Kirjoitan välissä muustakin kun unikoulustamme. Unikoulumme siis otti viikonloppuna takapakkia ja edelleen taistelumme jatkuu. Hengissä silti olemme ja luovuttaa en aio.
Unikoulu ja siitä aiheutuva oma väsymykseni sai minut pohtimaan tiettyjä älyttömiä kysymyksiä ja lausahduksia jota olen tänä lyhyenä aikana äitinä saanut kuulla. Tai oikeastaan ihmiset alkoivat viljellä näitä aivopierujaan jo kun saivat kuulla raskaudestani. Tuskin olen ainoa kuka näitä saa osakseen. Siksipä päätin kirjoittaa niistä.
"Pitääkö lapsia sitten hankkia jos väsyttää/ahdistaa olla neljän seinän sisällä tms." Ylipäätänsä lähtöasetelma on jo päin helvettiä mielestäni. Jos vauva-aikana on rankkaa niin varmasti vähintään selän takana kyseistä asiaa ihmetellään. Niin, siinäpä vasta hieno kysymys. Onneksi minulta kukaan ei ole erehtynyt kysymään tätä, mutta olen monen kuullut pohtivan asiaa jonkun tuttavansa kohdalla. Vaikka vauva huutaisi koko ensimmäisen elinvuotensa, on se silti suhteellisen lyhyt aika tässä loppu elämän kestävässä vaiheessa nimeltä äitiys. Yhtälailla voisi kysyä miksi hankkia koira jos sisälle pissaaminen, esineiden tuhoaminen ja naskalihampaiden puremat hetkellisesti harmittavat? Tai miksi olla parisuhteessa jos kerran vuodessa riitelette? Ehkä vanha sanonta "Ei näe metsää puilta" sopii tilanteeseen. Vaikka nyt valittaisin kuinka väsymystä ja kyllästymistäni iltaisiin taisteluihin, niin en suinkaan ole väsynyt vauvaani tai äitiyteen. Olen väsynyt vaiheeseen. Silti olen 99% ajasta onnellisempi kuin osaan antaa ymmärtää. Ihminen nyt vain tuppaa valittamaan herkemmin kuin kehuskelemaan onnellaan. Tai ainakin normaali Suomalainen ihminen. Tunnen myös ihmisiä joiden mielestä vauvat ovat enemmän tai vähemmän pyllystä, mutta yli vuoden ikäiset lapset taas parasta maailmassa.
Moni ihminen (lapseton) toivotti raskaudesta kuullessaan onnea ja muisti mainita myös kakkavaipparallin. Niin, vauvat myös kakkaavat. Voin kertoa kuitenkin salaisuuden, en muista ensi kuukausista yhtäkään kakkavaippaa. Muistan kyllä mahan päälle nukahtavan vauvan, ensimmäisen hymyn, omaan sormeeni tarttuvat pienet sormet, ensimmäisen naurun ja lukuisat kerrat kun tuijotin ns. tippa linssissä nukkuvaa vauvaani. Nytkin vaihdan päivittäin lukuisia vaippoja ja osa niistä todellakin edelleen sisältää kakkaa. Silti en varmasti tästä vaiheestakaan tule muistamaan kakan määrää tai koostumusta vaan iloisen kääpiön joka tutkii maailmaa ihmeissään, opettelee kävelemään, kiljuu riemuissaan asioille, nauraa hassuille ilmeille, pussaa suu auki ja siinä sivussa puree hiukan, seuraa minua kaikkialle ja aina kun löytää minut hymyilee valloittavasti ja tarvitseeko listaa edes jatkaa? Ymmärtänette pointin.
Myöskin muistuttelut siitä kuinka nyt ei enää voi mennä ja tulla niin kuin tykkää, ei pääse matkustelemaan tai harrastamaan koska vain jne. ovat myös suhteellisen lyhytnäköisiä. Totta, emme voi lähteä extempore risteilylle tai keskellä viikkoa baariin. Totta, en pääse arkisin harrastamaan niin kuin haluisin. Taaskin unohdettiin se fakta, ettemme ole kyseisiä asioita pystyneet ennen lastakaan tekemään. Pelkästään koirat ovat estäneet kyseisen elämäntavan jo ennen lasta. Ja jos ei koirat niin työ. Ja vaikka olisin elänyt ilman töitä, koiria ja parisuhdetta niin silti en kaipaisi sitä hetkeäkään (paitsi ehkä juuri NYT kaipaisin 12 tunnin yöunia). Miksi aina muistetaan mainita mistä kaikesta joutuu luopumaan kun lapsi tulee? Miksei kukaan kerro etukäteen mitä kaikkea saat lapsen myötä elämääsi? Totta, eilen olin valmis juoksemaan lähimmälle bussipysäkille tai edes metsään huutamaan kun olin reilun tunnin aikana nostanut ja laskenut lapseni sängystä yli 40 kertaa. Silti sekin unohtui heti kun aamulla herätessäni kohtasin pienet hymyilevät kasvot ja sain aikaan ihastuneen kiljahduksen koska heräsin. Ja yhtenäkään lauantai aamuna en ole kaivannut krapulaista minääni polskiessani tyytyväisen vauvan kanssa uimahallissa. Ihminen on maapallon sopeutuvaisin eläin, lapsen saaminen todistaa sen.
"Minä en jaksaisi!" on täysin käsittämätön ja valheellinen väittämä. Kun kyse olisi omasta lapsestasi niin kyllä jaksaisit. Toki kukaan ei jaksaisi vieraan lapsen kanssa, johon ei ole syntynyt elämää suurempaa tunnesidettä. Oman lapsen takia jaksaa mitä vain. Uskokaa pois. Ja tätä jaksamista kukaan oikein vanhemmuuteen asennoitunut ei koe uhrauksena. Itselläni ainakin nousee niskakarvat pystyyn jos joku puhuu että on joutunut UHRAAMAAN jotain lapsen takia. Itse koen kyseessä olevan eräänlainen vaihtokauppa. Minä vaihdoin normaalit, kiinteät rintalastan päällä sijaitsevat rintani, katkeamattomat yöunet ja monta muuta asiaa elämään joka saa kaikki edellä mainitut tuntumaan pisaroilta valtameressä.
Uskokaa siis pois, vaikka elämäni voi nykyisin tuntua raastavan tylsältä tai puuduttavalta niin en vaihtaisi tätä mihinkään. En ole koskaan ollut näin onnellinen ja tasapainoinen. Minua ei tarvitse sääliä, koska vaikka juuri tämä vaihe onkin suhteellisen väsyttävä (siis ihan kirjaimellisesti) niin kohta en edes muista väsymystä. Ja kummallinen fakta on myös se, että vaikka Mimosa on täyttä tulta ja tappuraa niin hyvässä kuin pahassa niin mitään en tuossa menninkäisessä muuttaisi, en yhtään mitään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti