Päivähoidosta

Tänään se iski, nimittäin ahdistus. Alle vuosi ja joudun viemään pienen menninkäiseni päivähoitoon. Onneksi kuntamme ei laita alle 3-vuotiaita päiväkotiin vaan pääsevät perhepäivähoitajille. Silti sisintäni kalvaa. Tuntuu jotenkin niin äärettömän pahalta viedä minun lapseni vieraalle ihmiselle hoidettavaksi. Äitiyden vaaleanpunaisen hattaran sumentamaan päähäni ei mahdu se ajatus, että joku muu saisi nähdä lastani enemmän hereillä kuin minä. Joku muu olisi hänen kanssaan päiväunilta herätessä, ruokaillessa, leikkiessä, konflikteissa ja auttamassa pientä ihmistä kaikessa hankalassa. Joku muu opettaisi vauvalleni (okei, ei se ole enää vauva tuolloin) tärkeitä pelisääntöjä ja uusia asioita. Joku muu saisi lohduttaa itkevää pikkuista ja joku muu saisi vastailla pienen ihmisen kysymyksiin elämästä. Tuntuu ihan äärettömän pahalta.

Tiedän, että lapset pääsääntöisesti tykkäävät päivähoidosta. Siellä on uusia leluja, kavereita, puuhaa ja aikuinen joka omistaa kaiken aikansa lapsille. Tiedän, että päivähoito luo hyvän pohjan tulevalle koulutielle ja antaa valmiuksia toimia ryhmässä ja perheestä erossa.

Töitäkin on tehtävä. Kotihoidontuki kun on lähinnä muodon vuoksi maksettava naurettava summa, jolla ei todellakaan elä. Ja faktahan on se että vaikka kotihoidontuella pärjäisi ja olisi kotona vaikka siihen asti että lapsi menee kouluun, niin mitäs sitten? Kuka työllistäisi 7-vuotta tai useamman lapsen kohdalla kauemminkin kotona olleen äidin? Oma CVni näyttäisi varmasti vähintäänkin mielenkiintoiselta seitsemän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Osaan tehdä kaikki asiat yhdellä kädellä kantaen samalla 10-20 kilon painoa toisessa, osaan liikkua ääneetömästi kuin ninja tarvittaessa, voin hyvin olla syömättä, juomatta ja käymättä vessassa pitkiäkin aikoja ja pystyn hymyilemään minulle pää punaisena huutaville ihmisille kuin vähäjärkinen.

Tiedän, että meidän tilanne on hyvä kun saan olla lapseni kanssa kotona melkein kaksi vuotta. Joissain perheissä tämäkään ei ole mahdollista vaan työelämään/koulun penkille palataan kun äitiysloma loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukautta. 10 kuukautta? Siis minunko olisi pitänyt kuukausi sitten viedä Mimosa hoitoon? Tuo lapsi jolle minä olen kaikki kaikessa ja joka on minulle vieläkin enemmän. En tiedä kumpi meistä tarvitsee toista enemmän, mutta tiedän kuitenkin että erillämme emme ole valmiita olemaan. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla samat ihmetykset tuon ipanan vaiheista jonkun muun suusta. "Miksi se ei nuku päiväunia?" "Miksi se sylkee kaiken ruoan pihalle, mutta heti perään syö lattialta löytyneen pölypallon, kiven ja palan vessapaperia?" "Miksi se puree kaikkea elävää ja nauraa päälle?" "Miksi se riisuu sukat heti kun saa tilaisuuden, jopa 10 kertaa putkeen?" "Miksi se ei voi sietää sukkahousuja?" ja "Miksi se juo vettä ainoastaan ohutreunaisesta lasista?".

Miten osaan ikinä jättää pienen tyttöni hoitoon vieraalle ihmiselle jolla ei ole mitään tunnesidettä lapseeni? Miten osaan kertoa millainen täydellinen tättähäärä tuo pieni menninkäinen onkaan? Miten kertoa tytön erikoisista tavoista ja asioista millä saa tuon tytön nauramaan silmät loistaen. Toki tiedostan, että kyseessä on kuitenkin lapsi joka yleensä noudattaa muiden silmissä samoja kaavoja kuin muutkin ikäisensä. Silti toivon että tuleva hoitotäti ymmärtää, että minulle tuo lapsi ei ole yksi muiden joukossa ja siksi olen hysteerinen, tuntemattomaan ihmiseen lapseni elämässä epäilevästi suhtautuva leijonaemo. Olen varmaan yksi niistä äideistä josta tullaan kollegojen kanssa puhumaan päätä pyöritellen ja manaillen ("Taas Mimosan mukana tuli laminoitu ohjelappu ja päivän aikana 100 tekstiviestiä!"). Anteeksi jo valmiiksi siitä.

Lueskeltuani päivähoidosta noin ylipäänsä, silmilleni hyppäsi kerta toisensa jälkeen sana varhaiskasvatus. Tiedän mitä sana tarkoittaa ja mitä se päivähoidossa pitää sisällään, mutta silti se alkukantaisempi, tunteella elävä puoli minussa huutaa "Mitä hemmettiä te lastani kasvatatte. Näpit irti!". Lopetin siis lukemisen alkuunsa. Onneksi minulla on melkein vuosi aikaa työstää ajatuksiani ja ehkä välillämme oleva side hiukan alkaa venymäänkin. Pystyn silti näkemään itseni huutamassa kuin hyeena hoitotädille kun jonkun toisen lapsi on tönäissyt MINUN lapseni alas liukumäestä aiheuttaen tuolle muuten niin rauhalliselle pienokaiselle mustelman! Uhkaan kuvitelmissani hoitotätiä poliisilla, palokunnalla, iltapäivälehdillä ja miksei samantien vaikka verottajallakin (ettei nyt kukaan vedä palkokasvia hengitysteihinsä niin tämä oli sarkasmia). Pitkän ajatustyön joudun siis vielä käymään. Minun on vain vakuuteltava itselleni, että kukaan joka suhtautuu lapsiin vihamielisen välinpitämättömästi ei hakeudu heidän pariinsa töihin, eikä varsinkaan ota laumaa näitä termiittejä omaan kotiinsa viitenä päivänä viikossa. Minusta ei siihen olisi. Tykkään omasta lapsestani ja lapsista joihin minulla on tunneside. Muut lapset ovat minulle ihmisiä siinä missä tuntemattomat aikuisetkin. Yleensä täysin harmittomia, mutta en jaksa olla kiinnostunut heidän elämästään millään tapaa, enkä todellakaan halua heitä kotiini. Joten nyt jo nostettava hattua kaikille lasten kanssa työskenteleville. Ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus päivähoitolaisen vanhempana. Tarkemmin ajateltuna mielestäni pullo punaviiniä tai ehkä vieläkin väkevämpää olisi oikein sopiva joululahja sille hoitotädille, joka hymyssä suin kaitsee pahimmillaan kymmentäkin lasta suhteellisen huonolla palkalla.

                                                  Näitä omaan kotiin hoitoon muutama? 

Niitä kuulumisia pikaisesti

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia. Tässä siis niitä.

Mimosa kävelee. Tosin pieniä matkoja kerrallaan, kunnes keskittyminen herpaantuu tai yrittää lähteä juoksemaan. Pyllähdykset, kummalliset kopsahdukset ja kiipeily ei aiheuta enää sydämen lisälyöntejä. Niiden tilalle on tullut noin sata uutta asiaa jotka saavat minut repimään loppujakin hiuksia päästäni.

