Tänään lusikoidessani vastahakoisen vauvan suuhun hedelmäsosetta, pysähdyin lueskelemaan purkin etikettiä vauvan repiessä sukkiaan jalasta. Tänään ruokana oli Suvihedelmiä. Suomeksi persikkaa ja omenaa soseena. Luovutettuani vauvan syöttämisen suhteen ja päästettyäni mini-terroristini repimään mainoslehtiä, aloin tutkimaan sosepurkkeja. Löytyi Pikku kalastajan herkku (=lohta,perunaa ja porkkanaa), Mangoyllätys (omenaa, mangoa ja banaania, ehkä tuossa yllätys oli se että mangoa on vähemmän kuin omenaa?), Hedelmäralli (päärynää ja banaania, varsin tylsä ralli siis), Mansikkapilvi (mansikkarahka, pilvestä en sitten tiedä) ja muita kummallisuuksia.
Nyt haluankin kysyä, että miksi? Miksi jo vauvoille, jotka eivät käsitykseni mukaan osaa edes lukea, pitää nimetä ruoat jotenkin hassunhauskasti? Me aikuisethan ne purkit ostamme ja minua lähinnä kiinnostaa mitä kyseiset purkit pitävät sisällään ja nimi Hedelmäralli ei sitä minulle kerro. Vauvatkaan eivät nimistä piittaa tuon taivaallista. Vauvat syövät mitä tahansa ruoaksi kelpaavaa tai kelpaamatonta, nimestä viis. Alkakaa nimeämään ruokia typerästi vasta kun lapset oppivat lukemaan tai nirsoilemaan ruokansa kanssa. Ala-asteellakin kaikkien vihaama mantelikala voisi tehdä kauppansa jos nimenä olisi (laita tähän jonkun tällä hetkellä coolin peli/elokuvahahmon nimi)supervoimakala. Mitä inhottavampi ruoka, sen hienompi nimi sille pitäisi keksiä. Voin vaikka auttaa nimien kanssa, kunhan kerrotte minulle selvällä suomen kielellä mitä nuo mysteeriset lasipurkit sisältää, älkääkä pakottako minua tihrustamaan kaupan loisteputkivaloissa kyykkiessäni sitä millin korkuista tekstiä.
Sitten aloin miettiä asiaa pidemmälle. Onhan vauvojen vaipoissakin suloisia kettuja ja muita metsän eläimiä. Jälleen kerran miksi? Vauvoja kun ei todellakaan kiinnosta mihin he kakkaavat. Vai kärsiikö jonkun lapsi ummetuksesta, koska vaippa on valkoinen ja siinä ei ole iloista valasta polskimassa? Vaippa nyt kuitenkin on usein vaatteiden alla, joten ei voida puhua siitä, että se miellyttäisi enemmän vanhempien silmää (vrt. vaatteet).
Vaikka minusta onkin tullut täysi hössöttäjä ja yli-tunteellinen nössö saatuani vauvan, niin silti koen tietyt termit ja juurikin esimerkiksi vauvanruokien ja -tarvikkeiden nimeämisen lähinnä vanhempien aliarvioimiseksi. Toisaalta, onhan pienten lasten vanhemmille (varsin niille jotka saavat esikoisensa) maailman helpoin myydä mitä vaan. Lätkäistään kylkeen vauvan kuva ja kehutaan sitä lähes välttämättömyydeksi tai taataan sillä vähemmän mahavaivoja/itkuisuutta/paremmat yöunet jne. Ainakin nuo kyseiset kikat toimivat minuun. Antikoliikkiset tuttipullot olenkin jo kironnut aikaisemmin, silti pakko mainita ne. Myöskin ostin varastoon NELJÄÄ erilaista vauvoille tarkoitettua kosteusvoidetta, todetakseni vain että kolme niistä on edelleen käyttämättömänä ja neljättä käytän kasvorasvana.
Että niin, myykää siis minulle jatkossakin vauvanruoat niiden oikeilla nimillä. Lupaan askarrella itse uudet etiketit purkkeihin, jos vauvani kieltäytyy syömästä persikkaa ja omenaa ja vaatii tilalle suvihedelmiä.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
maanantai 9. joulukuuta 2013
Avautuminen neuvolasta
Kun alat odottamaan ensimmäistä lastasi, pääset tutustumaan niinkin hienoon paikkaan kuin neuvola. Neuvolasta saa paljon hyödyllistä tietoa, mutta paljon stressiä ja mielipahaakin se tuntuu aiheuttavan. Neuvolan tädit saa myös sinut tuntemaan itsesi pienemmäksi kuin mikään muu koskaan ennen. Nyt haluankin kertoa teille omista neuvolaan liittyvistä kokemuksista, sekä kanssakäymisistä lääkäreiden kanssa niin raskauden ajalta kuin lapsen syntymän jälkeenkin.
Neuvolassa saat iloisesti pissata purkkiin joka kerta ja saat myös punnita itsesi yleisön edessä. Sitten yhdessä neuvolantädin kanssa kauhistelette kun painoa on tullut liikaa tai sitä kun paino on laskenut. Sitten saat satunnaiset valitukset siitä kun mahasi sf-mitta on kasvanut kuukaudessa liikaa, vaikka painosi ei olisikaan noussut. Toki sehän on äidin hallittavissa paljon ja missä ajassa maha kasvaa. Loppu vaiheessa sf-mitan kasvamattomuutta kummasteltiin neuvolantädin ja lääkärin toimesta. Kumpikaan ei vain huomannut, että mahani ei kasvanut enää eteenpäin vaan suoraan sivuille. Raskaana ollessa muutenkin mielialat heittelee häränpyllyä ja minä ainakin vaadin käsittelyä silkkihansikkain. Joten säännölliset punnitukset tuntuivat lähinnä kidutukselta. Kai nyt itse tiesin näyttäväni maitovalaalta ja painavani myöskin lähes yhtä paljon. En todellakaan tarvinnut siihen koppavaa tätiä kyselemään että herkuttelenko liikaa. No en helvetti herkutellut. Kaikki ällötti ja ne mitkä ei ällöttänyt oli kaupan hyllyssä ja kauppaan vaappuminen liukkailla keleillä ei ollut niiden houkutuksien arvoista. Seuraavalla kerralla minulta kysyttiin syönkö tarpeeksi kun painoni tippuu.
Lääkärin tutkimukset olivat myös aina miellyttäviä. Varsinkin jos mukana oli kandi. Lupaa kysymättä myös kandi halusi tehdä sinulle sisätutkimuksen lääkärin jälkeen. Jos olisin ruholtani pystynyt, olisin potkaissut kyseistä kandia naamaan. Toivottavasti kyseinen kandi sai saman kohtelun seuraavassa eturauhastutkimuksessaan.
Neuvola sai myös minut kyseenalaistamaan mielenterveyteni useasti. Neuvolantäti kyseenalaisti usein mieheni olemassaolon, koska hän ei koskaan ollut mukana neuvolassa. Kenen mies siellä on mukana ja miksi? Neuvolat ovat arkiaamuisin ja minun mieheni ainakin on silloin töissä. Töissä 200km päässä ja sieltä ei niin vain tulla katsomaan kun vaimo pissaa purkkiin, vastaa kymmenettä kertaa alkoholinkäyttöä koskeviin kysymyksiin (nämä kysymykset esitettiin minulle joka kerta sen jälkeen kun neuvolantäti näki tatuointini, ei siksi että olisin kamppaillut vahvan alkoholiongelman kanssa), punnitsee itsensä ja saa siitä johtuvan hermoromahduksen, kuuntelee sydänääniä ja parhaassa tapauksessa levittää haaransa kahden tuntemattoman ihmisen edessä ja antaa heidän sörkkiä itseään. Mitä minä miehiä tunnen, niin tämä sessio tuskin vastaa kenenkään mielikuvaa täydellisestä vapaapäivästä vaimon seurassa. Sain miehen mukaan neuvolaan ensimmäisen ja viimeisen kerran kun vauva oli kotiutunut sairaalasta. Uskon että mieheni näkeminen (olen lähes neitseellinen mitä tulee tatuointeihin jos vertailukohtana on mieheni) nyt ei varmastikkaan ainakaan rauhoittanut neuvolantätiä, mutta ainakin todistin, että minulla on mies. Joudun nykyään vastaamaan kyselyihin myös mieheni alkoholin käytöstä...
Neuvolasta saa myös todella hyödyllisiä vinkkejä varsinkin loppuraskaudesta. "Nuku nyt varastoon" ja ennen äitiyslomalle jääntiä "Et saa rehkiä" oli suosikkejani. Kuka pystyy kesken työpäivän vaan lopettamaan työnteon kun alkaa menemään rehkimisen puolelle. Ja loppuraskaudesta varastoon nukkuminen oli mielestäni jo vittuilua. En ole tavannut yhtäkään raskaana olevaa naista joka oli hehkuttanut viimeisinä viikkoina sitä kuinka hyvin on nukkunut. Itse nukuin vartin pätkissä. Maha oli iso, hyvää nukkuma-asentoa ei löytynyt ja jos sellainen sattui löytymään tuli juuri silloin pissahätä.
Vauvan syntymän jälkeen neuvolakäynnit muuttuivat radikaalisti. Siinä missä ennen halusit teurastaa neuvolantädin typerien komenttien vuoksi, otit nyt kaikki vähänkin moitteilta kuullostavat asiat itseesi. Vauvaani sanottiin isoksi, mielestäni minua haukuttiin läskiksi. Vauva kasvoi rintamaidolla nopeasti, mielestäni minua syytettiin liian ravintorikkaan maidon tuottamisesta. Tajuatte varmasti kaavan. Lisäksi kaikki neuvolassa sanotut asiat jäävät kummittelemaan takaraivoon ja saa minut vainoharhaiseksi hysteerikoksi.
Ja kasvukäyrät, siinä vasta paskamainen keksintö. Tietenkin meidän tyttö kasvaa käyrien yläpuollella. Kaikki Suomalaiset kun eivät ole 165cm pitkiä persjalkaisia tiitiäisiä. Meitä yli 180cm pitkiä naisia löytyy myös, joten minusta olisi vähintäänkin kummallista jos lapseni yhtäkkiä menisi keskikäyrällä niin pituutensa kuin painonsa kanssa. Silti tätäkin poikkeamaa massasta jaksetaan neuvolassa ihmetellä Ja joidenkin lapset painaa syntyessään yli neljä kiloa, silloin painokäyrän ihanteelle saa heittää hyvästi. Silti stressaan tästäkin asiasta. Ymmärrän siis toki jos lapsen omaa pituuden ja painon kehitystä seurataan, mutta miksi se pitää suhteuttaa kaikkiin muihin. Nyt uskottelen hallitsevani Mimosan kasvua sillä, että kieltäydyn siirtymästä suurempaan vaatekokoon, koska silloinhan lapsi ei kasva?
En edelleenkään tiedä mitä silloin pitäisi tehdä kun neuvolantäti kysyy vauvaltani "Mites sinulla on mennyt?" tai "Miten sinä nykyään nukut?". Olen tähän asti odottanut kiltisti hiljaa jos Mimosa haluaisi vastata, vielä ei ole halunnut.
Neuvolassa saat iloisesti pissata purkkiin joka kerta ja saat myös punnita itsesi yleisön edessä. Sitten yhdessä neuvolantädin kanssa kauhistelette kun painoa on tullut liikaa tai sitä kun paino on laskenut. Sitten saat satunnaiset valitukset siitä kun mahasi sf-mitta on kasvanut kuukaudessa liikaa, vaikka painosi ei olisikaan noussut. Toki sehän on äidin hallittavissa paljon ja missä ajassa maha kasvaa. Loppu vaiheessa sf-mitan kasvamattomuutta kummasteltiin neuvolantädin ja lääkärin toimesta. Kumpikaan ei vain huomannut, että mahani ei kasvanut enää eteenpäin vaan suoraan sivuille. Raskaana ollessa muutenkin mielialat heittelee häränpyllyä ja minä ainakin vaadin käsittelyä silkkihansikkain. Joten säännölliset punnitukset tuntuivat lähinnä kidutukselta. Kai nyt itse tiesin näyttäväni maitovalaalta ja painavani myöskin lähes yhtä paljon. En todellakaan tarvinnut siihen koppavaa tätiä kyselemään että herkuttelenko liikaa. No en helvetti herkutellut. Kaikki ällötti ja ne mitkä ei ällöttänyt oli kaupan hyllyssä ja kauppaan vaappuminen liukkailla keleillä ei ollut niiden houkutuksien arvoista. Seuraavalla kerralla minulta kysyttiin syönkö tarpeeksi kun painoni tippuu.
Lääkärin tutkimukset olivat myös aina miellyttäviä. Varsinkin jos mukana oli kandi. Lupaa kysymättä myös kandi halusi tehdä sinulle sisätutkimuksen lääkärin jälkeen. Jos olisin ruholtani pystynyt, olisin potkaissut kyseistä kandia naamaan. Toivottavasti kyseinen kandi sai saman kohtelun seuraavassa eturauhastutkimuksessaan.
Neuvola sai myös minut kyseenalaistamaan mielenterveyteni useasti. Neuvolantäti kyseenalaisti usein mieheni olemassaolon, koska hän ei koskaan ollut mukana neuvolassa. Kenen mies siellä on mukana ja miksi? Neuvolat ovat arkiaamuisin ja minun mieheni ainakin on silloin töissä. Töissä 200km päässä ja sieltä ei niin vain tulla katsomaan kun vaimo pissaa purkkiin, vastaa kymmenettä kertaa alkoholinkäyttöä koskeviin kysymyksiin (nämä kysymykset esitettiin minulle joka kerta sen jälkeen kun neuvolantäti näki tatuointini, ei siksi että olisin kamppaillut vahvan alkoholiongelman kanssa), punnitsee itsensä ja saa siitä johtuvan hermoromahduksen, kuuntelee sydänääniä ja parhaassa tapauksessa levittää haaransa kahden tuntemattoman ihmisen edessä ja antaa heidän sörkkiä itseään. Mitä minä miehiä tunnen, niin tämä sessio tuskin vastaa kenenkään mielikuvaa täydellisestä vapaapäivästä vaimon seurassa. Sain miehen mukaan neuvolaan ensimmäisen ja viimeisen kerran kun vauva oli kotiutunut sairaalasta. Uskon että mieheni näkeminen (olen lähes neitseellinen mitä tulee tatuointeihin jos vertailukohtana on mieheni) nyt ei varmastikkaan ainakaan rauhoittanut neuvolantätiä, mutta ainakin todistin, että minulla on mies. Joudun nykyään vastaamaan kyselyihin myös mieheni alkoholin käytöstä...
Neuvolasta saa myös todella hyödyllisiä vinkkejä varsinkin loppuraskaudesta. "Nuku nyt varastoon" ja ennen äitiyslomalle jääntiä "Et saa rehkiä" oli suosikkejani. Kuka pystyy kesken työpäivän vaan lopettamaan työnteon kun alkaa menemään rehkimisen puolelle. Ja loppuraskaudesta varastoon nukkuminen oli mielestäni jo vittuilua. En ole tavannut yhtäkään raskaana olevaa naista joka oli hehkuttanut viimeisinä viikkoina sitä kuinka hyvin on nukkunut. Itse nukuin vartin pätkissä. Maha oli iso, hyvää nukkuma-asentoa ei löytynyt ja jos sellainen sattui löytymään tuli juuri silloin pissahätä.
Vauvan syntymän jälkeen neuvolakäynnit muuttuivat radikaalisti. Siinä missä ennen halusit teurastaa neuvolantädin typerien komenttien vuoksi, otit nyt kaikki vähänkin moitteilta kuullostavat asiat itseesi. Vauvaani sanottiin isoksi, mielestäni minua haukuttiin läskiksi. Vauva kasvoi rintamaidolla nopeasti, mielestäni minua syytettiin liian ravintorikkaan maidon tuottamisesta. Tajuatte varmasti kaavan. Lisäksi kaikki neuvolassa sanotut asiat jäävät kummittelemaan takaraivoon ja saa minut vainoharhaiseksi hysteerikoksi.
Ja kasvukäyrät, siinä vasta paskamainen keksintö. Tietenkin meidän tyttö kasvaa käyrien yläpuollella. Kaikki Suomalaiset kun eivät ole 165cm pitkiä persjalkaisia tiitiäisiä. Meitä yli 180cm pitkiä naisia löytyy myös, joten minusta olisi vähintäänkin kummallista jos lapseni yhtäkkiä menisi keskikäyrällä niin pituutensa kuin painonsa kanssa. Silti tätäkin poikkeamaa massasta jaksetaan neuvolassa ihmetellä Ja joidenkin lapset painaa syntyessään yli neljä kiloa, silloin painokäyrän ihanteelle saa heittää hyvästi. Silti stressaan tästäkin asiasta. Ymmärrän siis toki jos lapsen omaa pituuden ja painon kehitystä seurataan, mutta miksi se pitää suhteuttaa kaikkiin muihin. Nyt uskottelen hallitsevani Mimosan kasvua sillä, että kieltäydyn siirtymästä suurempaan vaatekokoon, koska silloinhan lapsi ei kasva?
