Unikoulu osa kolme

Nyt on sitten kolmas yö takana. Ilta meni hiukan pidemmäksi kun tytön kanssa otettiin kaikki ilo irti yhteisistä päiväunista ja nukuttiin vierekkäin viiteen asti. Kahdeksalta sain Mimosan kerrankin syömään KUNNON iltapalan, kun yleensä iltapalat on n. kaksi lusikallista ruokaa, yksi maissinaksu ja pala kurkkua. Ihme kun on nälkä yöllä. Nyt kuitenkin sapuska maistui ja vaikka ilta venähtikin kymmeneen sain tytön ilman protesteja puoliksi nukkuvana sänkyynsä.

Kirjasin kyllä taas unipätkiä ja kellonaikoja ylös, mutta yrittäessäni aamuyöstä päivittää listaa onnistuinkin poistamaan koko listan. Muistan silti, että vain yksi unipätkä oli alle tunnin ja se oli tuo ensimmäinen. Herätyksiä oli viisi tai kuusi. Kaksi kertaa annoin pulloa (kai?) ja kerran vauva heräsi säheltämään täysin virkeänä. Tietenkin tämä ihmeherääminen tapahtui juuri silloin kun itse olin vaipunut vihdoin uneen. Mimosa kiljui, heilutti kaikkia raajojaan, yritti purra pinnasänkyn pinnoja, yritti repiä vaippaansa pois ja nauroi aina kun onnistui puremaan itseään varpaaseen. Muutaman kerran tyttö yritti vääntää tuttua "PALVELUAAAAAAA!" itkua, mutta kun huomasi, ettei palvelua nyt tipu jatkoi hän yksinään säheltämistään. Kaksi kertaa estin tyttöä kääntymästä mahalleen ja hän tyytyikin kohtaloonsa nopeasti. 40 minuutin jälkeen alkoi pieni hentoinen kitinä, kaksi silitystä poskesta ja tyttö nukahti itse omaan sänkyynsä! Joidenkin mielestä tuo 40 minuutin taistelu saattaa kuullostaa yöllä raskaalta, mutta hei, lapseni nukahti ITSE ja vielä OMAAN SÄNKYYNSÄ! Projektissamme alkaa tapahtua edistystä. Ja pysyn niin kauan positiivisena kunnes seuraavassa neuvolassa kärttyinen täti kertoo minulle että "Kyllä tuon ikäisen pitäisi nukkua jo koko yö!". Toisaalta, aivan sama minulle. Minulle se on suuri voitto jos Mimosa kohta herää enää neljä kertaa yössä ja vaikka sitä jatkuisi sitten vuodenkin verran niin varmasti jaksan. Vuosi on mielestäni hyvä ja tarpeeksi pessimistinen tavoite, koska vasta vuoden päästä palaan työelämään. Siihen asti voin jatkaa tätä projektiani. Suhtaudun siis tähän samalla uteliaalla tavalla kuin painonpudotukseeni. En odota ihmeitä äkkiä vaan että tulokseen päästäisiin hitaasti ja varmasti. Näin ehkä tulos on pysyvä. Hienoa muuten, että olen päässyt vertauksissani eteenpäin. Viimeksi vertauskohteena oli koirat ja nyt taisteluni läskejä vastaan.

Tänään minun pitäisi lähteä luokkakokoukseen. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen pääsen tutustumaan Turun yöelämään. Nukuttaminen siis jää miehen vastuulle. Tiedän että mies pitää minua taas hysteerikkona ja kontrollifriikkinä kun kerron mitä illalla pitää tehdä ja miten nukutus tapahtuu. Pointtihan nyt on siinä, että itselläni on parempi olo kun lähtiessäni tiedän ainakin ohjeistaneeni, eikä niinkään se että ohjeitani noudatetaan. Todennäköisimmin täällä viimeiset päiväunet nukutaan seitsemältä, iltapalaksi syödään tomaattia, maissinaksuja ja piparia, yöunille nukahdetaan olohuoneessa ja syliin, sekä nukutaan tyytyväisenä seitsemän tunnin unet putkeen. No yksi ilta korkeintaan aiheuttaa päivän tai kahden takapakin jos sitäkään ja onhan minulla aikaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että meidän kohdalla ongelma on niin pieni, että sen ratkaiseminen on asennekysymys. Jos itse jaksan yö toisensa jälkeen luottaa siihen että me onnistumme, niin en voi kovin pahasti mennä metsään. Mimosastahan onnistumisemme ei ole kiinni vaan omasta johdonmukaisuudestani. Sen kun muistan joka ikinen ilta niin varmasti jaksan katkonaiset yöt ja vähintäänkin sekavat aamut (tänään laitoin vitamiiniporetabletin kahvini joukkoon). Iltaisin minulla ei ole nyt hetkellisesti sitä omaa aikaa, jolloin ennen katsoin seuraamani ohjelmat televisiosta ja seikkailin netissä. Kotitöitäkin tein ennen iltaisin. Onneksi on tallentava digiboxi, facebook puhelimessa ja kotityöt on vaan tehtävä Mimosan avustuksella. Järjestelykysymyksiä nämäkin. Suurista ongelmista kun ei nyt voida puhua.

Ei muuta kun viikonlopun viettoon. Palaan asiaan jälleen yhden vapaayön jälkeen.