Kävelyn myötä Mimosan ulottuvuus on kasvanut n. 30 sentillä. Edelleen jätän kahvikuppini liian lähelle pöydän reunaa koska unohdan, että tuo käsittämätön kääpiö yltää nykyään sinnekkin. Ylimmät laatikot keittiössä on myös tullut tytön käsien ulottuville. Tiskikoneen nappeihin sekä mikron ajastimeen ylletään myös. Takeistamme puuttuu nykyisin ripustuslenkit koska niissä on mukava roikkua koko painolla. Siis Mimosa roikkuu, en minä.Olohuoneen verhot on nostettu pienten käsien ulottumattomiin ja olen oppinut työntämään läppärin tietokonepöydän perälle ja tarkistamaan vainoharhaisen elkein roikkuuko johtoja turva-alueen ulkopuolella.

WCn ovi on pidettävä suljettuna ja pöntön kansi pitää aina muistaa laskea alas. Vauva nimittäin karkaa vessaan aina kun tilaisuus sallii ja ensimmäisenä rullaa vessapaperin lattialle, sitten siirrytään syömään wc-raikastin. Vessaharjaa on myös kiva maistella (lapset ovat ihania eikö?). Mikään ei piristä niin aamulla kuin se että istuessasi pöntöllä (vauva on mukana vessassa, missäs muuallakaan?) huomaat että wc-paperirulla siirtyy vaippaterroristin suussa kohti makuuhuonetta. Siinä tilanteessa ihmisen haavottuvaisuus on käsinkosketeltavaa.

Ruokailuihin on tullut mukaan uusi jännittävä piirre. Kun Mimosa on kylläinen niin hän ei todellakaan käännä päätään pois vaan availee suutaan niin kuin ennenkin, vain sylkeäkseen kaiken ruoan kuolamössönä pihalle ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, hieroo tuo kummallinen ihmistaimi sen pihalle sylkemänsä ruoan naamaansa hiuksia myöden. Muuten sujuu hyvin. Paitsi haluaisin tietää mikä valmistusvirhe vauvoissa on, kun suu aukeaa ainoastaan jos kädessä on jotain? Tietääkseni käden ja suun välillä ei kovin kummoisia niveliä ole, tai ainakaan sellaisia joiden toiminta olisi toisesta kiinni.

Olen oppinut myös tunnistamaan sen pelottavan hiljaisuuden. Sen hiljaisuuden jonka jokainen vanhempi tunnistaa. Hiljaisuutta ei ole ehtinyt kulumaan kuin kaksi sekuntia ja tiedät että joku on pielessä. Tänään se tarkoitti että tiskatessani väsyneelle tytölle tuttipulloa, jouduin hetkeksi laskemaan tytön sylistäni jolloin vauva oli äänennopeudella livahtanut olohuoneeseen. Mimosa oli muistanut että napatessani hänen kitisevän korkeutensa syliini, laskin täyden kahvikupin sohvapöydälle. Minäkin muistin sen HETI kun tunsin hiljaisuuden. Ennen kuin ehdin olohuoneeseen kuulin jo kolahduksen ja löysin pienen menninkäisen pesemästä sohvapöytää kahvilla. Onneksi en enää 10 kuukauteen ole juonut kahviani kuumana. Ainoa ihana hiljaisuus mikä lapsiperheessä on, on päiväunien tai yöunien aikana.

Nyt minun on ollut aika myös hyvästellä herkuttelu ja ylipäänsä syöminen vauvan ollessa hereillä. Jos Mimosa näkee minun syövän mitä tahansa tulee tuo omaa ruokaansa ulos syljeksivä tiitiäinen suu auki viereeni kiljumaan ruokaa, kuin linnunpoika konsanaan. Jos ruokaa ei heru niin Mimosa voittaa silti. Joko aletaan hieromaan silmiä ja kitisemään väsymyksen merkiksi, kaadutaan niin että syliin on päästävä lohdutettavaksi tai jos mikään ei auta niin kakka-kortti pelastaa aina. Vaikka ne kakat varmasti odottaisivat siellä vaipassa sen hetken kun juon kahvini ja syön leipäni, niin jotenkin hohto koko hetkestä menee kun jalkojen juuressa istuu naama punaisena vaippaan täytettä vääntävä vauva.