En edelleenkään tiedä mitä silloin pitäisi tehdä kun neuvolantäti kysyy vauvaltani "Mites sinulla on mennyt?" tai "Miten sinä nykyään nukut?". Olen tähän asti odottanut kiltisti hiljaa jos Mimosa haluaisi vastata, vielä ei ole halunnut.
torstai 28. marraskuuta 2013
Vaihetta kerrakseen
Kirjoittelu hiukan jäänyt, on hiukan kiireinen vaihe vauvan kanssa. Tämä vaihe kattaa nykyisin yölliset unissaan itkemiset, seisomaan nousu tukea vasten, tavaroiden levittely kaikista laatikoista ja hyllyistä joihin yltää, kiellettyjen asioiden tekeminen heti kun selkäni käännän ja tietenkin hampaiden tekeminen vauhdilla.
Yöt ovat meillä siis nykyään katkonaisia. Tai siis minun yöni ovat katkonaisia. Mimosa nyt vaan sattuu unissaan itkemään kovaäänisesti, mutta ei itse herää kyseiseen episodiin. Jos tyttö nukkuu vieressä, alkaa heti meritähden leikkiminen. Mimosa siis änkeää unissaan ihan kiinni minuun ja sitten alkaa kaikilla neljällä raajalla huitominen. Yritän tietenkin unissani paeta pieniä raajoja ja edellis yönä pakoyritykseni päätyi lattialle. En myöskään ymmärrä ihmisiä jotka puhuvat perhepedin mahtavuudesta. Mitä hienoa on siinä, että lapsi pahoinpitelee sinua koko yön ja kun lapsi herää niin täydessä hiljaisuudessa kääntyy ympäri ja ryömii jalkopäähän, tippuen tietenkin lattialle. Onneksi olen oppinut jo nukahtamaan herättyäni heti uudestaan, eli yön katkonaisuudet eivät hirveästi suorituskykyyni vaikuta. Tai noh, tiedä häntä. Enpä ole hetkeen tehnyt mitään älyllisesti haastavaa. Paitsi viime viikolla totesin etten osaa enää täyttää sudokuja tai ristikoita. Osaan kuitenkin ripustaa pyykit yhdellä kädellä.
Seisomaan nousu tukea vasten. Siinä vasta paska taito (anteeksi karkeuteni, mutta onhan se). Vauvan jolla ei ole mitään ymmärrystä syy-seuraus suhteesta, tasapainosta tai edes rippeitä itsesuojeluvaistosta pitäisi pysyä lattiatasossa kiltisti. Miksi on pakko nousta seisomaan kaikkea vasten mihin yltää? Taaperokärryt kippaa ympäri, imuri luistaa alta, syöttötuolin alaosaa vasten kun nousee lyö päänsä takuuvarmasti yläosaan ja silloinkin kuin alustana on jotain tukevaa ja kiinteää niin ei sitä alastuloa siltikään hallita. Minä käyn vessassa, kuuluu riemusta hihkumista, sitten kuuluu kops ja siitä noin sadasosa sekunnissa alkaa lohduton itku. Ja kun pipi on puhallettu pois ja ipana on rauhoittunut sylissä niin sama touhu jatkuu. Miksei tuo pieni ihmistaimi nyt vaan tajua, ettei taidot vaan vielä riitä? Ja ainakaan taidot eivät todellakaan riitä siihen, että tuesta irrotetaan taputtaakseen itselleen. Tarvitsisin itselleni vähintäänkin rauhoittavan lääkityksen tai lapselle pehmustetun leikkikehän. Tämä vaihe tulee vanhentamaan minua enemmän kuin mikään stressi mitä olen elämässäni kokenut.
Laatikoiden tyhjentäminen on myös kivaa. Siis Mimosan mielestä kivaa. Päivittäin löydän vauvan suusta kuitteja, talon kauppakirjan, valokuvia, muovisia kippoja, dvdkoteloita ja muovipusseja. Kierrätyspaperit ja pahvit maistuu myös. Ja ihan kaikkea on kiva repiä. Miten noin pieni lapsi onnistuu saamaan aikaan niin tolkuttoman kaaoksen? Ja pahintahan on se, että tuo lapsi muistaa missä ne laatikot on josta saa eniten kamaa ulos nopeasti.
Kielletyt asiatkin kiinnostaa edelleen. Nykyään koirien ruokailun ajaksi on tyttö otettava syliin. Ennen keittiössä oli koirien ruoka-aikaan ainoastaan kaksi nälkäkuoleman kourissa olevaa koiraa. Nyt joukkoon on liittynyt myös vauva. Ja vaikka veisin Mimosan toiseen päähän taloa, niin kahdessa sekunnissa tyttö ottaa jo suunnaksi koirien ruokakupit. Ja kun ruokaa ei ole tarjolla, mennään tyhjentämään vesikupit. Voi niitä riemunkiljahduksia kun saa kylmät vedet kupista niskaansa. Omat lelut eivät jaksa kiinnostaa minuuttia pidempään. Ainoa millä voin yrittää minimoida tuhot ja kiellettyjen asioiden ronkkimisen on tuo kävelykärry. Tosin sitten saa sanoa hyvästit kantapäilleen ja suoristella mattoja minuutin välein.
Hampaitakin tehdään tasaiseen tahtiin. Meillä se ei tarkoita itkua ja unettomia öitä. Se tarkoittaa lisää veitsenteräviä juttuja tytön suussa millä voi purra asioita ja ihmisiä. Ikenet myös kutiaa pahiten silloin kun suu on täysi ruokaa, joten koko käsi on tungettava silloin suuhun. Ja sitten suututaan äidille joka kehtaa pyyhkiä toisen kädet ja naaman. Onneksi on maissinaksuja joilla puremisen voi hetkittäin kohdistaa oikeaan suuntaan. Sivuhuomautuksena, jos teillä on lapsia jotka syö naksuja niin tarkistakaa aina itsenne kun lähdette lapsen kanssa kiireessä pois kotoa. Löysin eilen paitani helmasta liimaantuneen, koirankarvoja täynnä olevan maissinaksun. Siellä se oli killunut ostoskeskuksessa asioidessamme iloisena värilänttinä muuten mustassa vaatetuksessani. Onneksi olen n. 8kk sitten lakannut olemasta kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat.
Silti tuon ipanan kanssa arki on hauskaa. Vaikka minulla onkin todella huumorintajuinen ja hauska lähipiiri, niin silti en ole koskaan nauranut kenenkään seurassa yhtä paljoa kuin Mimosan seurassa. Komediatkaan harvemmin enää naurattavat, mutta silti nauraa käkättävä vauva saa minut aina nauramaan. Vauvan kautta olen myös oppinut arvostamaan pieruhuumoria (tämä sitten koskee ainoastaan vauvaa, muuten edelleen esitän olevani kyseistä huumorin alalajia parempi ihminen). Ainoastaan vauva voi olla hauska kun pieraisee ja sen jälkeen riemuissaan taputtaa itselleen. Miehetkin toki tekevät lähes samaa, mutta se ei ole suloista tai edes hauskaa.
Yöt ovat meillä siis nykyään katkonaisia. Tai siis minun yöni ovat katkonaisia. Mimosa nyt vaan sattuu unissaan itkemään kovaäänisesti, mutta ei itse herää kyseiseen episodiin. Jos tyttö nukkuu vieressä, alkaa heti meritähden leikkiminen. Mimosa siis änkeää unissaan ihan kiinni minuun ja sitten alkaa kaikilla neljällä raajalla huitominen. Yritän tietenkin unissani paeta pieniä raajoja ja edellis yönä pakoyritykseni päätyi lattialle. En myöskään ymmärrä ihmisiä jotka puhuvat perhepedin mahtavuudesta. Mitä hienoa on siinä, että lapsi pahoinpitelee sinua koko yön ja kun lapsi herää niin täydessä hiljaisuudessa kääntyy ympäri ja ryömii jalkopäähän, tippuen tietenkin lattialle. Onneksi olen oppinut jo nukahtamaan herättyäni heti uudestaan, eli yön katkonaisuudet eivät hirveästi suorituskykyyni vaikuta. Tai noh, tiedä häntä. Enpä ole hetkeen tehnyt mitään älyllisesti haastavaa. Paitsi viime viikolla totesin etten osaa enää täyttää sudokuja tai ristikoita. Osaan kuitenkin ripustaa pyykit yhdellä kädellä.
Seisomaan nousu tukea vasten. Siinä vasta paska taito (anteeksi karkeuteni, mutta onhan se). Vauvan jolla ei ole mitään ymmärrystä syy-seuraus suhteesta, tasapainosta tai edes rippeitä itsesuojeluvaistosta pitäisi pysyä lattiatasossa kiltisti. Miksi on pakko nousta seisomaan kaikkea vasten mihin yltää? Taaperokärryt kippaa ympäri, imuri luistaa alta, syöttötuolin alaosaa vasten kun nousee lyö päänsä takuuvarmasti yläosaan ja silloinkin kuin alustana on jotain tukevaa ja kiinteää niin ei sitä alastuloa siltikään hallita. Minä käyn vessassa, kuuluu riemusta hihkumista, sitten kuuluu kops ja siitä noin sadasosa sekunnissa alkaa lohduton itku. Ja kun pipi on puhallettu pois ja ipana on rauhoittunut sylissä niin sama touhu jatkuu. Miksei tuo pieni ihmistaimi nyt vaan tajua, ettei taidot vaan vielä riitä? Ja ainakaan taidot eivät todellakaan riitä siihen, että tuesta irrotetaan taputtaakseen itselleen. Tarvitsisin itselleni vähintäänkin rauhoittavan lääkityksen tai lapselle pehmustetun leikkikehän. Tämä vaihe tulee vanhentamaan minua enemmän kuin mikään stressi mitä olen elämässäni kokenut.
Laatikoiden tyhjentäminen on myös kivaa. Siis Mimosan mielestä kivaa. Päivittäin löydän vauvan suusta kuitteja, talon kauppakirjan, valokuvia, muovisia kippoja, dvdkoteloita ja muovipusseja. Kierrätyspaperit ja pahvit maistuu myös. Ja ihan kaikkea on kiva repiä. Miten noin pieni lapsi onnistuu saamaan aikaan niin tolkuttoman kaaoksen? Ja pahintahan on se, että tuo lapsi muistaa missä ne laatikot on josta saa eniten kamaa ulos nopeasti.
Kielletyt asiatkin kiinnostaa edelleen. Nykyään koirien ruokailun ajaksi on tyttö otettava syliin. Ennen keittiössä oli koirien ruoka-aikaan ainoastaan kaksi nälkäkuoleman kourissa olevaa koiraa. Nyt joukkoon on liittynyt myös vauva. Ja vaikka veisin Mimosan toiseen päähän taloa, niin kahdessa sekunnissa tyttö ottaa jo suunnaksi koirien ruokakupit. Ja kun ruokaa ei ole tarjolla, mennään tyhjentämään vesikupit. Voi niitä riemunkiljahduksia kun saa kylmät vedet kupista niskaansa. Omat lelut eivät jaksa kiinnostaa minuuttia pidempään. Ainoa millä voin yrittää minimoida tuhot ja kiellettyjen asioiden ronkkimisen on tuo kävelykärry. Tosin sitten saa sanoa hyvästit kantapäilleen ja suoristella mattoja minuutin välein.
Hampaitakin tehdään tasaiseen tahtiin. Meillä se ei tarkoita itkua ja unettomia öitä. Se tarkoittaa lisää veitsenteräviä juttuja tytön suussa millä voi purra asioita ja ihmisiä. Ikenet myös kutiaa pahiten silloin kun suu on täysi ruokaa, joten koko käsi on tungettava silloin suuhun. Ja sitten suututaan äidille joka kehtaa pyyhkiä toisen kädet ja naaman. Onneksi on maissinaksuja joilla puremisen voi hetkittäin kohdistaa oikeaan suuntaan. Sivuhuomautuksena, jos teillä on lapsia jotka syö naksuja niin tarkistakaa aina itsenne kun lähdette lapsen kanssa kiireessä pois kotoa. Löysin eilen paitani helmasta liimaantuneen, koirankarvoja täynnä olevan maissinaksun. Siellä se oli killunut ostoskeskuksessa asioidessamme iloisena värilänttinä muuten mustassa vaatetuksessani. Onneksi olen n. 8kk sitten lakannut olemasta kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat.
Silti tuon ipanan kanssa arki on hauskaa. Vaikka minulla onkin todella huumorintajuinen ja hauska lähipiiri, niin silti en ole koskaan nauranut kenenkään seurassa yhtä paljoa kuin Mimosan seurassa. Komediatkaan harvemmin enää naurattavat, mutta silti nauraa käkättävä vauva saa minut aina nauramaan. Vauvan kautta olen myös oppinut arvostamaan pieruhuumoria (tämä sitten koskee ainoastaan vauvaa, muuten edelleen esitän olevani kyseistä huumorin alalajia parempi ihminen). Ainoastaan vauva voi olla hauska kun pieraisee ja sen jälkeen riemuissaan taputtaa itselleen. Miehetkin toki tekevät lähes samaa, mutta se ei ole suloista tai edes hauskaa.
maanantai 18. marraskuuta 2013
Realistinen vauvakirja
Kaikilla meillä varsinkin ensimmäisen lapsen saaneilla on varmasti ollut jonkinlainen vauvakirja. Kirja johon saa kirjoittaa kaikkea suloista ja laittaa ylös painoja, pituuksia, taitojen oppimisia jne. Meilläkin niitä on kaksi. Toinen varsin perinteinen Kulta-aika lapsuuden ja toinen uudempi Mauri Kunnaksen kuvituksilla varustettu. Silti olisi joskus hauska tehdä realistinen vauvakirja (niille, joilla pipo ei kiristä ja hatun kuvioinnissa ei ole kukkia). Siksi teenkin sen nyt. Kommentteja voi jättää ja ehdottaa lisää osuvia kohtia kirjaan. Kirjoitan tätä kuitenkin vain seitsemän kuukauden kokemuksella äitiydestä ja yleisillä havainnoilla ympärillä pyörivästä maailmasta. Vastaan myös kohtiin tai ainakin niihin joihin pystyn.
ENSIMMÄISET PISSAT TULIVAT KENEN PÄÄLLE: Tämä tapahtuu jokaiselle. Meillä ne tuli äidin päälle, heti ensimmäisen vaipan vaihdon yhteydessä.
ENSIMMÄINEN HUUTORAIVARI JULKISELLA PAIKALLA: Jos ilman näitä selviää vauva-ajan onnittelen ja ihastelen (ja epäilen valehtelijaksi tai mökkihöperöksi). Ensimmäisten rokotusten jälkeen olimme kaupassa, onneksi oma äitini oli mukana ja piti tyttöä sylissä sillä välin kun itse yritin suorittaa ostoksia (ja esittää lapsetonta).
ENSIMMÄISET NISKAKAKAT: Niskakakka, tuo vaiettu mörkö jokaisen vauvan suolistossa. Meille tämä iski tytön ollessa kaksi viikkoinen. Ja koska vauvan riisumistaidot eivät olleet minulla vielä harjaantuneet, sitä kakkaa oli kaikkialla. Onneksi tämä tapahtui sentään kotona, eikä esim. kaupassa jossa mukana harvemmin on vaihtovaatteita.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN LÖIN PÄÄNI JA MITEN SIITÄ SELVITTIIN: Kaikki äidit onnistuvat kolauttamaan vauvan pään johonkin ennemmin tai myöhemmin. Se on luonnon sanelema fakta ja vaikka asian myöntäminen hävettäisikin ja sen tosiasian mielummin kieltäisi, näin se vain on. Meillä se sattui autossa. Minulla oli hieman auton ulottuvuudet hukassa kun nostin tyttöä turvakaukalosta ja niinhän se pää kolahti Hiacen ovenkarmiin. Itkuhan siitä tuli. Itku tosin loppui minuutissa, syyllisyys kalvaa edelleen.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN MINUUN TURHAUDUTTIIN: Vaikka vauvaansa rakastaa enemmän kuin mitään muuta koko universumissa niin turhautuminen on silti tunne joka tulee eteen yhtä varmasti kuin kesän jälkeen syksy. Eihän se kivaa ole ja hiukan hävettää asia myöntää, mutta ihminen on turhautuvainen eläin. Meillä ensimmäinen turhautuminen tuli kun tyttö oli 1,5kk ja sai ensimmäisen rintaraivarin. Oli ihan käsittämätöntä huomata, että vauva joka on nälkäinen ja koko pienen elämänsä ollut täysi tissitakiainen huutaa nyt aina kun näkeekin tissin. Ja nälän kasvaessa huuto vain yltyi ja mikään ei auttanut. Tuo oli myös ensimmäinen kerta kun vauva oikeasti itki kauemmin kuin pari minuuttia.
KUINKA PITKÄÄN ÄITI/ISI TARKISTI ETTÄ VARMASTI HENGITÄN KUN NUKUIN: En tiedä tekeekö tätä kaikki, mutta voisin väittää, että 90% esikoisen saaneista suorittaa kyseisen rituaalin aina iltaisin. Meillä tämä vaihe ei ole vielä mennyt ohi. Mies kun kysyy iltaisin mitä teen, kun hipsin vauvan pinnasängyn viereen tarkastamaan hengityksen vastaan yleensä laittavani peittoa paremmin.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN ÄITI MEINASI LAITTAA MINUT PALAUTUKSEEN ÄITIYSPAKKAUSLAATIKOSSA, MYÖS MUSTALAISILLE MYYMISELLÄ UHKAILU KÄY: Vielä näin ei ole tapahtunut, mutta aion säilyttää kyseisen laatikon ihan vain tulevaa uhmaikää ajatellen.
