu entiseen malliin. Rytmihäiriöni silti parantuvat vasta kun tuo lapsi oppii syy-seuraus suhteen ja sisäistää asian.

Uusi vaihe on myös kielloille nauraminen räkäisesti. Yleensä tyttö aloittaa jo nauramisen ennen kuin edes on päässyt kunnolla käsiksi kiellettyyn asiaan. Ei-sana aiheuttaa hysteerisen naurun ja vauhti vaan kiihtyy. Silti hauskinta on äidin pureminen, läpsiminen ja hiuksista repiminen. Kun vedet silmissä uikutan ja yritän saada hampaita/sormia irti minusta niin nauru sen kuin yltyy. Ja kyllä, tiedän ettei vauva vielä ymmärrä satuttavansa minua, mutta uskoni kyseiseen väittämään alkaa olla koetuksella. Eihän se sohvaakaan pure...

Kiellettyjen asioiden viehätys on lähiaikoina todellakin vain korostunut. Lelut kiinnostavat maksimissaan viisi minuuttia, mutta saadessaan käsiin kaukosäätimen, kännykän tai koirien ruokakupit niin kiinnostuksella ei ole rajoja. Koitimme myös käänteispsykologiaa, eli kielsimme yhden Mimosalle tarkoitetun lelun ja annoimme kaukosäätimen tytön tahmatassuihin. Lelu ei edelleenkään kiinnosta ja kaukosäätimen kuolaaminen oli keskeytettävä puolen tunnin jälkeen. Tyydyn siis jatkossakin piilottelemaan kaukosäätimiä sohvatyynyjen väliin.

Alan myös pelkäämään oman hygieniani puolesta. Kohta nimittäin tilanne on se, että käyn suihkussa ainoastaan viikonloppuisin kun mies on kotona. Ennen kävimme suihkussa niin, että vauva oli kylpyammeessa kylpytuessa makoilemassa minun jaloissani. Kunnes tyttö oppi nousemaan istumaan. Seuraavaksi laitoin tytön istumaan ammeeseen ja ammeen pohjalle 5cm vettä ja kasan leluja. Se toimi pitkään, kunnes ammeessa alkoi seisomaan nousu yritykset. Onneksi pystyin ottamaan Mimosan suihkun lattialle vesilammikkoon istumaan ja syömään kumiankkoja (shampoopullot oli mielenkiintoisempia). Nyt sekään ei toimi enää. Nyt tyttö yrittää nousta seisomaan suihkun liukkaalla ja kovalla kaakelilattialla aina kun silmä välttää. Eli yleensä juuri silloin kun shampoota valuu silmiini ja liukkailla käsillä tytön pelastamiset on kuin yrittäisi öljytyillä käsillä sulloa mustekalaa muovipussiin. Nyt joku tietenkin ehdottaa, että käy suihkussa kun Mimosa nukkuu. Mielelläni kävisinkin, mutta iltaisin Mimosa saattaa heräillä vartinkin välein (ja välillä ei ollenkaan) yhteen asti, joten ei onnistu. Jos kukaan ei nimittäin ole hyssyttelemässä tyttöä kun hän havahtuu unesta, nousee hän heti seisomaan ja yrittää pinnasängystä kuperkeikalla pois. Eli nyt on kehitettävä uusia virikkeitä suihkuunkin. Arki vauvan kanssa opettaa ainakin luovaksi (pyykit nimittäin saa ripustaa rauhassa kun lattialle kaataa hiukan riisimuroja, harjaantumattomalla pinsettiotteella niitä nyppiessä siinä kuluu pieni tovi).

Ajattelin alkaa lisäämään blogiini kuvia. Niitä kuvia ainoastaan jotka kuvaavat Mimosan todellista luonnetta. Facebookkiin silti lisään jatkossakin vain ne herttaisimmat ja onnistuneimmat otokset.