Mimosa myös pahoinpitelee minua aina vain enemmän. Mimosalla nimittäin on nykyisin kahdeksan hammasta ja niillä voi purra ihan uskomattoman lujaa. Enää en luota tyttäreni pusuihinkaan kun tiedän siinä piilevän sen 50% riskin saada hampaat nenääni. Mimosa ei myöskään enää herätä itkemällä tai jokeltelemalla. Mimosa herättää Smackdown-tyylisillä hypyillä naamani päälle ja reippailla avokämmenen iskuilla otsaan. Jos kumpikaan edellä mainituista ei toimi niin aina voi yrittää pienillä terävillä kynsillä repiä silmän päästäni.

Vielä kaksi viikkoa sitten meillä kärsittiin tähän astisista vaiheista raastavinta eli eroahdistusta. Selkääkään ei voinut kääntää ilman, että menninkäinen tunsi olonsa hylätyksi ja alkoi itku. Sitä kesti viikko tai pari. En muista enää. Muistan vain, että pidempi aika tuota vaihetta niin olisin saanut hermoromahduksen. En vaan kestä vauvan itkua, jos tiedän että pystyn sen lopettamaan niinkin helposti kuin syliin nostamisella. Olen heikko, tiedetään. Eroahdistusvaiheen lopetti edellisviikolla kärsitty flunssa. Flunssasta selvittyään Mimosa oli kuin toinen tyttö. Suu käy jatkuvasti, nauru on herkässä ja tyttö tykkää touhuta nyt omiaan. Lelutkin kiinnostavat jopa vaihtelevasti. Viikon päästä taas varmasti on joku muu vaihe, joten nautitaan nyt tästä.

Niin se unikoulu... Se on nyt hiukan tauolla. Aloitin tauon kun eroahdistus alkoi ja nyt pitäisi lähteä taas taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Pakko vain kasvattaa ne henkiset munat takaisin ja aloittaa jälleen. Tosin nykyään tyttö herää enää 3-6 kertaa yössä joten siksi tämä nyt on hiukan venähtänyt. Omassa sängyssään Mimosa ei ole pariin viikkoon nukkunut. Olemme nukkuneet yhdessä olohuoneen lattialla. Siirryimme siihen kun flunssa rantautui taloon ja siinä ollaan pysytty. Eipä tarvitse pelätä että tyttö tippuu yöllä sängystä. Tosin aamulla voin herätä siihen kun herättyään vauva on suunnistanut äänettömästi koirien ruokakupille. Varjopuolensa kaikessa.

Tällainen pikainen katsaus tällä kertaa. Tulihan siitä hiukan tylsähkö, mutta nyt ei irtoa. Palaamme jälleen. Ehkä blogin lukijakuntakin pienenee viime postauksen jäljiltä. Meinasi iskeä paniikki kun minun avautumisia on tässä kuussa lukenut yli 8000 ihmistä. Siis minun, jonka ei pitäisi muutenkaan avata suutansa julkisesti ollenkaan. Mutta silti, kiitos kaikille.

Äiti on äidille susi

Kun saat lapsen, tutustut myös toisiin äiteihin, halusit tai et. Nykyään toiset äidit tulevat jopa kotiisi. Siis sinun turvapaikkaasi ja pyhäkköösi. Toiset äidit änkevät sinne kutsumatta internetin syövereistä ja jopa televisiosta. Viisas ihminen tietenkin välttelisi kuin ruttoa keskustelupalstoja ja muita kanavia joissa varsinkin nimettömänä ja kasvottomina pysyttelevät äidit lyttäävät sinut ja kasvatusmetodisi täysin. Ja vaikka onnistuisit pysyttelemään pois tietokoneen ja tvn äärestä, törmäät niihin toisiin äiteihin eksyessäsi ulkoilmaan lapsesi kanssa. Niiltä ei voi välttyä.