MINKÄ IKÄISENÄ ALOIN VAATIA JATKUVAA TARKKAILUA: Jossain vaiheessa se valheellisen rauhallinen aika loppuu kun vauva vaan makoilee ja killittelee hereillä ollessaan ja kuvaan astuu kaikkien paikkojen nuohoaminen. Meillä tämä vaihe alkoi kun Mimosa oppi kierimään.
MINKÄ IKÄINEN OLIN KUN ÄITI EI ENÄÄ SAANUT KÄYDÄ YKSIN EDES VESSASSA: Tämäkin vaihe tulee enemmin tai myöhemmin. Ellei tietenkin taloudessa ole kahta työtöntä aikuista kotona, jolloin aina on toinenkin pari silmiä vahtimassa ja takaamassa toiselle edes rauhallisen vessareissun. Meillä näin ei ole. Kummasti sitä oppi käymään ovi auki vessassa kun tyttö alkoi ryömimään. Nyt vessassa on kanssani kaksi koiraa ja vauva.
MINKÄ IKÄISENÄ MINUT MEINATTIIN VUORATA KUPLAMUOVIIN JA VANHEMMAT JOUTUIVAT ALOITTAMAAN SYDÄNLÄÄKITYKSEN: Alkaa olemaan nämäkin ajat käsillä meidän taloudessa. Vain vauvan mielestä voi olla hyvä idea istua sylissä ja täydellä voimalla ponkaista siitä kohti lattiaa.
Pitääkin alkaa keräämään kirjaan materiaalia. Saankohan kustannussopimuksen?
ENSIMMÄISET PISSAT TULIVAT KENEN PÄÄLLE: Tämä tapahtuu jokaiselle. Meillä ne tuli äidin päälle, heti ensimmäisen vaipan vaihdon yhteydessä.
ENSIMMÄINEN HUUTORAIVARI JULKISELLA PAIKALLA: Jos ilman näitä selviää vauva-ajan onnittelen ja ihastelen (ja epäilen valehtelijaksi tai mökkihöperöksi). Ensimmäisten rokotusten jälkeen olimme kaupassa, onneksi oma äitini oli mukana ja piti tyttöä sylissä sillä välin kun itse yritin suorittaa ostoksia (ja esittää lapsetonta).
ENSIMMÄISET NISKAKAKAT: Niskakakka, tuo vaiettu mörkö jokaisen vauvan suolistossa. Meille tämä iski tytön ollessa kaksi viikkoinen. Ja koska vauvan riisumistaidot eivät olleet minulla vielä harjaantuneet, sitä kakkaa oli kaikkialla. Onneksi tämä tapahtui sentään kotona, eikä esim. kaupassa jossa mukana harvemmin on vaihtovaatteita.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN LÖIN PÄÄNI JA MITEN SIITÄ SELVITTIIN: Kaikki äidit onnistuvat kolauttamaan vauvan pään johonkin ennemmin tai myöhemmin. Se on luonnon sanelema fakta ja vaikka asian myöntäminen hävettäisikin ja sen tosiasian mielummin kieltäisi, näin se vain on. Meillä se sattui autossa. Minulla oli hieman auton ulottuvuudet hukassa kun nostin tyttöä turvakaukalosta ja niinhän se pää kolahti Hiacen ovenkarmiin. Itkuhan siitä tuli. Itku tosin loppui minuutissa, syyllisyys kalvaa edelleen.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN MINUUN TURHAUDUTTIIN: Vaikka vauvaansa rakastaa enemmän kuin mitään muuta koko universumissa niin turhautuminen on silti tunne joka tulee eteen yhtä varmasti kuin kesän jälkeen syksy. Eihän se kivaa ole ja hiukan hävettää asia myöntää, mutta ihminen on turhautuvainen eläin. Meillä ensimmäinen turhautuminen tuli kun tyttö oli 1,5kk ja sai ensimmäisen rintaraivarin. Oli ihan käsittämätöntä huomata, että vauva joka on nälkäinen ja koko pienen elämänsä ollut täysi tissitakiainen huutaa nyt aina kun näkeekin tissin. Ja nälän kasvaessa huuto vain yltyi ja mikään ei auttanut. Tuo oli myös ensimmäinen kerta kun vauva oikeasti itki kauemmin kuin pari minuuttia.
KUINKA PITKÄÄN ÄITI/ISI TARKISTI ETTÄ VARMASTI HENGITÄN KUN NUKUIN: En tiedä tekeekö tätä kaikki, mutta voisin väittää, että 90% esikoisen saaneista suorittaa kyseisen rituaalin aina iltaisin. Meillä tämä vaihe ei ole vielä mennyt ohi. Mies kun kysyy iltaisin mitä teen, kun hipsin vauvan pinnasängyn viereen tarkastamaan hengityksen vastaan yleensä laittavani peittoa paremmin.
ENSIMMÄINEN KERTA KUN ÄITI MEINASI LAITTAA MINUT PALAUTUKSEEN ÄITIYSPAKKAUSLAATIKOSSA, MYÖS MUSTALAISILLE MYYMISELLÄ UHKAILU KÄY: Vielä näin ei ole tapahtunut, mutta aion säilyttää kyseisen laatikon ihan vain tulevaa uhmaikää ajatellen.
MINKÄ IKÄISENÄ ALOIN VAATIA JATKUVAA TARKKAILUA: Jossain vaiheessa se valheellisen rauhallinen aika loppuu kun vauva vaan makoilee ja killittelee hereillä ollessaan ja kuvaan astuu kaikkien paikkojen nuohoaminen. Meillä tämä vaihe alkoi kun Mimosa oppi kierimään.
MINKÄ IKÄINEN OLIN KUN ÄITI EI ENÄÄ SAANUT KÄYDÄ YKSIN EDES VESSASSA: Tämäkin vaihe tulee enemmin tai myöhemmin. Ellei tietenkin taloudessa ole kahta työtöntä aikuista kotona, jolloin aina on toinenkin pari silmiä vahtimassa ja takaamassa toiselle edes rauhallisen vessareissun. Meillä näin ei ole. Kummasti sitä oppi käymään ovi auki vessassa kun tyttö alkoi ryömimään. Nyt vessassa on kanssani kaksi koiraa ja vauva.
MINKÄ IKÄISENÄ MINUT MEINATTIIN VUORATA KUPLAMUOVIIN JA VANHEMMAT JOUTUIVAT ALOITTAMAAN SYDÄNLÄÄKITYKSEN: Alkaa olemaan nämäkin ajat käsillä meidän taloudessa. Vain vauvan mielestä voi olla hyvä idea istua sylissä ja täydellä voimalla ponkaista siitä kohti lattiaa.
Pitääkin alkaa keräämään kirjaan materiaalia. Saankohan kustannussopimuksen?
maanantai 11. marraskuuta 2013
Vauva sairastaa 2.0
Meillä sairastetaan. Tämä on nyt toinen kerta Mimosan elämässä. Nyt tosin Mimosa rikkoi yhteisen sopimuksemme. Viimeksi nimittäin minä sairastin ensin ja sitten vasta Mimosa. Nyt sairastamme molemmat yhtäaikaa. Oli todella paljon helpompaa kuumeessa, tukkoisena ja tokkuraisena hoitaa tervettä iloista lasta ja sitten taas itse tervehtyneenä hoitaa sairasta, itkuista lasta. Sen jälkeen mielestäni tein sopimuksen Mimosan kanssa, että näin taudit hoidetaan jatkossakin. Mutta ei. Nyt olemme molemmat räkäisiä, kuumeisia ja yskimme kilpaa oksennukseen saakka. Itse haluaisin vain maata sängyssä/sohvalla tyttö kainalossani ja katsoa elokuvia tai vaan nukkua. Mimosa taas mielummin huutaa kuin hyeena, hyppii, riehuu, kiukuttelee, puree, vääntää ja kääntää. Hän ei viihdy lattialla, mutta sylissäkin alkaa heti venkoilu. Silti sylistä ei saa laskea pois muuta kuin nukkuvana.
Mimosa saa hepulin kun hänen nenäänsä pyyhkii ja hepuli tulee myös jos nenää ei pyyhi kun sitten ei kulje happi. Ruokailukin on yhtä taistelua. Pienikin kikkare ruoassa saa aikaan oksennusreflexin (silti olen kaivanut tänään erinäisiä roskia tytön suusta, ne maistuisivat kyllä) ja tuttipullo lentää kaaressa. Yritän kovasti vierottaa ipanaa rinnalta, mutta nyt se on mahdotonta. Toisaalta myös tissillä huudetaan kun ei pysty nenän kautta hengittämään. Pukeminen ja vaipanvaihdot ovat tytön mielestä hanurista ja äiti on vähintäänkin Hitleriin verrattavissa oleva julmuri kun en anna toisen repiä hiuksiani, naamaani tai purra minua. Onneksi hetkittäin viihdytään sentään kävelykärryssä tai mikä nyt onkaan (veljeni oli osuvasti nimennyt kyseisen laitoksen katastrofikärryksi). Saan sentään rauhassa tiskata ja keittää tuttipulloja. Kello on nyt neljä iltapäivällä kun kirjoitan tätä ja sain juuri syötyä aamupalani. Siivosin koko talon eilen ja nyt yhden päivän sairastamisen jälkeen täällä vallitsee kaaos. Onneksi tyttö ei sentään itke jatkuvasti, kunhan vaan jaksan viihdyttää hänen korkeuttaan. En vain näin kipeänä ja ärtyisänä tajua miksi minua tarvitaan lattialla istumassa kun toinen syö onnessaan leluja ja hakkaa niillä lattiaa. Mutta poiskaan en voi lähteä, muuten alkaa huuto.
Ennen lasta kun sairastin halusin vain olla rauhassa. Vihasin jos minuun koskettiin, enkä jaksanut keskustella kenenkään kanssa. Jopa koirien läsnäolo oli silloin liikaa. Halusin nukkua pitkät yöunet ja torkkua pitkin päivää. Nautin pitkistä kuumista suihkuista ja villasukat jalassa nautitusta iltateestä. Sairastaminen oli silloin helppoa.
Nyt haaveilen kuumasta suihkusta, mutta se saa odottaa yöhön että lapsi varmasti nukkuu. Tosin lapsen nukkuminenkin voi olla toiveajattelua kun toinen heräilee vähän väliä siihen ettei happi kulje. Kuuma teekin olisi kiva, mutta näin yksin ollessani arkisin olen viimeksi saanut juoda jotain oikeasti kuumana lähinnä yöaikaan kun vauva on mennyt nukkumaan. Haalea tee ei vain ole sama. Nukkuminen/torkkuminen on ajoitettava siihen kun vauva nukkuu ja usein siinä käy niin, että juuri kun itse olet nukahtamaisillasi vauva herääkin jo. Joten sekin saa odottaa yöhön. Minun on pakko sietää, että päälläni pompitaan, naamaani nipistellään, minua maistellaan ja minua revitään vaatteista, hiuksista ja kaikista ulokkeista (näihin lukeutuvat tissit, sormet, varpaat, korvat ja nenä). Minun on jaksettava vastata jokaiseen hymyyn ja minulle kohdistettuun jutteluun. Minun on vain hyväksyttävä se tosiasia että minua käytetään nenäliinana ja se että olen toistaiseksi yksi kätinen.
Mutta toisaalta, eipä minä antaisi kenenkään muunkaan kipeää lastani hoitaa.
Pakko silti esittää joukko pahoittelujani tähän loppuun. Nykyisin jos olen väsynyt, kipeä tai mitä tahansa mikä verottaa niin fyysistä kuin psyykkistä suorituskykyäni niin en ikinä väsy tai hermostu vauvaani, ympäröivät asiat ja ihmiset taas saa minut raivon valtaan. Tänään olen raivonnut mm. seuraavista aiheista; kun ystäväni soitti kun yritimme nukkua päiväunia (mistä hän olisi sen voinut tietää), kun mies ei puhelimen välityksellä tarjonnut muka tarpeeksi empatiaa, puhelinmyyjä kun kehtasi vain soittaa, joku satunnainen fb-kaveri teki tilapäivityksen jossa valitti kun ei ole löytänyt vieläkään sopivia korkkareita tuleviin bileisiin, Ei tämä johdu teistä, jaksan tällä hetkellä olla mukava vain Mimosalle.
Mimosa saa hepulin kun hänen nenäänsä pyyhkii ja hepuli tulee myös jos nenää ei pyyhi kun sitten ei kulje happi. Ruokailukin on yhtä taistelua. Pienikin kikkare ruoassa saa aikaan oksennusreflexin (silti olen kaivanut tänään erinäisiä roskia tytön suusta, ne maistuisivat kyllä) ja tuttipullo lentää kaaressa. Yritän kovasti vierottaa ipanaa rinnalta, mutta nyt se on mahdotonta. Toisaalta myös tissillä huudetaan kun ei pysty nenän kautta hengittämään. Pukeminen ja vaipanvaihdot ovat tytön mielestä hanurista ja äiti on vähintäänkin Hitleriin verrattavissa oleva julmuri kun en anna toisen repiä hiuksiani, naamaani tai purra minua. Onneksi hetkittäin viihdytään sentään kävelykärryssä tai mikä nyt onkaan (veljeni oli osuvasti nimennyt kyseisen laitoksen katastrofikärryksi). Saan sentään rauhassa tiskata ja keittää tuttipulloja. Kello on nyt neljä iltapäivällä kun kirjoitan tätä ja sain juuri syötyä aamupalani. Siivosin koko talon eilen ja nyt yhden päivän sairastamisen jälkeen täällä vallitsee kaaos. Onneksi tyttö ei sentään itke jatkuvasti, kunhan vaan jaksan viihdyttää hänen korkeuttaan. En vain näin kipeänä ja ärtyisänä tajua miksi minua tarvitaan lattialla istumassa kun toinen syö onnessaan leluja ja hakkaa niillä lattiaa. Mutta poiskaan en voi lähteä, muuten alkaa huuto.
Ennen lasta kun sairastin halusin vain olla rauhassa. Vihasin jos minuun koskettiin, enkä jaksanut keskustella kenenkään kanssa. Jopa koirien läsnäolo oli silloin liikaa. Halusin nukkua pitkät yöunet ja torkkua pitkin päivää. Nautin pitkistä kuumista suihkuista ja villasukat jalassa nautitusta iltateestä. Sairastaminen oli silloin helppoa.
Nyt haaveilen kuumasta suihkusta, mutta se saa odottaa yöhön että lapsi varmasti nukkuu. Tosin lapsen nukkuminenkin voi olla toiveajattelua kun toinen heräilee vähän väliä siihen ettei happi kulje. Kuuma teekin olisi kiva, mutta näin yksin ollessani arkisin olen viimeksi saanut juoda jotain oikeasti kuumana lähinnä yöaikaan kun vauva on mennyt nukkumaan. Haalea tee ei vain ole sama. Nukkuminen/torkkuminen on ajoitettava siihen kun vauva nukkuu ja usein siinä käy niin, että juuri kun itse olet nukahtamaisillasi vauva herääkin jo. Joten sekin saa odottaa yöhön. Minun on pakko sietää, että päälläni pompitaan, naamaani nipistellään, minua maistellaan ja minua revitään vaatteista, hiuksista ja kaikista ulokkeista (näihin lukeutuvat tissit, sormet, varpaat, korvat ja nenä). Minun on jaksettava vastata jokaiseen hymyyn ja minulle kohdistettuun jutteluun. Minun on vain hyväksyttävä se tosiasia että minua käytetään nenäliinana ja se että olen toistaiseksi yksi kätinen.
Mutta toisaalta, eipä minä antaisi kenenkään muunkaan kipeää lastani hoitaa.
Pakko silti esittää joukko pahoittelujani tähän loppuun. Nykyisin jos olen väsynyt, kipeä tai mitä tahansa mikä verottaa niin fyysistä kuin psyykkistä suorituskykyäni niin en ikinä väsy tai hermostu vauvaani, ympäröivät asiat ja ihmiset taas saa minut raivon valtaan. Tänään olen raivonnut mm. seuraavista aiheista; kun ystäväni soitti kun yritimme nukkua päiväunia (mistä hän olisi sen voinut tietää), kun mies ei puhelimen välityksellä tarjonnut muka tarpeeksi empatiaa, puhelinmyyjä kun kehtasi vain soittaa, joku satunnainen fb-kaveri teki tilapäivityksen jossa valitti kun ei ole löytänyt vieläkään sopivia korkkareita tuleviin bileisiin, Ei tämä johdu teistä, jaksan tällä hetkellä olla mukava vain Mimosalle.
torstai 7. marraskuuta 2013
Mitä haluaisin vauvalta oppia...
Vauvoja ei kannata erehtyä luulemaan yksinkertaisiksi tai tylsiksi olennoiksi. Vauvat omaavat paljon taitoja ja tapoja joita haluaisin itsekkin oppia noudattamaan ja tekemään, mutta kun en voi. Olenhan rajoittunut aikuinen. Silti tässä on muutama esimerkki niistä asioista joita haluaisin omaksua jos voisin.