Olisi asia erikseen jos toiset äidit tarjoaisivat vertaistukea ja heillä oikeasti toimiviksi koettuja kikka kolmosia, vaan ei. Ne tuntemattomat toiset äidit terottavat raatelukynsiään kotona kasvattaessaan täydellisiä Nico-Petteri-Kuunpoikia ja Adalmiina-Sahara-Vinkuheiniään, jotta olisivat valmiina hyökkäämään tilaisuuden tullen.

Kerrot tekeväsi vauvan soseet itse, mutta se ei riitä. Olet huono äiti koska et käytä luomu kasviksia ja lähituottajan lihaa. Roviolle joutaisit jos kehtaatkin tunnustaa ostavasi Pilttejä tai muita vähintäänkin eineksiin verrattavissa olevia vauvanruokia.

Hyvä äiti käyttää myös ainoastaan kestovaippoja. Jos kerrot käyttäväsi kestovaippoja niin olet vain tekopyhä oman sädekehän kiillottaja kun et ompele niitä itse.  Ja jos ompelet ne itse samalla kun teet itsellesi kestoliivinsuojat ja kuukautissiteet olet silti hakoteillä. Ainoa oikea tapahan on vessahätäviestintä ja vaipattomuus.

Imetyksestä nyt ei ainakaan kannata keskustella. Joko imetit liian vähän aikaa tai sitten olet kieroutunut koulukiusaajan kasvattaja kun imetit vielä taaperoakin. Häpeä!

Vauvan vaatteita ei saisi ostaa tusina vaateliikkeistä vaan niihin kuuluisi panostaa ja käydä lastenvaate kutsuilla, taistella huuto.netissä siitä P.o.Pin kausikuosi paidasta tuhansien muiden mammojen kanssa tai olla vähintäänkin omaperäinen ja tukea KOTIMAISTA laatutyötä ostamalla Metsolaa. Jos näin teet niin olet materialisti. Hyvä äitihän tunnetusti arvostaa myös kierrätystä ja hommaa kaiken käytettynä kirpputorilta. Mutta entä kun ne kirpputorin vaatteet sitten ovatkin pesty tavallisella Arielilla tai Omolla eikä sillä Aloe Veraa sisältävällä 100% biohajoavalla pesupähkinä saippualla. Ai ompelet itse vaatteesi kierrätetyistä kankaista? Kuitenkin vaatteissasi on nähtävsissä selkeä sukupuolileima. Loistavan äidin lapsethan eivät ole tunnistettavissa tytöksi tai pojaksi ennen yläasteikää. Jos taas valitset linjaksesi sukupuolineutraaliuden on se vähintäänkin kieroutunutta.

Lapset eivät saa myöskään katsoa televisiota tai leikkiä kännyköillä, tableteilla ja mitä näitä nyt on. Mutta jos taas lapsi ei saa ensi kosketustaan tietotekniikkaan viimeistään 3-vuotiaana, jää hän automaattisesti kehityksessä jälkeen ja syrjäytyy ollessaan 19-vuotias.

Kunnon äiti panostaa välineisiin. Ostetaan bumbot, sitterit, kiikut ja kaakut. Parempi äiti tietenkin tuomitsee koska moiset vempeleet vaurioittavat lasta pysyvästi ja niissä aikaansa viettänyt lapsi ei koskaan opi kävelemään. Sen oikean äidin lapsi ei vietä aikaansa muualla kuin sylissä.

Vauvan liikuttaminenkin on taitolaji. Kukkaroaan miettivä äiti ostaa 90-luvun yhdistelmävaunut. Parempi ostaa ne valkoiset keinonahkaiset Emmaljungat. The Äiti ei lastaan moisiin hirvityksiin tunge vaan kantaa lastaan ergonomisesti kantorepussa. Joka sekin on tietenkin väärä tapa koska olemassa on myös kantoliina! Senkin jos valitset, valitset takuulla väärin kun otat sen trikoisen etkä kudottua neliöliinaa.

Pinnasängyssä tyytyväisenä yönsä nukkuva vauva on isona tunne-elämältään vakavasti vaurioitunut, perhepedissä nukkuvam vauvan vanhemmat eivät välitä tutkimuksista joka todistaa että perhepedillä ja kätkytkuolemilla on yhteys. Vähät siitä väliä miten äiti nukkuu parhaiten. piitää katsokaas panostaa lapsen emotionaaliseen kehitykseen, oman mielenterveyden uhallakin!

Äiti joka haluaa tarjota lapselleen parhaat edellytykset elämään käymällä itse töissä ja laittamalla lapsen hoitoon, on vähintäänkin itsekäs. Koska eihän se lapsi rahalla kasva terveen itsetunnon omaavaksi yksilöksi. Lasten kanssa kotona oleva äiti taas on laiska ja riistää lapseltaan mahdollisuuden normaaleihin sosiaalisiin kontakteihin.

Lasta ei saa kieltää tai rajoittaa, muuten lapsi alkaa kapinoimaan rajojaan vastaan ja näkee vanhemman vain kylmänä auktoriteettina. Vapaakasvatus on myöskin suoraan saatanasta, koska rajat on rakkautta.

Sitten olisi vielä rokotteet, harrastukset ja miljoona muuta asiaa jonka joku tekee äitinä AINA paremmin kuin sinä. Se joku verhoaa halveksuntansa huonosti peiteltyyn alentuvuuteen. "No ei tuo teidän tapa varmasti ole sen huonompi, mutta MINÄ en lastani altistaisi...".No tiedätte tyypin.

Ei ihme että moni pelkää äitiyttä ja sen tuomia haasteita. Ja ei ihme että moni ei uskalla puhua ääneen kun lapsi ei nuku hyvin, itkee mahaansa, uhmaa rajojaan niin että ryske käy ja varsinkaan siitä että äiti itse on välillä väsynyt.

Siksi halusinkin kirjoittaa tästä ja sanoa, että juuri SINÄ äiti siellä ruudun toisella puolen olet lapsellesi paras mahdollinen ja ainoa äiti. Jos lähtökohtinasi on vain kasvattaa onnellinen, terveen itsetunnon omaava ja muita kunnioittava ihminen olet varmasti oikeassa. Kukaan joka haluaa lapselleen vain hyvää ei tee vääriä valintoja tarkoituksella. Muut äidit vain usein tuppaavat unohtamaan sen. Ja virheistähän oppii myös, joten pois huono omatunto jos joku on joskus mennyt penkin alle. Kukaan meistä ei ole valmistunut äidiksi Tyrvään kansanopistosta ennen kuin lapsi syntyy tähän maailmaan. Äidiksi kasvetaan ja päivittäin äitiys opettaa ja ohjaa omia valintoja juuri sinun lapsellesi sopiviin uomiin. Joten jos edelleen haluat lukea netin keskustelupalstoja ja katsoa television Supernannya niin muista kasvattaa ihosi päälle teflon-pinnoite ja suhtaudu niihin kuin Seiskaan tai Hymyyn, varmasti hyvää viihdettä jollekkin, mutta tiedonlähteiksi tai mentoreiksi äitiyteen niistä ei ole.

Huomenna palaan jälleen kirjottamaan kuulumisia. Unikoulua ei toistaiseksi ole ja vauvani kävelee. Eli paljon olisi siitäkin asiaa. Loppuun vielä kuva meistä. Se hyvä äitihän saa niitä Lifestyle-blogi tasoisia edustuskuvia kun äidillä on tukka nätisti ja lapsi hymyilee kainosti merkkivaatteissa.