VIERASTAMINEN. Kuinka upeaa olisikaan välttyä kaikilta epämiellyttäviltä ihmiskontakteilta sillä että parahtaisin korvia vihlovaan itkuun heti kun näkisin epämiellyttävän tai tuntemattoman naaman. Ja mikä parasta, ihmiset vain toteaisivat "Voi ei, taidat raukka vierastaa!" ja lähtisivät pois.
VILPITÖN ILO OMAN PEILIKUVAN NÄKEMISESTÄ. Mimosa lopettaa suurimmankin huutoraivarin kun hänet vie peilin eteen. Omakuvalle keimaillaan ja hymyillään aina. Välillä omakuva kirvoittaa myös ihastuneet kiljahdukset pienestä tytöstä. Voi kun pystyisi samaan. Ei väliä kuinka pöllähtänyt hahmo peilistä aamuisin kurkkisi takaisin, silti se olisi parasta mitä voit nähdä sillä hetkellä. Hyvästi itsetunto-ongelmat.
TUNTEIDEN KÄSITTELY. Okei, joskus vauvojen tunteenpurkaukset ovat täysin käsittämättömiä ja julkisellapaikalla vähintäänkin vaivaannuttavia. Mutta toisaalta, jos itsekkin käsittelisi tunteet aina siinä hetkessä ja tekisi sen täysillä vilpittömästi, niin eipä tarvitsisi unettomia öitä viettää. Ei tarvitsisi hautoa sisällään asioita vaan antaisi tulla täyslaidallinen HETI. Meidän aikuisten maailmassa se vain ei ole mahdollista. Harmi. Vauvat kun käsittelee tunteensa heti ja eivät peittele mitään. Siksi ehkä vauvat eivät katkeroidu ilkeille pistäville neuvolantädeille, tyhmälle äidille joka väkisin pukee vaatteet tai pöydälle joka hyökkää viattoman vauvan kimppuun kun toinen vaan kiltisti ryömii lattialla.
KAIKEN NÄKEMINEN MIELENKIINTOISENA. Vauvasta kaikki on mielenkiintoista ja maailman kauneinta. Kuinka ihanaa olisi jos itsekkin vielä näkisi tyhjän pahvilaatikon mahdollisuutena ja sillä hetkellä maailman hienoimpana asiana. Tai kuinka kiva olisi kun eteisen lattialta löytyvä keltainen lehti saisi itsessäkin riemun (ja ruokahalun) nousemaan pintaan.
TÄYSI VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS MUIDEN MIELIPITEISTÄ. Vauvoja ei kiinnosta mitä ympäristö hänestä ajattelee. Vieraiden ihastelevat tai paheksuvat katseet jäävät usein huomiotta. Mitä sitten jos muiden kahvihetki häiriintyy kun huudan täysiä? Tai miksi minun pitäisi olla kiinnostunut, että joku tuntematon kokee tuijotukseni häiritsevänä? Tämä on nähtävissä pitkälle lapsuuteen asti. Seuraavaksi kun huomaatte marketin lattialla makaavan, huutavan leikki-ikäisen niin miettikää, sitä ei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelevat, häntä harmittaa NYT!
AITO LIIKKUMISEN ILO. Joo, kaikkihan meistä hehkuttaa kuinka hyvä fiilis tulee kun kuntoilee jne. Mutta kuinka moni meistä istuessaan heiluttaa kaikkia neljää raajaansa niin lujaa kuin pystyy vain koska se on kivaa. Tai kuinka moni alkaa heti hyppimään kun pääsee jalkojensa varaan ja kiljuu samalla riemusta? Koska viimeksi olet turhautunut itkuun asti, kun joku on halunnut pitää sinua lähellään ja itse olisit mielummin tehnyt etunojapunnerruksia lattialla.
NUKKUMINEN JUURI SILLOIN KUN VÄSYTTÄÄ. Mimosaa ei ainakaan kiinnosta, vaikka talo olisi täynnä vieraita kun väsymys iskee. Tai vaikka näkisi pitkästä aikaa sukulaisia niin uni silti voittaa kyllä. Eikä vauvan tarvitsekkaan välittää siitä, että joku on tullut varta vasten häntä katsomaan, nukkumaan mennään silloin kun itseä kiinnostaa.
Vaikka vauvat ovat välillä täysin käsittämättömiä yksilöitä ja ajoittain myöskin suhteellisen hermoja raastavia tapauksia, niin pakko on silti ihailla joitain piirteitä.
VIERASTAMINEN. Kuinka upeaa olisikaan välttyä kaikilta epämiellyttäviltä ihmiskontakteilta sillä että parahtaisin korvia vihlovaan itkuun heti kun näkisin epämiellyttävän tai tuntemattoman naaman. Ja mikä parasta, ihmiset vain toteaisivat "Voi ei, taidat raukka vierastaa!" ja lähtisivät pois.
VILPITÖN ILO OMAN PEILIKUVAN NÄKEMISESTÄ. Mimosa lopettaa suurimmankin huutoraivarin kun hänet vie peilin eteen. Omakuvalle keimaillaan ja hymyillään aina. Välillä omakuva kirvoittaa myös ihastuneet kiljahdukset pienestä tytöstä. Voi kun pystyisi samaan. Ei väliä kuinka pöllähtänyt hahmo peilistä aamuisin kurkkisi takaisin, silti se olisi parasta mitä voit nähdä sillä hetkellä. Hyvästi itsetunto-ongelmat.
TUNTEIDEN KÄSITTELY. Okei, joskus vauvojen tunteenpurkaukset ovat täysin käsittämättömiä ja julkisellapaikalla vähintäänkin vaivaannuttavia. Mutta toisaalta, jos itsekkin käsittelisi tunteet aina siinä hetkessä ja tekisi sen täysillä vilpittömästi, niin eipä tarvitsisi unettomia öitä viettää. Ei tarvitsisi hautoa sisällään asioita vaan antaisi tulla täyslaidallinen HETI. Meidän aikuisten maailmassa se vain ei ole mahdollista. Harmi. Vauvat kun käsittelee tunteensa heti ja eivät peittele mitään. Siksi ehkä vauvat eivät katkeroidu ilkeille pistäville neuvolantädeille, tyhmälle äidille joka väkisin pukee vaatteet tai pöydälle joka hyökkää viattoman vauvan kimppuun kun toinen vaan kiltisti ryömii lattialla.
KAIKEN NÄKEMINEN MIELENKIINTOISENA. Vauvasta kaikki on mielenkiintoista ja maailman kauneinta. Kuinka ihanaa olisi jos itsekkin vielä näkisi tyhjän pahvilaatikon mahdollisuutena ja sillä hetkellä maailman hienoimpana asiana. Tai kuinka kiva olisi kun eteisen lattialta löytyvä keltainen lehti saisi itsessäkin riemun (ja ruokahalun) nousemaan pintaan.
TÄYSI VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS MUIDEN MIELIPITEISTÄ. Vauvoja ei kiinnosta mitä ympäristö hänestä ajattelee. Vieraiden ihastelevat tai paheksuvat katseet jäävät usein huomiotta. Mitä sitten jos muiden kahvihetki häiriintyy kun huudan täysiä? Tai miksi minun pitäisi olla kiinnostunut, että joku tuntematon kokee tuijotukseni häiritsevänä? Tämä on nähtävissä pitkälle lapsuuteen asti. Seuraavaksi kun huomaatte marketin lattialla makaavan, huutavan leikki-ikäisen niin miettikää, sitä ei kiinnosta yhtään mitä muut ajattelevat, häntä harmittaa NYT!
AITO LIIKKUMISEN ILO. Joo, kaikkihan meistä hehkuttaa kuinka hyvä fiilis tulee kun kuntoilee jne. Mutta kuinka moni meistä istuessaan heiluttaa kaikkia neljää raajaansa niin lujaa kuin pystyy vain koska se on kivaa. Tai kuinka moni alkaa heti hyppimään kun pääsee jalkojensa varaan ja kiljuu samalla riemusta? Koska viimeksi olet turhautunut itkuun asti, kun joku on halunnut pitää sinua lähellään ja itse olisit mielummin tehnyt etunojapunnerruksia lattialla.
NUKKUMINEN JUURI SILLOIN KUN VÄSYTTÄÄ. Mimosaa ei ainakaan kiinnosta, vaikka talo olisi täynnä vieraita kun väsymys iskee. Tai vaikka näkisi pitkästä aikaa sukulaisia niin uni silti voittaa kyllä. Eikä vauvan tarvitsekkaan välittää siitä, että joku on tullut varta vasten häntä katsomaan, nukkumaan mennään silloin kun itseä kiinnostaa.
Vaikka vauvat ovat välillä täysin käsittämättömiä yksilöitä ja ajoittain myöskin suhteellisen hermoja raastavia tapauksia, niin pakko on silti ihailla joitain piirteitä.
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Juhlahysteriaa
Olen huomannut, että nyt kun aivojen virkaa toimittaa vaaleanpunainen hattara pääni sisällä, saa myös erilaiset juhlat uuden merkityksen. Olen aina naureskellut itsekseni ihmisiä jotka järjestävät lapselle huikeat 1-vuotis synttärit ja jotka aloittaa joulusta hössöttämisen jo syyskuussa. Olen käyttänyt usein lauseita jotka alkavat "Jos minulla olisi lapsi niin en varmasti..". Onneksi noita suustani päässeitä lupauksia kukaan ei ole nauhoittanut.
Ensimmäinen isänpäivä on ovella. Kävin kaupasta ostamassa sormivärit, jotta voisimme Mimosan kanssa askarrella isille hienon kortin. Eli toisin sanoen, minä suttasin maalia kummastuneen vauvan sormiin ja jalkapohjiin ja lätkin paperille. Vauvan mielestä hauskaa oli lähinnä maalin levittäminen jalkapohjiin, muuta hän tuskin tajusi koko prosessista. Järjettömämpää tästä tietenkin tekee se, että mies ei ole yhtään juhlija-tyyppiä. Eli vaikka unohtaisin koko isänpäivän niin se ei miestä liikuttaisi suuntaan eikä toiseen. Lahjankin tietenkin ostin. Nyt huomaan tuskailevani sitä, että meillä ei ole jääkaappimagneetteja, koska kyllähän ensimmäiset lapsen tekemät taideteokset kuuluu laittaa esille. Eihän ne edes ole vauvan tekemiä!!! Ihan sama kun väittäisi upeaa öljymaalausta pensselin tekemäksi. Kyllä vauva nyt tässä tapauksessa oli vain höyrähtäneen äidin taiteellisuuden väline.
Tänään olin myös läheisessä ostoshelvetissä etsimässä vauvalle tonttulakkia. Pitäähän nyt ensimmäisenä jouluna lähettää kaikille tutuille kortti, jossa vauva poseeraa tunnelmallisesti lyhdyn kanssa tonttulakki päässään. Tiedän, että kuvissa Mimosa tulee todennäköisimmin syömään lyhtyä, tonttulakki silmillä ja paidan rinnus kuolassa. Mutta kun niin nyt vaan kuuluu tehdä!
Joulun odottamisen aloitin jo kun ensimmäiset syyssateet iskivät. Tiedän vetäväni jo nyt kaiken ihan överiksi ja silti en osaa hillitä itseäni. Joulukuusi on oltava! Ja joulukoristeita, kaikkialla ja PALJON! Jouluperinteitä on pakko luoda heti. Aamulla syödään puuroa, sitten katsotaan telkkarista lumiukko, iltapäivällä syödään hyvin, ruoan jälkeen tulee joulupukki ja illalla pelataan lautapelejä yhdessä ja juodaan glögiä. Vannoin joskus myös, että kun tyttö on jouluna vasta 8 kuukautta, niin en aio ostaa kuin maksimissaan yhden lahjan. HAH! Nyt jo tytön lahjalistalta (siis siltä listalta mitä minä haluan vauvalle ostaa, ei sukulaiset) löytyy lähemmäs parikymmentä tavaraa. Katselen jo nyt kaupoista mekkoa mihin pukea Mimosa jouluaattona. Tunsin kaupassa suurta pettymystä kun tytölle ei vielä voi oikein ostaa joulukalenteria. Viikonloppuna sanoin miehelle myös kaupassa, että "Kuka maksaa joulukalenterista yli 20 euroa?!?". Tänään myönsin itsekkin, että jos Mimosa osaisi pyytää saisi hän sen 25 euroa maksavan muumikalenterin jos haluaisi. Mikä minua vaivaa?
Tänään oli myös Mimosan nimipäivä. Kulutin aikaa Prisman leluosastolla yli vartin pohtiessani mistä lelusta Mimosa tykkäisi. Kun pitäähän nyt toisen saada nimipäivälahja. Olin näkevinäni, että tyttö katsoi Fisher Pricen leikki kaukosäädintä joten ostin sen. Mimosa katsoi myös salottisipuleita, lyhtyjä, mummoja, loisteputkia ja kassatätiä. Niitä en kuitenkaan kotiin raahannut.
Odotan myös innolla Mimosan ensimmäisiä syntymäpäiviä. Aion opetella tekemään sokerimassasta jonkun huikean kakun. Teemakin pitää olla. Ja kutsun kaikki 400 facebook ystävääni. Tai sitten en. Ehkä jossain vaiheessa lopetan tämän kiihkoilun ja vedän henkeä. Lastenkutsut kun tulee joskus olemaan pakollinen paha, joten pitäisi varmasti nyt nauttiä näistä juhlista joihin ei ole pakko vielä kutsua koko tarharyhmää ja miettiä vieraslahjoja ja muita. Mutta silti, jos ensi huhtikuussa saatte minulta kutsun Mimosan 1-vuotis synttäreille, tarkistattehan asian mieheltä. Voi olla että suhteellisuudentajuni heittää vielä enemmän häränpyllyä siihen mennessä. Ja siis sillä oletuksella, että mies vielä vapaaehtoisesti on kuvioissa mukana. Minä en olisi.
Ensimmäinen isänpäivä on ovella. Kävin kaupasta ostamassa sormivärit, jotta voisimme Mimosan kanssa askarrella isille hienon kortin. Eli toisin sanoen, minä suttasin maalia kummastuneen vauvan sormiin ja jalkapohjiin ja lätkin paperille. Vauvan mielestä hauskaa oli lähinnä maalin levittäminen jalkapohjiin, muuta hän tuskin tajusi koko prosessista. Järjettömämpää tästä tietenkin tekee se, että mies ei ole yhtään juhlija-tyyppiä. Eli vaikka unohtaisin koko isänpäivän niin se ei miestä liikuttaisi suuntaan eikä toiseen. Lahjankin tietenkin ostin. Nyt huomaan tuskailevani sitä, että meillä ei ole jääkaappimagneetteja, koska kyllähän ensimmäiset lapsen tekemät taideteokset kuuluu laittaa esille. Eihän ne edes ole vauvan tekemiä!!! Ihan sama kun väittäisi upeaa öljymaalausta pensselin tekemäksi. Kyllä vauva nyt tässä tapauksessa oli vain höyrähtäneen äidin taiteellisuuden väline.
Tänään olin myös läheisessä ostoshelvetissä etsimässä vauvalle tonttulakkia. Pitäähän nyt ensimmäisenä jouluna lähettää kaikille tutuille kortti, jossa vauva poseeraa tunnelmallisesti lyhdyn kanssa tonttulakki päässään. Tiedän, että kuvissa Mimosa tulee todennäköisimmin syömään lyhtyä, tonttulakki silmillä ja paidan rinnus kuolassa. Mutta kun niin nyt vaan kuuluu tehdä!
Joulun odottamisen aloitin jo kun ensimmäiset syyssateet iskivät. Tiedän vetäväni jo nyt kaiken ihan överiksi ja silti en osaa hillitä itseäni. Joulukuusi on oltava! Ja joulukoristeita, kaikkialla ja PALJON! Jouluperinteitä on pakko luoda heti. Aamulla syödään puuroa, sitten katsotaan telkkarista lumiukko, iltapäivällä syödään hyvin, ruoan jälkeen tulee joulupukki ja illalla pelataan lautapelejä yhdessä ja juodaan glögiä. Vannoin joskus myös, että kun tyttö on jouluna vasta 8 kuukautta, niin en aio ostaa kuin maksimissaan yhden lahjan. HAH! Nyt jo tytön lahjalistalta (siis siltä listalta mitä minä haluan vauvalle ostaa, ei sukulaiset) löytyy lähemmäs parikymmentä tavaraa. Katselen jo nyt kaupoista mekkoa mihin pukea Mimosa jouluaattona. Tunsin kaupassa suurta pettymystä kun tytölle ei vielä voi oikein ostaa joulukalenteria. Viikonloppuna sanoin miehelle myös kaupassa, että "Kuka maksaa joulukalenterista yli 20 euroa?!?". Tänään myönsin itsekkin, että jos Mimosa osaisi pyytää saisi hän sen 25 euroa maksavan muumikalenterin jos haluaisi. Mikä minua vaivaa?
Tänään oli myös Mimosan nimipäivä. Kulutin aikaa Prisman leluosastolla yli vartin pohtiessani mistä lelusta Mimosa tykkäisi. Kun pitäähän nyt toisen saada nimipäivälahja. Olin näkevinäni, että tyttö katsoi Fisher Pricen leikki kaukosäädintä joten ostin sen. Mimosa katsoi myös salottisipuleita, lyhtyjä, mummoja, loisteputkia ja kassatätiä. Niitä en kuitenkaan kotiin raahannut.
Odotan myös innolla Mimosan ensimmäisiä syntymäpäiviä. Aion opetella tekemään sokerimassasta jonkun huikean kakun. Teemakin pitää olla. Ja kutsun kaikki 400 facebook ystävääni. Tai sitten en. Ehkä jossain vaiheessa lopetan tämän kiihkoilun ja vedän henkeä. Lastenkutsut kun tulee joskus olemaan pakollinen paha, joten pitäisi varmasti nyt nauttiä näistä juhlista joihin ei ole pakko vielä kutsua koko tarharyhmää ja miettiä vieraslahjoja ja muita. Mutta silti, jos ensi huhtikuussa saatte minulta kutsun Mimosan 1-vuotis synttäreille, tarkistattehan asian mieheltä. Voi olla että suhteellisuudentajuni heittää vielä enemmän häränpyllyä siihen mennessä. Ja siis sillä oletuksella, että mies vielä vapaaehtoisesti on kuvioissa mukana. Minä en olisi.
tiistai 5. marraskuuta 2013
VVV eli vauvan vallankäytön välineet
Kun vauva saapuu taloon valta vaihtuu. Aivan sama miten olet kuvitellut vauva-arkeasi viettävän ja millainen rytmi lapsellesi tulee. Vauvan kanssa ei neuvotella ja jos vauva jotain päättää, on omat mielipiteet täysin yhdentekeviä. Vauvaa ei kiinnosta yhteiskunnan normit, sopiva käyttäytyminen, normaali vuorokausirytmi tai ympäröivän maailman esteet. Varsinkin lapsettomista voi tuntua käsittämättömältä, että se tuhiseva pieni nyytti pyörittää heti kotiuduttuaan kahta ennen niin järkevää aikuista miten ikinä sattuu huvittamaan. Ajattelinkin nyt listata vauvan vallankäytön välineitä.
IHMISSUHTEIDEN RAJOITTAMINEN. Vauva on tyytyväisenä touhuamassa lattialla lelujensa kanssa. On hiljaista ja rauhallista. Päätän soittaa miehelle/kaverille/äidille. Siihen loppuu vauvan kiinnostus lelujaan kohtaan. Alkaa käsittämätön älämölö sillä hetkellä kun puheluusi vastataan. Jos älämölöä ei jostain syystä kuulukkaan, on se vähintäänkin yhtä häiritsevää koska hiljaisuus lapsiperheessä on aina epäilyttävää ja meidän perheessä se nykyisin tarkoittaa että vauva on löytänyt sähköjohtoja, koirien ruokakupit tai pistorasiat. Jos kumpikaan näistä ei toimi, voi aina vääntää kakat. Siinä vaiheessa on viimeistään pakko lopettaa puhelu, yhdellä kädellä 10 kiloisen sätkivän ja riemusta kiljuvan vauvan pepun pesu ei vain onnistu.
VIERASTAMINEN. Vauva on varsin tyytyväisenä jonkun muun sylissä. Vauva ei edes huomaa läsnäoloani, joten ajattelen että nyt voin käydä rauhassa suihkussa/syömässä/tehdä kotitöitä. Siinä vaiheessa kun poistun huoneesta vauva keksiikin, että vierastaa kaikkia ja kaikkea. Alkaa lohduton itku jonka voimakkuudesta voi jo päätellä että siihen ei auta kuin äidin syli. Palaan takaisin vauvan näköpiiriin ja sillä hetkellä vauva taas unohtaa läsnäoloni ja keskittyy johonkin muuhun. Onneksi vauvan voi ottaa mukaan suihkuun ja syöminenkin sujuu nykyisin vauva kainalossa.
OMAN VUOROKAUSIRYTMIN LUOMINEN. Vauva on aina nukkunut säännöllisesti, paitsi silloin kun päätät ajoittaa jotain tärkeää vauvan unien ajaksi. Samoin jos olet väsynyt illalla ja odotat kellon tulevan yhdeksän, että pääset nukkumaan kerrankin samaan aikaan kuin vauva. Tällöin vauva päättääkin ottaa ns. tehounet kahdeksalta, jotta jaksaa viihdyttää sinua vielä puolenyön aikaan.
KAIKKIEN KERTOMIESI ASIOIDEN TODISTAMINEN VÄÄRÄKSI. Olet kertonut vauvan hoitajille, kuinka vauva tykkää iltaisin syödä puuroa tai vaikka päärynäsosetta. Siitä hetkestä vauva ei syö enää kumpaakaan. Kerrot myös, että vauva viihtyy nykyisin lattialla touhuamassa. Ollessasi pois, vauva nostaa metelin aina kun hänet kehdataankin laskea lattialle. Olet myös kertonut kuinka vauvasi nukahtaa itsenäisesti sänkyynsä. Se olikin viimeinen kerta kun vauva nukahti ilman syliä. Esimerkkejä aiheesta löytyisi enemmänkin.
HUUTO. Maailman hyväntuulisin vauva päättää alkaa itkemään/kiljumaan/rääkymään aina silloin kun se saa mahdollisimman paljon katseita tuntemattomilta. Supermarketit ja ostoskeskukset ovat hieno esimerkki. Yleensä tämä myös tapahtuu silloin kun kaupassa käynti on täysin välttämätöntä ja joudut siksi kiertämään koko kaupan ilahduttaen kanssashoppailijoita. Kaupasta kun pääsette ulkoilmaan huuto loppuu siihen.
LÄHTÖJEN VIIVÄSTYTTÄMINEN. Kerrankin on tietty aika milloin pitäisi olla jossain. Tällöin vauva päättää nukkua tavallista pidemmät päiväunet, jolloin pukemiselle tulee kiire. Puet vauvalle sukkahoustu, bodyn, housut, pitkähihaisen, villasukat, tumput, pipon ja haalarin. Kun paketti on valmis, vauvan naama muuttuu punaiseksi ja haistat vaatekerrosten läpi, että nyt on vaippa täynnä. Lisäpisteitä vauvalle tietenkin satelee, jos kakkaa on niskassa ja kaikissa vaatteissa asti. Toinen bravuuri on se, että vauva ei nuku ollenkaan ennen lähtöä, mutta on ihan jumalattoman pahalla tuulella. Lattialla huudetaan, hyppykeinussa huudetaan joten pakko pitää vauvaa sylissä. Siinä sitten yrität pukea itsesi yhdellä kädellä, laittaa hiukset ponnarille ja etsiä kaikki tarpeelliset tavarat mukaasi. Ripsivärin voit unohtaa kokonaan.
Näitä tapoja olisi lisääkin, mutta varmasti sain jo pointin selväksi. Vauvat syntyy itsehallitsijoiksi. Vauvat eivät tunne käsitettä demokratiasta ja heitä ei todellakaan kiinnosta miten asiat ennen tehtiin.
IHMISSUHTEIDEN RAJOITTAMINEN. Vauva on tyytyväisenä touhuamassa lattialla lelujensa kanssa. On hiljaista ja rauhallista. Päätän soittaa miehelle/kaverille/äidille. Siihen loppuu vauvan kiinnostus lelujaan kohtaan. Alkaa käsittämätön älämölö sillä hetkellä kun puheluusi vastataan. Jos älämölöä ei jostain syystä kuulukkaan, on se vähintäänkin yhtä häiritsevää koska hiljaisuus lapsiperheessä on aina epäilyttävää ja meidän perheessä se nykyisin tarkoittaa että vauva on löytänyt sähköjohtoja, koirien ruokakupit tai pistorasiat. Jos kumpikaan näistä ei toimi, voi aina vääntää kakat. Siinä vaiheessa on viimeistään pakko lopettaa puhelu, yhdellä kädellä 10 kiloisen sätkivän ja riemusta kiljuvan vauvan pepun pesu ei vain onnistu.
VIERASTAMINEN. Vauva on varsin tyytyväisenä jonkun muun sylissä. Vauva ei edes huomaa läsnäoloani, joten ajattelen että nyt voin käydä rauhassa suihkussa/syömässä/tehdä kotitöitä. Siinä vaiheessa kun poistun huoneesta vauva keksiikin, että vierastaa kaikkia ja kaikkea. Alkaa lohduton itku jonka voimakkuudesta voi jo päätellä että siihen ei auta kuin äidin syli. Palaan takaisin vauvan näköpiiriin ja sillä hetkellä vauva taas unohtaa läsnäoloni ja keskittyy johonkin muuhun. Onneksi vauvan voi ottaa mukaan suihkuun ja syöminenkin sujuu nykyisin vauva kainalossa.
OMAN VUOROKAUSIRYTMIN LUOMINEN. Vauva on aina nukkunut säännöllisesti, paitsi silloin kun päätät ajoittaa jotain tärkeää vauvan unien ajaksi. Samoin jos olet väsynyt illalla ja odotat kellon tulevan yhdeksän, että pääset nukkumaan kerrankin samaan aikaan kuin vauva. Tällöin vauva päättääkin ottaa ns. tehounet kahdeksalta, jotta jaksaa viihdyttää sinua vielä puolenyön aikaan.
KAIKKIEN KERTOMIESI ASIOIDEN TODISTAMINEN VÄÄRÄKSI. Olet kertonut vauvan hoitajille, kuinka vauva tykkää iltaisin syödä puuroa tai vaikka päärynäsosetta. Siitä hetkestä vauva ei syö enää kumpaakaan. Kerrot myös, että vauva viihtyy nykyisin lattialla touhuamassa. Ollessasi pois, vauva nostaa metelin aina kun hänet kehdataankin laskea lattialle. Olet myös kertonut kuinka vauvasi nukahtaa itsenäisesti sänkyynsä. Se olikin viimeinen kerta kun vauva nukahti ilman syliä. Esimerkkejä aiheesta löytyisi enemmänkin.
HUUTO. Maailman hyväntuulisin vauva päättää alkaa itkemään/kiljumaan/rääkymään aina silloin kun se saa mahdollisimman paljon katseita tuntemattomilta. Supermarketit ja ostoskeskukset ovat hieno esimerkki. Yleensä tämä myös tapahtuu silloin kun kaupassa käynti on täysin välttämätöntä ja joudut siksi kiertämään koko kaupan ilahduttaen kanssashoppailijoita. Kaupasta kun pääsette ulkoilmaan huuto loppuu siihen.
LÄHTÖJEN VIIVÄSTYTTÄMINEN. Kerrankin on tietty aika milloin pitäisi olla jossain. Tällöin vauva päättää nukkua tavallista pidemmät päiväunet, jolloin pukemiselle tulee kiire. Puet vauvalle sukkahoustu, bodyn, housut, pitkähihaisen, villasukat, tumput, pipon ja haalarin. Kun paketti on valmis, vauvan naama muuttuu punaiseksi ja haistat vaatekerrosten läpi, että nyt on vaippa täynnä. Lisäpisteitä vauvalle tietenkin satelee, jos kakkaa on niskassa ja kaikissa vaatteissa asti. Toinen bravuuri on se, että vauva ei nuku ollenkaan ennen lähtöä, mutta on ihan jumalattoman pahalla tuulella. Lattialla huudetaan, hyppykeinussa huudetaan joten pakko pitää vauvaa sylissä. Siinä sitten yrität pukea itsesi yhdellä kädellä, laittaa hiukset ponnarille ja etsiä kaikki tarpeelliset tavarat mukaasi. Ripsivärin voit unohtaa kokonaan.
Näitä tapoja olisi lisääkin, mutta varmasti sain jo pointin selväksi. Vauvat syntyy itsehallitsijoiksi. Vauvat eivät tunne käsitettä demokratiasta ja heitä ei todellakaan kiinnosta miten asiat ennen tehtiin.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Tarpeellista ja turhaa
Kun perheeseen on tulossa ensimmäinen vauva, alkaa armoton tavaroiden haaliminen. Kysellään lapsellisilta tutuilta vinkkejä ja luetaan netistä erilaisia "Mitä vauva tarvitsee"-listoja. Tuntuu, että kaikki on tarpeellista ja vähintäänkin pakollista. Vaikka kaiken ostaisi käytettynä, tulee lompakkoon silti iso lovi (meidän tapauksessa se isoin lovi taisi tulla äitini lompakkoon). Nyt haluankin kirjoittaa muutamista täysin turhista ja muutamista täysin välttämättömistä esineistä.
Hoitopöytä. Onneksi hommasimme kyseisen kalusteen, emmekä uskoneet ihmisten vakuutteluja siitä että ei sitä kuitenkaan tarvitse ja vaipan voi yhtä hyvin vaihtaa sohvalla, matolla tai sängyn päällä. Ensimmäisen viikon sain vähintään kerran päivässä pissat päälleni vaipanvaihdon yhteydessä. Myös muutamat tuhannen barin voimalla räjähtävät antibiootti-kakat tuli koettua. Onneksi oli hoitopöytä. Sitä vihreää jätettä ei olisi saanut millään pois vaaleista sohvista, villamatosta tai päiväpeitosta. Myöskään päivittäinen pissaisten sohvapäällisten pesu ei olisi mitenkään päin ollut järkevää. Nyt tyttö on kohta 7kk ja hoitopöydällä vaihdamme edelleen vaipan. Nykyään saan pissat päälle enää kerran viikossa, mutta onneksi hoitopöytä sijaitsee kylpyhuoneessa ja siinä on kosteutta hylkivä päällinen. Kylpyhuoneessa on myös vaipparoskis ja vesipiste, joten kakkaista lasta ei tarvitse kuljettaa ympäri huushollia ja likaiset vaipat eivät ilostuta vieraita olohuoneen pöydällä tai löydy sängystä (koirien toimesta revittynä) iltaisin.
Epäkäytännölliset vaatteet. Näihin lukeutui vastasyntyneellä kaikki joissa oli pieni päänaukko ja sitten kun vauva alkoi liikkumaan lista kasvoi mm. niillä vaatteilla joissa on solmittavia naruja, normaaleja nappeja niskassa (nepparit on must!), potkuhousut (kivan näköisiä, mutta kun lapsi kakkaa n. 10 kertaa päivässä niin hermo palaa), yöpuvut joissa on neppareita vetoketjun sijaan (vaikka nepparit on muuten loistavia, niin hermo menee alta aikayksikön kun yrität kierivälle/huitovalle/potkivalle vauvalle asettaa neppareita kohdilleen). Pienen vauvan vaatteissa voisi pitää sääntönä, että jos miehesi saa kyseisen vaatteen puettua nukelle ilman kirosanoja ja irronneita raajoja niin vaate on ok.
Imetystyyny. En hommannut, enkä olisi tarvinnutkaan. Tosin istuessani sohvalla, rinnat oli muutenkin suhteellisen lähellä jalkojani, että ehkä pienirintaisille hyvä keksintö. Ilmankin pärjäsi.
Leikkimatto. Meidän ikiliikkuja alkoi viihtyä lattialla vasta kun oppi kääntymään selältä mahalleen ja takaisin. Sitten tulikin kuvioihin kieriminen. Leikkimatto toimi lähinnä lapsen alustana lattialla, ei sillä kukaan leikkinyt.
Rintapumppu. Kotona täysin turha, vauvasta erossa ollessa elinehto.
Kosteuspyyhkeet. Jaa, kai nämä ovat tarpeellisia jollekkin. Itselläni sama sairaalasta saatu paketti matkaa edelleen hoitolaukussa ja toinen saatu paketti on nykyisin olohuoneessa tahmaisten käsien pyyhkimistä varten. Meidän tyttö kun kakkaa on suotavaa olla vesihana lähellä, muuten menee kosteuspyyhkeitä paketti ja silti sitä tavaraa varmasti löytyy jonkun makkaran välistä vielä. Reissussa kyllä käteviä käsien ja naaman pyyhintään. Kotona totaalisen turhia.
Tuttipullot joita ei voi kasata yhdellä kädellä. Olkoot vaikka kuinka anti-koliikkisia (tai mitä nyt ovatkaan), mutta siinä vaiheessa kun lapsi saa hepulin ja yrität kiljuva lapsi kainalossa koota moista hirvitystä, tajuat kuinka käteviä perus ainut ja kumppanit on!
Tutit. Itse ostelin söpöjä tutteja ja tuttinauhoja innoissani. Meillä oli yli kymmenen tuttia ja tilaustyönä (ihan oikeasti) tehtyjä tuttinauhoja vissiin viisi. Tyttö lopetti tutin syömisen kuin seinään täytettyään 2kk.
Koliikkikeinu. Vauvalla ei edes ollut koliikkia, mutta tuo kapistus mahdollisti mm. kotityöt ja siivoamisen. Vauvalla kun yllättäen oli vaihe, että sitterissä huudettiin, lattialla huudettiin, pinnasängyssä huudettiin siis ihan vaan tylsyyttään. Eli jos jostain halvalla saa moisen vempeleen niin suosittelen lämpimästi. Harmi että seitsemän kuinen vauva on siihen liian iso.
Hyppykeinu. Välttämättömyys, jos vauvasi painaa puolivuotiaana kymmenen kiloa ja rakastaa hyppimistä. Siinä ei ihmisten varoitukset hyppykeinun vaaroista paljoa paina kun omat kädet on hapoilla jo viiden minuutin hypyttämisen jälkeen.
Kävelytuoli. Nyt kun vauva liikkuu ryömien huimia nopeuksia ja löytää kaikki vaaralliset paikat ja asiat niin kävelytuoli on pelastus kun täytyy imuroida, viedä roskat tms. Kävelytuolista ei yllä mihinkään johtoihin, sitä ei saa tarpeeksi lähelle pöytiä niiden tyhjentämistä varten ja siinä on tarjotin jolle voi laittaa kasan leluja ja maissinaksuja.
Lista varmasti tulee vielä muuttumaan ja jatkumaan. Osan varmasti unohdinkin, mutta siinä se taas nähdään. Vauvan kanssa eletään vaiheesta toiseen. Se mikä eilen teki sinut hulluksi, ei tänään edes muistu mieleen.
Hoitopöytä. Onneksi hommasimme kyseisen kalusteen, emmekä uskoneet ihmisten vakuutteluja siitä että ei sitä kuitenkaan tarvitse ja vaipan voi yhtä hyvin vaihtaa sohvalla, matolla tai sängyn päällä. Ensimmäisen viikon sain vähintään kerran päivässä pissat päälleni vaipanvaihdon yhteydessä. Myös muutamat tuhannen barin voimalla räjähtävät antibiootti-kakat tuli koettua. Onneksi oli hoitopöytä. Sitä vihreää jätettä ei olisi saanut millään pois vaaleista sohvista, villamatosta tai päiväpeitosta. Myöskään päivittäinen pissaisten sohvapäällisten pesu ei olisi mitenkään päin ollut järkevää. Nyt tyttö on kohta 7kk ja hoitopöydällä vaihdamme edelleen vaipan. Nykyään saan pissat päälle enää kerran viikossa, mutta onneksi hoitopöytä sijaitsee kylpyhuoneessa ja siinä on kosteutta hylkivä päällinen. Kylpyhuoneessa on myös vaipparoskis ja vesipiste, joten kakkaista lasta ei tarvitse kuljettaa ympäri huushollia ja likaiset vaipat eivät ilostuta vieraita olohuoneen pöydällä tai löydy sängystä (koirien toimesta revittynä) iltaisin.
Epäkäytännölliset vaatteet. Näihin lukeutui vastasyntyneellä kaikki joissa oli pieni päänaukko ja sitten kun vauva alkoi liikkumaan lista kasvoi mm. niillä vaatteilla joissa on solmittavia naruja, normaaleja nappeja niskassa (nepparit on must!), potkuhousut (kivan näköisiä, mutta kun lapsi kakkaa n. 10 kertaa päivässä niin hermo palaa), yöpuvut joissa on neppareita vetoketjun sijaan (vaikka nepparit on muuten loistavia, niin hermo menee alta aikayksikön kun yrität kierivälle/huitovalle/potkivalle vauvalle asettaa neppareita kohdilleen). Pienen vauvan vaatteissa voisi pitää sääntönä, että jos miehesi saa kyseisen vaatteen puettua nukelle ilman kirosanoja ja irronneita raajoja niin vaate on ok.
Imetystyyny. En hommannut, enkä olisi tarvinnutkaan. Tosin istuessani sohvalla, rinnat oli muutenkin suhteellisen lähellä jalkojani, että ehkä pienirintaisille hyvä keksintö. Ilmankin pärjäsi.
Leikkimatto. Meidän ikiliikkuja alkoi viihtyä lattialla vasta kun oppi kääntymään selältä mahalleen ja takaisin. Sitten tulikin kuvioihin kieriminen. Leikkimatto toimi lähinnä lapsen alustana lattialla, ei sillä kukaan leikkinyt.
Rintapumppu. Kotona täysin turha, vauvasta erossa ollessa elinehto.
Kosteuspyyhkeet. Jaa, kai nämä ovat tarpeellisia jollekkin. Itselläni sama sairaalasta saatu paketti matkaa edelleen hoitolaukussa ja toinen saatu paketti on nykyisin olohuoneessa tahmaisten käsien pyyhkimistä varten. Meidän tyttö kun kakkaa on suotavaa olla vesihana lähellä, muuten menee kosteuspyyhkeitä paketti ja silti sitä tavaraa varmasti löytyy jonkun makkaran välistä vielä. Reissussa kyllä käteviä käsien ja naaman pyyhintään. Kotona totaalisen turhia.
Tuttipullot joita ei voi kasata yhdellä kädellä. Olkoot vaikka kuinka anti-koliikkisia (tai mitä nyt ovatkaan), mutta siinä vaiheessa kun lapsi saa hepulin ja yrität kiljuva lapsi kainalossa koota moista hirvitystä, tajuat kuinka käteviä perus ainut ja kumppanit on!
Tutit. Itse ostelin söpöjä tutteja ja tuttinauhoja innoissani. Meillä oli yli kymmenen tuttia ja tilaustyönä (ihan oikeasti) tehtyjä tuttinauhoja vissiin viisi. Tyttö lopetti tutin syömisen kuin seinään täytettyään 2kk.
Koliikkikeinu. Vauvalla ei edes ollut koliikkia, mutta tuo kapistus mahdollisti mm. kotityöt ja siivoamisen. Vauvalla kun yllättäen oli vaihe, että sitterissä huudettiin, lattialla huudettiin, pinnasängyssä huudettiin siis ihan vaan tylsyyttään. Eli jos jostain halvalla saa moisen vempeleen niin suosittelen lämpimästi. Harmi että seitsemän kuinen vauva on siihen liian iso.
Hyppykeinu. Välttämättömyys, jos vauvasi painaa puolivuotiaana kymmenen kiloa ja rakastaa hyppimistä. Siinä ei ihmisten varoitukset hyppykeinun vaaroista paljoa paina kun omat kädet on hapoilla jo viiden minuutin hypyttämisen jälkeen.
Kävelytuoli. Nyt kun vauva liikkuu ryömien huimia nopeuksia ja löytää kaikki vaaralliset paikat ja asiat niin kävelytuoli on pelastus kun täytyy imuroida, viedä roskat tms. Kävelytuolista ei yllä mihinkään johtoihin, sitä ei saa tarpeeksi lähelle pöytiä niiden tyhjentämistä varten ja siinä on tarjotin jolle voi laittaa kasan leluja ja maissinaksuja.
Lista varmasti tulee vielä muuttumaan ja jatkumaan. Osan varmasti unohdinkin, mutta siinä se taas nähdään. Vauvan kanssa eletään vaiheesta toiseen. Se mikä eilen teki sinut hulluksi, ei tänään edes muistu mieleen.
Ihmissuhteista jälkeen vauvan.
Monesti puhutaan, että ystävyyssuhteet muuttuvat sen jälkeen kun saat lapsen. Se pitää täysin paikkaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muutokset olisivat negatiivisia. Osa kavereista jää jo siinä vaiheessa kun olet raskaana. Itse ainakin olin raskaana ollessani varsinainen introvertti ja halusin vain hautoa omissa oloissani. En viihtynyt oikein missään ja kaikki ärsytti. Enkä varmasti ollut hyvää seuraa kun jonnekkin sattumalta eksyin.
Vauvan synnyttyä osa ystävistä etääntyi, varsinkin ne lapsettomat sinkut. Ymmärrän hyvin. Elämääni ei mahtunut kuin vauva ja vauvaan liittyvät asiat. En osannut oikein kuunnella suurella mielenkiinnolla tarinoita villeistä bileistä ja komeista miehistä. Vaikka juurihan itsekkin olin ollut samanlainen (miehiä lukuunottamatta). Vauva syntyessään luo jonkin asteisen aika vääristymän ihmisen elämään. Se synnyttää kaksi eri ajanjaksoa, aika ennen ja jälkeen vauvan. Ja vaikka näiden kahden aikakauden välillä ei ole kuin n. 9 kuukautta, se tuntuu vähintäänkin iäisyydeltä. Kaikki ennen vauvaa on kaukaista ja utuista, hiukan ehkä noloakin muisteltavaa. Itselle kyseinen aika on verrattavissa teini vuosiini. Hauskaa oli, paljon ihania muistoja, mutta takaisin en palaisi mistään hinnasta ja jotain olisi voinut tehdä toisin.
Aina jankutetaan lapsettomille, että kaikki muuttuu kun vauva tulee ja ehkä oma inhokkini noilta ajoilta oli "Tiedät kyllä sitten kun sinusta tulee äiti!". Tottahan nuo olivat joka sana ja valitettavasti viljelen niitä itsekkin. Olen varmasti nykyään maailman tylsin ihminen muiden näkökulmasta kiikaroituna. En käy missään ilman vauvaa ja silloin kun käyn poden huonoa omaatuntoa ja minuun sattuu fyysisesti ja henkisesti. Muistan itsekkin ärsyyntyneeni joskus ennen vauvaa kun lapsellisille ystävilleni soittaessa kysyin kuulumisia ja sain tietää lasten kuulumiset. Nyt olen itse se joka kuulumisia kysyttäessä kertoo mitä tyttö on touhunnut ja oppinut viime aikoina. Tähän on kyllä ihan syynsäkkin. Olen järkeillyt, että vauvavuoden oma elämä on ns. pysäytettynä. Ei ole olemassa enää pelkkää minua vaan kuvaan on astunut äiti. Toki edelleen murehdin omia juttujani, ärsyynnyn miehelleni, kuulen meheviä juoruja, mutta kaikki ne unohtuu sillä sekunnilla kun lapsi parkaisee tai löytää sähköjohdon. En todellakaan kehtaisi edes väittää, että en ole muuttunut ihmisenä. Olen todellakin muuttunut. Ja omasta mielestäni ainoastaan parempaan. Joten ymmärrän ilman katkeroitumista, että jotkut tiet erkanevat ja ihmisiä katoaa. Niin sen on mentävä.
Toisaalta myös vauvan syntymä vahvistaa uskomattomasti joitain ihmissuhteita. Osa ystävistä tulee entistä läheisimmiksi. Varsinkin ne joilla on myös lapsia. He ymmärtävät miksi en vastaa tekstariin tai unohdan toistuvasti soittaa takaisin (tätä tapahtuu liian usein!). He eivät loukkaannu kun vuodattaessani hektistä päivää flunssaisen lapsen kanssa, unohdan kysyä heidän kuulumisiaan. Heidän kanssa voi jakaa kaiken maan ja taivaan välillä. He ovat vankkumaton osa tukiverkkoani, jota tarvitsen edelleen lähes päivittäin.
Myös suhde omaan äitiin vahvistuu. Tai siis niin minulla kävi. Äiti on minulle neuvola, lastenlääkäri, psykologi, sosiaaliturva, paras ystävä ja jalat maassa pitävä voima samassa tehokkaassa paketissa. Äitini ymmärtää hyvin mitä on kasvattaa vahvatahtoista minä-itse-lasta. Kasvattihan hän minutkin. Äidiltä saan suurta vahingoniloista sympatiaa kun pieni ikiliikkuja on tekemässä tuhojaan heti kun silmä välttää ja kun häviän taistelun iltapuuron syömisestä ja yöpuvun pukemisesta. Nyt ne asiat jotka minua teininä äidissäni ärsyttivät, tuntuvat täysin luonnollisilta. Tulen varmasti olemaan vielä pahempi lapseni mielestä.
Ja ihmissuhteistani tärkein on tietenkin suhde mieheeni. En aio vuodattaa tähän syvimpiä tuntojani. Mutta voin kertoa, että luotto tähän suhteeseen on kasvanut suunnattomasti jo raskauden aikana. Jos mies ei kertaakaan menettänyt hermojaan tai toivoaan minuun raskauden aikana, niin se on suurempi rakkaudentunnustus kuin mikään sanottu. Ja jos mies piti minua edelleen kauniina kun makasin sairaalassa vastasyntynyt vauva sylissäni, maidon täyttämät tissit kirjaimellisesti kainaloissani, tyhjä mahapussi roikkuen hyytelömäisesti päälläni ja nilkat uppotukkeina, niin ollaan jo varsin vakaalla pohjalla. Unohtamatta sitä että mies tulee joka perjantai vapaaehtoisesti työviikon jälkeen kotiin tähän hullunmyllyyn, eikä koskaan valita mistään kertoo se myös oman osansa.
Tästä tuli nyt tällainen vakavamielinen tajunnanvirta. Pointtikin vissiin hukkui jossain kohtaa. Sen siitä saa kun yrittää pohtia syntyjä syviä aivojen tilalla kasa vaaleanpunaista hattaraa.
Vauvan synnyttyä osa ystävistä etääntyi, varsinkin ne lapsettomat sinkut. Ymmärrän hyvin. Elämääni ei mahtunut kuin vauva ja vauvaan liittyvät asiat. En osannut oikein kuunnella suurella mielenkiinnolla tarinoita villeistä bileistä ja komeista miehistä. Vaikka juurihan itsekkin olin ollut samanlainen (miehiä lukuunottamatta). Vauva syntyessään luo jonkin asteisen aika vääristymän ihmisen elämään. Se synnyttää kaksi eri ajanjaksoa, aika ennen ja jälkeen vauvan. Ja vaikka näiden kahden aikakauden välillä ei ole kuin n. 9 kuukautta, se tuntuu vähintäänkin iäisyydeltä. Kaikki ennen vauvaa on kaukaista ja utuista, hiukan ehkä noloakin muisteltavaa. Itselle kyseinen aika on verrattavissa teini vuosiini. Hauskaa oli, paljon ihania muistoja, mutta takaisin en palaisi mistään hinnasta ja jotain olisi voinut tehdä toisin.
Aina jankutetaan lapsettomille, että kaikki muuttuu kun vauva tulee ja ehkä oma inhokkini noilta ajoilta oli "Tiedät kyllä sitten kun sinusta tulee äiti!". Tottahan nuo olivat joka sana ja valitettavasti viljelen niitä itsekkin. Olen varmasti nykyään maailman tylsin ihminen muiden näkökulmasta kiikaroituna. En käy missään ilman vauvaa ja silloin kun käyn poden huonoa omaatuntoa ja minuun sattuu fyysisesti ja henkisesti. Muistan itsekkin ärsyyntyneeni joskus ennen vauvaa kun lapsellisille ystävilleni soittaessa kysyin kuulumisia ja sain tietää lasten kuulumiset. Nyt olen itse se joka kuulumisia kysyttäessä kertoo mitä tyttö on touhunnut ja oppinut viime aikoina. Tähän on kyllä ihan syynsäkkin. Olen järkeillyt, että vauvavuoden oma elämä on ns. pysäytettynä. Ei ole olemassa enää pelkkää minua vaan kuvaan on astunut äiti. Toki edelleen murehdin omia juttujani, ärsyynnyn miehelleni, kuulen meheviä juoruja, mutta kaikki ne unohtuu sillä sekunnilla kun lapsi parkaisee tai löytää sähköjohdon. En todellakaan kehtaisi edes väittää, että en ole muuttunut ihmisenä. Olen todellakin muuttunut. Ja omasta mielestäni ainoastaan parempaan. Joten ymmärrän ilman katkeroitumista, että jotkut tiet erkanevat ja ihmisiä katoaa. Niin sen on mentävä.
Toisaalta myös vauvan syntymä vahvistaa uskomattomasti joitain ihmissuhteita. Osa ystävistä tulee entistä läheisimmiksi. Varsinkin ne joilla on myös lapsia. He ymmärtävät miksi en vastaa tekstariin tai unohdan toistuvasti soittaa takaisin (tätä tapahtuu liian usein!). He eivät loukkaannu kun vuodattaessani hektistä päivää flunssaisen lapsen kanssa, unohdan kysyä heidän kuulumisiaan. Heidän kanssa voi jakaa kaiken maan ja taivaan välillä. He ovat vankkumaton osa tukiverkkoani, jota tarvitsen edelleen lähes päivittäin.
Myös suhde omaan äitiin vahvistuu. Tai siis niin minulla kävi. Äiti on minulle neuvola, lastenlääkäri, psykologi, sosiaaliturva, paras ystävä ja jalat maassa pitävä voima samassa tehokkaassa paketissa. Äitini ymmärtää hyvin mitä on kasvattaa vahvatahtoista minä-itse-lasta. Kasvattihan hän minutkin. Äidiltä saan suurta vahingoniloista sympatiaa kun pieni ikiliikkuja on tekemässä tuhojaan heti kun silmä välttää ja kun häviän taistelun iltapuuron syömisestä ja yöpuvun pukemisesta. Nyt ne asiat jotka minua teininä äidissäni ärsyttivät, tuntuvat täysin luonnollisilta. Tulen varmasti olemaan vielä pahempi lapseni mielestä.
Ja ihmissuhteistani tärkein on tietenkin suhde mieheeni. En aio vuodattaa tähän syvimpiä tuntojani. Mutta voin kertoa, että luotto tähän suhteeseen on kasvanut suunnattomasti jo raskauden aikana. Jos mies ei kertaakaan menettänyt hermojaan tai toivoaan minuun raskauden aikana, niin se on suurempi rakkaudentunnustus kuin mikään sanottu. Ja jos mies piti minua edelleen kauniina kun makasin sairaalassa vastasyntynyt vauva sylissäni, maidon täyttämät tissit kirjaimellisesti kainaloissani, tyhjä mahapussi roikkuen hyytelömäisesti päälläni ja nilkat uppotukkeina, niin ollaan jo varsin vakaalla pohjalla. Unohtamatta sitä että mies tulee joka perjantai vapaaehtoisesti työviikon jälkeen kotiin tähän hullunmyllyyn, eikä koskaan valita mistään kertoo se myös oman osansa.
Tästä tuli nyt tällainen vakavamielinen tajunnanvirta. Pointtikin vissiin hukkui jossain kohtaa. Sen siitä saa kun yrittää pohtia syntyjä syviä aivojen tilalla kasa vaaleanpunaista hattaraa.
lauantai 26. lokakuuta 2013
Sitten kun minusta tulee äiti...
MINUSTA EI TULE HYSTEERIKKOA, VAAN SÄILYTÄN MAALAISJÄRKENI.
Hah, viimeisetkin rippeet siitä kuuluisasta maalaisjärjestä hävisi kun sain ensimmäistä kertaa vauvani syliin. Siitä lähtien olen joka ikinen ilta tarkistanut hengittääkö vauva kun toinen nukkuu rauhallisesti sängyssään. Olen huolestunut jos vauva nukkuu mieletäni liikaa tai liian vähän. Epäillyt mm. infektioastmaa kun Mimosa keksi uuden ääntelytavan joka muistutti tukehtuvaa aasia. Mitannut lämpöä aina kun tyttö on ollut tavallista kärttyisämpi. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat venyneet. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat olleet n. viisi minuuttia. Soittanut äidilleni noin sata kertaa kysyäkseni mitä laitan lapselleni päälle kun menemme ulos. Kysynyt äidiltäni, onko normaalia kun vauva pitää kieltään ulkona tai pitää käsiään yhdessä (ihan oikeasti, kysykää vaikka äidiltäni). Pelännyt ettei vauva saa tarpeeksi ruokaa, vaikka jokaisessa neuvolassa kuukauden painokertymä on ylittänyt kilon. Nähnyt vaaroja kaikkialla.
MINUSTA EI TULE NIITÄ ÄITEJÄ JOIDEN ELÄMÄ PYÖRII AINOSTAAN VAUVAN YMPÄRILLÄ.
Toinen iso hah. Puhelimeni on täynnä kuvia Mimosasta. Facebookkiin huhtikuun jälkeen lisäämäni kuvat tai tilapäivitykset ovat sisältäneet minut vain jos se on liittynyt jollain tapaa vauvaani. Eiköhän se kerro tarpeeksi, että minulla on kaksi eri blogia Mimosasta. Vaihdoin myöskin salilla käyntini vauvauintiin ilman epäröintiä. Kalenterini ainoat merkinnät ovat Mimosaan liittyviä ja nykyään en löydä kaupoista itselleni mitään, vaan kaikki heräteostokseni liittyvät vauvaan. Voin itse ihan hyvin lisätä ripsiväriini hiukan vettä, koska olen jälleen unohtanut ostaa uuden.
AION EDELLEEN KÄYDÄ ULKONA, ONHAN LAPSELLA ISÄKIN.
Niin, voisinhan minä, mutta kun... Baareissa on liikaa ihmisiä, väsymys iskee ennen yhtätoista, tissit räjähtävät ennen kymmentä, alkoholi maistuu nykyään pahalta (miksi Baileyskin maistuu nykyään vain viinalta?) ja olen todella huonoa seuraa istuessani puhelin kourassa odottaen käskyä tulla kotiin tai esittelen kuvia perheestäni kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Ja vauva ei anna krapulaiselle äidille armoa. Siinä missä ennen krapulapäivän pystyi kuluttamaan sohvalla nukkuen ja syöden, nykyään joudut käymään täydellä teholla aamu seitsemästä asti.
AION EDELLEEN PUKEUTUA HYVIN JA PANOSTAA ULKONÄKÖÖNI.
Mega iso HAH! Kunhan vaatteet eivät pahasti haise puklulta, kynsien alla ei ole kakkaa, housuissa ei ole näkyviä kuola/räkä tahroja niin olen ok. Likaiset hiukset saa aina ponnarille ja hoitolaukku toimittaa käsilaukun virkaa. Parin kuukauden juurikasvukaan ei tunnu missään. Ainoa mikä oikeasti ulkonäöllisesti hieman ahdistaa on tissien muuttaminen lähemmäs napaa. Noh, Virosta saa uusia ja PushUpit on onneksi keksitty.
MINUSTA EI TULE MUIDEN VAUVOILLE LÄSSYTTÄVÄÄ HATTARAPÄÄTÄ.
Öh, en edelleenkään pysty katsomaan telkkarista ohjlemia jossa synnytetään tai lukemaan lapsiin liittyviä uutisointeja itkemättä. Jään vajaaälyisenä tuijottamaan vieraitakin vauvoja ja hymyilen vaistomaisesti jokaiselle äidille. Ihastelen myös kaihoisasti ihania raskausmahoja ja salaa kaipaan omaani, vaikka raskauden loppuvaiheet olivat yhtä tuskaa ja tein mieheni elämästä helvettiä. Nopeasti se aika kultaakin ne muistot.
Hah, viimeisetkin rippeet siitä kuuluisasta maalaisjärjestä hävisi kun sain ensimmäistä kertaa vauvani syliin. Siitä lähtien olen joka ikinen ilta tarkistanut hengittääkö vauva kun toinen nukkuu rauhallisesti sängyssään. Olen huolestunut jos vauva nukkuu mieletäni liikaa tai liian vähän. Epäillyt mm. infektioastmaa kun Mimosa keksi uuden ääntelytavan joka muistutti tukehtuvaa aasia. Mitannut lämpöä aina kun tyttö on ollut tavallista kärttyisämpi. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat venyneet. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat olleet n. viisi minuuttia. Soittanut äidilleni noin sata kertaa kysyäkseni mitä laitan lapselleni päälle kun menemme ulos. Kysynyt äidiltäni, onko normaalia kun vauva pitää kieltään ulkona tai pitää käsiään yhdessä (ihan oikeasti, kysykää vaikka äidiltäni). Pelännyt ettei vauva saa tarpeeksi ruokaa, vaikka jokaisessa neuvolassa kuukauden painokertymä on ylittänyt kilon. Nähnyt vaaroja kaikkialla.
MINUSTA EI TULE NIITÄ ÄITEJÄ JOIDEN ELÄMÄ PYÖRII AINOSTAAN VAUVAN YMPÄRILLÄ.
Toinen iso hah. Puhelimeni on täynnä kuvia Mimosasta. Facebookkiin huhtikuun jälkeen lisäämäni kuvat tai tilapäivitykset ovat sisältäneet minut vain jos se on liittynyt jollain tapaa vauvaani. Eiköhän se kerro tarpeeksi, että minulla on kaksi eri blogia Mimosasta. Vaihdoin myöskin salilla käyntini vauvauintiin ilman epäröintiä. Kalenterini ainoat merkinnät ovat Mimosaan liittyviä ja nykyään en löydä kaupoista itselleni mitään, vaan kaikki heräteostokseni liittyvät vauvaan. Voin itse ihan hyvin lisätä ripsiväriini hiukan vettä, koska olen jälleen unohtanut ostaa uuden.
AION EDELLEEN KÄYDÄ ULKONA, ONHAN LAPSELLA ISÄKIN.
Niin, voisinhan minä, mutta kun... Baareissa on liikaa ihmisiä, väsymys iskee ennen yhtätoista, tissit räjähtävät ennen kymmentä, alkoholi maistuu nykyään pahalta (miksi Baileyskin maistuu nykyään vain viinalta?) ja olen todella huonoa seuraa istuessani puhelin kourassa odottaen käskyä tulla kotiin tai esittelen kuvia perheestäni kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Ja vauva ei anna krapulaiselle äidille armoa. Siinä missä ennen krapulapäivän pystyi kuluttamaan sohvalla nukkuen ja syöden, nykyään joudut käymään täydellä teholla aamu seitsemästä asti.
AION EDELLEEN PUKEUTUA HYVIN JA PANOSTAA ULKONÄKÖÖNI.
Mega iso HAH! Kunhan vaatteet eivät pahasti haise puklulta, kynsien alla ei ole kakkaa, housuissa ei ole näkyviä kuola/räkä tahroja niin olen ok. Likaiset hiukset saa aina ponnarille ja hoitolaukku toimittaa käsilaukun virkaa. Parin kuukauden juurikasvukaan ei tunnu missään. Ainoa mikä oikeasti ulkonäöllisesti hieman ahdistaa on tissien muuttaminen lähemmäs napaa. Noh, Virosta saa uusia ja PushUpit on onneksi keksitty.
MINUSTA EI TULE MUIDEN VAUVOILLE LÄSSYTTÄVÄÄ HATTARAPÄÄTÄ.
Öh, en edelleenkään pysty katsomaan telkkarista ohjlemia jossa synnytetään tai lukemaan lapsiin liittyviä uutisointeja itkemättä. Jään vajaaälyisenä tuijottamaan vieraitakin vauvoja ja hymyilen vaistomaisesti jokaiselle äidille. Ihastelen myös kaihoisasti ihania raskausmahoja ja salaa kaipaan omaani, vaikka raskauden loppuvaiheet olivat yhtä tuskaa ja tein mieheni elämästä helvettiä. Nopeasti se aika kultaakin ne muistot.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Yöllä ei kuulu seurustella.
Vauvoilla ei tunnetusti ole tilannetajua, eikä oikeastaan kiinnostusta ympärillä elävien vuorokausirytmiin. Se tuli viime yönä jälleen todettua. Okei, ei saisi valittaa kun Mimosa on noin muuten maailman hyväntuulisin ja helpoin vauva. Yötkin meillä menee yleensä suhteellisen helposti ja jos tyttö heräilee öisin, nukahtaa hän heti uudestaan.
Viime yönä kuitenkin tehtiin se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Kello oli hieman yli kaksi yöllä, kun heräsin tytön jokelteluun. On kohtuullisen pelottavaa avata hämärässä silmät ja kohdata vauvan tuijotus pinnasängyn kaltereiden (pinnojen) välistä. Ja koska katseemme kohtasivat, oli se vauvalle selvästi viesti että koska äitikin on hereillä, voin minäkin olla. Yritin esittää nukkuvaa ja varovasti raottaa silmiäni nähdäkseni mitä pinnasängyssä tapahtuu.
Aluksi "laulettiin" unileluille. Seuraavaksi lensi unilelu jonnekkin makuuhuoneen pimeyteen. Sitten aloitettiin peiton kanssa painiminen. Sitä purtiin, revittiin, heilutettiin, potkittiin ja sille kiljuttiin. Peitto kun oli tapettu, keksittiin nousta sänkyyn istumaan. Eli pinnoista kiinni ja kammetaan väkisin istumaan. Tähän väliin kuului voitonriemuinen "Guuuuu!". Sitten alkoi yritys nousta pinnasängyn laitoja vasten. Kun vauvan pää alkoi keikkumaan laitojen ulkopuolella, koin että nyt viimeistään on puututtava tilanteeseen.
Nostin tytön viereeni sänkyyn, ajatuksena, että kainaloon nukahdetaan heti. Ei nukahdettu. Seuraavan tunnin Mimosa kieri minun ja peitoista tehdyn barrikadin väliä, mönki päälläni, puristeli minua naamasta, nauroi ihastuksissaan omille pieruilleen (vain vauvat voivat olla aidosti iloisia kaasupurkauksista niin ja miehet. Vauvat ja miehet.), yritti nousta istumaan, jokelteli, potki minua mahaan ja leukaan (riippuen miten päin milloinkin sängyssä oltiin), yritti karata sängystä ja kaikkea tätä säesti taukoamaton "Tätätätätä".
Itseäni väsytti niin pirusti, mutta en voinut tietenkään nukahtaa, ettei uniterroristi tipu sängystä. Tunnin ähräämisen jälkeen neiti huokaisi raskaasti, kierähti kainalooni ja nukahti. Tämä on varmaan yksi vauvan tavoista ilmoittaa että perheessämme on valta vaihtunut ja se mitä minä tai sisäinen kelloni sanoo asiasta on täysin yhdentekevää. Sitä, miksi vauvat kokee välillä tarpeelliseksi pitää keskellä oman hyväntuulisen shownsa emme saa koskaan tietää...
Ja vilpittömät sympatiani kaikille jotka ovat tottuneet yövalvomisiin. Itselle tuntikin tuntui ikuisuudelta. Nyt tiedän kuinka raivostuttava olin ennen vauvaa kun kotiuduin satunnaisilta yöjuoksuiltani ja herätin mieheni vain jutellakseni hänen kanssaan. Sori.
Viime yönä kuitenkin tehtiin se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus. Kello oli hieman yli kaksi yöllä, kun heräsin tytön jokelteluun. On kohtuullisen pelottavaa avata hämärässä silmät ja kohdata vauvan tuijotus pinnasängyn kaltereiden (pinnojen) välistä. Ja koska katseemme kohtasivat, oli se vauvalle selvästi viesti että koska äitikin on hereillä, voin minäkin olla. Yritin esittää nukkuvaa ja varovasti raottaa silmiäni nähdäkseni mitä pinnasängyssä tapahtuu.
Aluksi "laulettiin" unileluille. Seuraavaksi lensi unilelu jonnekkin makuuhuoneen pimeyteen. Sitten aloitettiin peiton kanssa painiminen. Sitä purtiin, revittiin, heilutettiin, potkittiin ja sille kiljuttiin. Peitto kun oli tapettu, keksittiin nousta sänkyyn istumaan. Eli pinnoista kiinni ja kammetaan väkisin istumaan. Tähän väliin kuului voitonriemuinen "Guuuuu!". Sitten alkoi yritys nousta pinnasängyn laitoja vasten. Kun vauvan pää alkoi keikkumaan laitojen ulkopuolella, koin että nyt viimeistään on puututtava tilanteeseen.
Nostin tytön viereeni sänkyyn, ajatuksena, että kainaloon nukahdetaan heti. Ei nukahdettu. Seuraavan tunnin Mimosa kieri minun ja peitoista tehdyn barrikadin väliä, mönki päälläni, puristeli minua naamasta, nauroi ihastuksissaan omille pieruilleen (vain vauvat voivat olla aidosti iloisia kaasupurkauksista niin ja miehet. Vauvat ja miehet.), yritti nousta istumaan, jokelteli, potki minua mahaan ja leukaan (riippuen miten päin milloinkin sängyssä oltiin), yritti karata sängystä ja kaikkea tätä säesti taukoamaton "Tätätätätä".
Itseäni väsytti niin pirusti, mutta en voinut tietenkään nukahtaa, ettei uniterroristi tipu sängystä. Tunnin ähräämisen jälkeen neiti huokaisi raskaasti, kierähti kainalooni ja nukahti. Tämä on varmaan yksi vauvan tavoista ilmoittaa että perheessämme on valta vaihtunut ja se mitä minä tai sisäinen kelloni sanoo asiasta on täysin yhdentekevää. Sitä, miksi vauvat kokee välillä tarpeelliseksi pitää keskellä oman hyväntuulisen shownsa emme saa koskaan tietää...
Ja vilpittömät sympatiani kaikille jotka ovat tottuneet yövalvomisiin. Itselle tuntikin tuntui ikuisuudelta. Nyt tiedän kuinka raivostuttava olin ennen vauvaa kun kotiuduin satunnaisilta yöjuoksuiltani ja herätin mieheni vain jutellakseni hänen kanssaan. Sori.
torstai 24. lokakuuta 2013
Pahoinpitelyitä ja nelivetoa
Puremisesta olenkin jo maininnut, mutta muut lievän väkivallan muodot joita tuo menninkäinen harrastaa ovat jääneet huomiotta. Missään äitiydestä kertovissa kirjoissa ei koskaan mainittu niistä ei-niin-mukavista lieveilmiöistä mitä äitiyden tuoma auvo tuo myös mukanaan. Olen aina pitänyt kipukynnystäni suhteellisen korkeana, mutta toisaalta minua ei olekkaan pienet sormet repineet hiuksista, nipistelleet, lyöneet, raapineet jne. ennen kuin minusta tuli äiti. Ihan kuin imetys ja raskaus ei muuten olisi aiheuttaneet muutenkin harvoissa hiuksissani vielä enemmän harventumista, mutta sekään ei vedä vertoja vauvalle. Joka ikinen aamu unohdan laittaa hiukseni ponnarille ennen kuin otan vauvan syliini. Ja joka ikinen aamu se myös kostautuu kun pieni hymyilevä kääpiö nappaa tukastani kiinni ja repäisee niin että pienen-pienien sormien väliin jää tukko vaalennettua hiuskuontaloani.
Myöskin tähän vaiheeseen kuuluu sylissä ollessaan äidin naaman repiminen. Mikään ei tunnu niin miellyttävältä kuin pienet sormet jotka äänennopeudella tungetaan sieraimeen ja kirurginveitsen-terävät kynnet iskostuvat kiinni ja sitten repäistään. Sama toimii myös huuliin ja silmiin. Hitsausmaski pitäisi löytyä jo äitiyspakkauksesta.
Opettaa hyvin itsehillintää, kun juuri syliisi nukahtamassa oleva lapsi iskee vaihtoehtoisesti joko hampaat tissiisi tai kynnet kainaloosi. Jos erehdyt kiljaisemaan "Ai!", vauva pelästyy, alkaa lohduton itku ja koko rumba on aloitettava alusta. Joten tyydyn vedet silmissä irrottamaan joko kahta hammasta tai viittä sormea ihostani samalla hyräillen Aa-aa-Heikkiä (mikä muuten on laulussa mainittava pellavatukki?). Minun hermoillani se ei ole helppoa.
On myös hyvin hämmentävää miten nopeasti ryömivä lapsi liikkuu silloin kun sinulla on jotain tärkeää kesken. Vessareissut ja ruoanlaitot kannattaa ajoittaa nykyisin vauvan päiväuniaikaan. Koska juuri silloin kun olet hetkellisesti täysin varattu niin lapsi varmasti keksii jonkun uuden vaarallisen tai kielletyn asian.
Mimosa ryömii vauhdilla varsinkin silloin kun kuulee lähestyvät askeleeni ja suunta ei todellakaan ole minua kohti. Ja jos Mimosa jonnekkin päättää mennä, hän ei kohdettaan hevillä unohda. Vaikka yrittäisin harhauttaa, niin Mimosa harhauttaa paremmin. Tyttö esittää, että unohti tietokonepöydän johdot ja keskittyy nyt hänelle tarjottuun leluun, mutta heti kun käännän selkäni on se vauhti aivan uskomaton millä tuo nelivetoinen taskuraketti kohteeseen ampaisee. Sitä ei kannata koskaan aliarvioida.
Mimosan bravuuri silti on alasti kylvyn jälkeen suoritettu paikalta karkaaminen. Kylvyn jälkeen viritän aina olohuoneen matolle puhtaan pyyhkeen jonka päälle asettelen huppupyyhkeeseen kiedotun lapsen. Sitten poistun kahden metrin päähän kylpyhuoneeseen hakemaan vaipan ja rasvan. Olen siis paikalta poissa n. 10 sekuntia. Siinä ajassa ipana on ehtinyt jo lähtemään ALASTI, puhtaana ryömimään kohti eteistä. Ja vaikka yritän pitää koirankarvat ja hiekan määrän kodissamme siedettävänä, niin ei lattiat ikinä ole niin puhtaat ja karvattomat että haluaisin puhtaan alastoman lapseni ryömivän niillä. Joten se siitä kylvyn hyödystä. No toisaalta, kylvyn jälkeen syömme myös iltapuuron, joten lapsen puhtaus loppuisi viimeistään siihen. Ja turha viisastella ruokalapusta, se ruokalappu on ainoa mikä meidän ruokailujen jälkeen on tahraton...
Myöskin tähän vaiheeseen kuuluu sylissä ollessaan äidin naaman repiminen. Mikään ei tunnu niin miellyttävältä kuin pienet sormet jotka äänennopeudella tungetaan sieraimeen ja kirurginveitsen-terävät kynnet iskostuvat kiinni ja sitten repäistään. Sama toimii myös huuliin ja silmiin. Hitsausmaski pitäisi löytyä jo äitiyspakkauksesta.
Opettaa hyvin itsehillintää, kun juuri syliisi nukahtamassa oleva lapsi iskee vaihtoehtoisesti joko hampaat tissiisi tai kynnet kainaloosi. Jos erehdyt kiljaisemaan "Ai!", vauva pelästyy, alkaa lohduton itku ja koko rumba on aloitettava alusta. Joten tyydyn vedet silmissä irrottamaan joko kahta hammasta tai viittä sormea ihostani samalla hyräillen Aa-aa-Heikkiä (mikä muuten on laulussa mainittava pellavatukki?). Minun hermoillani se ei ole helppoa.
On myös hyvin hämmentävää miten nopeasti ryömivä lapsi liikkuu silloin kun sinulla on jotain tärkeää kesken. Vessareissut ja ruoanlaitot kannattaa ajoittaa nykyisin vauvan päiväuniaikaan. Koska juuri silloin kun olet hetkellisesti täysin varattu niin lapsi varmasti keksii jonkun uuden vaarallisen tai kielletyn asian.
Mimosa ryömii vauhdilla varsinkin silloin kun kuulee lähestyvät askeleeni ja suunta ei todellakaan ole minua kohti. Ja jos Mimosa jonnekkin päättää mennä, hän ei kohdettaan hevillä unohda. Vaikka yrittäisin harhauttaa, niin Mimosa harhauttaa paremmin. Tyttö esittää, että unohti tietokonepöydän johdot ja keskittyy nyt hänelle tarjottuun leluun, mutta heti kun käännän selkäni on se vauhti aivan uskomaton millä tuo nelivetoinen taskuraketti kohteeseen ampaisee. Sitä ei kannata koskaan aliarvioida.
Mimosan bravuuri silti on alasti kylvyn jälkeen suoritettu paikalta karkaaminen. Kylvyn jälkeen viritän aina olohuoneen matolle puhtaan pyyhkeen jonka päälle asettelen huppupyyhkeeseen kiedotun lapsen. Sitten poistun kahden metrin päähän kylpyhuoneeseen hakemaan vaipan ja rasvan. Olen siis paikalta poissa n. 10 sekuntia. Siinä ajassa ipana on ehtinyt jo lähtemään ALASTI, puhtaana ryömimään kohti eteistä. Ja vaikka yritän pitää koirankarvat ja hiekan määrän kodissamme siedettävänä, niin ei lattiat ikinä ole niin puhtaat ja karvattomat että haluaisin puhtaan alastoman lapseni ryömivän niillä. Joten se siitä kylvyn hyödystä. No toisaalta, kylvyn jälkeen syömme myös iltapuuron, joten lapsen puhtaus loppuisi viimeistään siihen. Ja turha viisastella ruokalapusta, se ruokalappu on ainoa mikä meidän ruokailujen jälkeen on tahraton...
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Vauva ja sen lelut
Olen miettinyt vauvoille suunnattuja leluja. Ne ovat väreiltään kirkkaita, ne pitävät kivaa ääntä, niissä on hymyileviä naamoja, ne ovat pieniin kätösiin sopivia, ne ovat kalliita ja niissä ovat selkeät muodot. Mimosa on vasta puolivuotias ja silti meillä on leluja enemmän kuin lapsi tulee todennäköisesti koko elinikänään tarvitsemaan. Meillä on soivia leluja, on vilkkuvia leluja, leluja jotka ovat pehmeitä, kovia leluja, isoja leluja, pieniä leluja, ns. kehittäviä leluja ja oikeastaan kaikenlaisia leluja joita voi ilman tukehtumisvaaraa antaa tuon ikäiselle.
Mimosan viimeaikojen suosikki "lelut" ovat olleet:
-Tyhjät pahvilaatikot ja muut kierrätykseen menevät pahviset pakkaukset.
-Johdot, ihan kaikki sähköjohdot kelpaavat.
-Koirien lelut, jotka ovat kuolasta, liasta ja ties mistä värjäytyneet tasaisen harmaiksi ja haisevat kuolemalta.
-Sohvapöydän alataso, jonka saa pudotettua kun sitä tarpeeksi kauan hakkaa
-Tyhjä muovinen feta-purkki
-Hiusharja
-Lämpömittari
-Tyhjät muovipullot
-Kaikki paperi
-Kaukosäätimet
Siksi ihmettelenkin suuresti tätä soopaa mitä meille suodetaan vauvojen leluista. Koska mikään noista, mitä Mimosa tällä hetkellä suosii leluinaan (uskokaa pois yritän myös estää välillä) ei täytä vauvoille suunnattujen lelujen määritelmää. Sähköjohdot eivät ole mitenkään iloisen värisiä, pidä kivaa ääntä, ne eivät hymyile, eikä niissä takuulla ole selkeää hyvin havaittavissa olevaa muotoa. Silti aina kun silmä välttää on Mimosa löytänyt parhaitenkin piilotetut johdot. Kaukosäätimetkin meidän taloudessa ovat väriltään mustia tai harmaita, eikä niissä voi olla mitään mielenkiintoista. Silti ne napataan aina pieniin tahmatassuihin (tahmaisuus on ollut vahvasti läsnä siitä lähtien kun tyttö sai ensimmäisen maissinaksunsa) kun mahdollisuus tulee. Mimosalla onkin nyt ollut pitkään kaksi omaa puhelinta. Kaksi vanhaa nokian harmaata peruspuhelinta (joista poistin akut) ovat suurin hitti mitä meidän talouteen on koiran jälkeen tuotu. Siksi alankin vahvasti kyseenalaistaa kaikki vauvoille hyväksi ja kehittäväksi kehutut tuotteet. Joulu onneksi lähestyy ja tiedän että en voi epäonnistua lahjoissa kunhan teen ostokset sähköalan liikkeissä ja muistan kääriä ne moneen kerrokseen paperia.
Mimosan viimeaikojen suosikki "lelut" ovat olleet:
-Tyhjät pahvilaatikot ja muut kierrätykseen menevät pahviset pakkaukset.
-Johdot, ihan kaikki sähköjohdot kelpaavat.
-Koirien lelut, jotka ovat kuolasta, liasta ja ties mistä värjäytyneet tasaisen harmaiksi ja haisevat kuolemalta.
-Sohvapöydän alataso, jonka saa pudotettua kun sitä tarpeeksi kauan hakkaa
-Tyhjä muovinen feta-purkki
-Hiusharja
-Lämpömittari
-Tyhjät muovipullot
-Kaikki paperi
-Kaukosäätimet
Siksi ihmettelenkin suuresti tätä soopaa mitä meille suodetaan vauvojen leluista. Koska mikään noista, mitä Mimosa tällä hetkellä suosii leluinaan (uskokaa pois yritän myös estää välillä) ei täytä vauvoille suunnattujen lelujen määritelmää. Sähköjohdot eivät ole mitenkään iloisen värisiä, pidä kivaa ääntä, ne eivät hymyile, eikä niissä takuulla ole selkeää hyvin havaittavissa olevaa muotoa. Silti aina kun silmä välttää on Mimosa löytänyt parhaitenkin piilotetut johdot. Kaukosäätimetkin meidän taloudessa ovat väriltään mustia tai harmaita, eikä niissä voi olla mitään mielenkiintoista. Silti ne napataan aina pieniin tahmatassuihin (tahmaisuus on ollut vahvasti läsnä siitä lähtien kun tyttö sai ensimmäisen maissinaksunsa) kun mahdollisuus tulee. Mimosalla onkin nyt ollut pitkään kaksi omaa puhelinta. Kaksi vanhaa nokian harmaata peruspuhelinta (joista poistin akut) ovat suurin hitti mitä meidän talouteen on koiran jälkeen tuotu. Siksi alankin vahvasti kyseenalaistaa kaikki vauvoille hyväksi ja kehittäväksi kehutut tuotteet. Joulu onneksi lähestyy ja tiedän että en voi epäonnistua lahjoissa kunhan teen ostokset sähköalan liikkeissä ja muistan kääriä ne moneen kerrokseen paperia.
Hampaita, syömistä ja siivousta
Mimosalla on kaksi hammasta. Kaksi hemmetin terävää hammasta joilla purraan ihan kaikkea. Viimeisin uhri oli tytön oma sormi. Silti minulle huudettiin ja raivottiin, ikään kuin se olisi äidin vika kun puree itseään sormeen. Vauvan logiikka on pettämätön.
Mimosa on loputtoman kiinnostunut koiristamme, varsinkin vanhemmasta, pienemmästä koirastamme Xanista. Xani kun tulee näköpiiriin niin sitä pitäisi heti päästä koskemaan ja Xani yleensä saa myös päivän ensimmäisen naurun. Kerrottakoot, että Xani on myös ahnein koira jonka olen koskaan tavannut. Mimosa on myös loputtoman kiinnostunut syöttötuolissa ollessaan kaikesta muusta paitsi syömisestä. Tänään kyllästyin yrittämään lusikoida peruna-parsakaali sosetta milloin tytön takaraivolle ja milloin jatkuvasti papattavaan suuhun, kun ipana yritti syömisen sijasta seurata eteisessä päivystäviä koiria katseellaan, samalla selostaen arvatenkin ruoan koostumusta tai muuta tärkeää. Keksin siis yhdistää kaksi asiaa päästäkseni helpolla, Xanin suuren hingun olla siellä missä on ruokaa ja Mimosan suuren kiinnostuksen Xania kohtaan. Eli loppu tuosta epäilyttävän värisestä, hajuisesta ja makuisesta soseesta meni oikeaan osoitteeseen kun pyysin koiran viereeni istumaan. En tiedä koska jompi kumpi tajuaa suuren kusetukseni ja kieltäytyy yhteistyöstä. Xani nimittäin ei tule ruokaa saamaan ja ehkä Mimosakin jossain vaiheessa tajuaa että aina kun hän avaa suunsa kiljuakseen koiralle, lykkään minä lusikallisen sosetta kohteeseen. Siihen asti meillä on pelastus toivottomille aterioinneille.
Olen myös lähipäivinä harkinnut mustan spraymaalin ostamista maalatakseni punaisen imurin ja keltaisen höyrypuhdistimen (joka siis on imurin näköinen kapistus ja toimittaa mopin virkaa) vähemmän lasta kiehtovan värisiksi. Mimosa nimittäin osaa ryömiä ja lujaa. Mimosa myös on kiinnostunut kaikesta isosta ja värikkäästä. Mimosa myös tarttuu miljoonan kilobondin voimalla kaikkeen mitä saa käsiinsä (lisä voimia tulee jos esine on ns. kiellettyjen listalla). Tämä siis tarkoittaa että vedän perässäni imuria tai pesuria ja lasta joka roikkuu kyseisessä vekottimessa kiinni kiljuen riemusta. Toisaalta voisin höyrypesun ajaksi pukea Mimosan mikrokuituiseen potkupukuun jolloin tyttö ikään kuin viimeistelisi lattia pinnat. Eli siihen asti kunnes saan joko hommattua sen spraymaalin tai ommeltua mikrokuidusta jumpsuitin, tyydyn siivoamaan silloin kun tyttö on tyytyväisenä hyppyvekottimessaan.
Mimosa on loputtoman kiinnostunut koiristamme, varsinkin vanhemmasta, pienemmästä koirastamme Xanista. Xani kun tulee näköpiiriin niin sitä pitäisi heti päästä koskemaan ja Xani yleensä saa myös päivän ensimmäisen naurun. Kerrottakoot, että Xani on myös ahnein koira jonka olen koskaan tavannut. Mimosa on myös loputtoman kiinnostunut syöttötuolissa ollessaan kaikesta muusta paitsi syömisestä. Tänään kyllästyin yrittämään lusikoida peruna-parsakaali sosetta milloin tytön takaraivolle ja milloin jatkuvasti papattavaan suuhun, kun ipana yritti syömisen sijasta seurata eteisessä päivystäviä koiria katseellaan, samalla selostaen arvatenkin ruoan koostumusta tai muuta tärkeää. Keksin siis yhdistää kaksi asiaa päästäkseni helpolla, Xanin suuren hingun olla siellä missä on ruokaa ja Mimosan suuren kiinnostuksen Xania kohtaan. Eli loppu tuosta epäilyttävän värisestä, hajuisesta ja makuisesta soseesta meni oikeaan osoitteeseen kun pyysin koiran viereeni istumaan. En tiedä koska jompi kumpi tajuaa suuren kusetukseni ja kieltäytyy yhteistyöstä. Xani nimittäin ei tule ruokaa saamaan ja ehkä Mimosakin jossain vaiheessa tajuaa että aina kun hän avaa suunsa kiljuakseen koiralle, lykkään minä lusikallisen sosetta kohteeseen. Siihen asti meillä on pelastus toivottomille aterioinneille.
Olen myös lähipäivinä harkinnut mustan spraymaalin ostamista maalatakseni punaisen imurin ja keltaisen höyrypuhdistimen (joka siis on imurin näköinen kapistus ja toimittaa mopin virkaa) vähemmän lasta kiehtovan värisiksi. Mimosa nimittäin osaa ryömiä ja lujaa. Mimosa myös on kiinnostunut kaikesta isosta ja värikkäästä. Mimosa myös tarttuu miljoonan kilobondin voimalla kaikkeen mitä saa käsiinsä (lisä voimia tulee jos esine on ns. kiellettyjen listalla). Tämä siis tarkoittaa että vedän perässäni imuria tai pesuria ja lasta joka roikkuu kyseisessä vekottimessa kiinni kiljuen riemusta. Toisaalta voisin höyrypesun ajaksi pukea Mimosan mikrokuituiseen potkupukuun jolloin tyttö ikään kuin viimeistelisi lattia pinnat. Eli siihen asti kunnes saan joko hommattua sen spraymaalin tai ommeltua mikrokuidusta jumpsuitin, tyydyn siivoamaan silloin kun tyttö on tyytyväisenä hyppyvekottimessaan.
Tervetuloa blogiimme!
Ajattelin nyt alkaa kirjoittamaan vauva-arjesta ihan blogia, koska facebookissa alan varmasti jo ärsyttämään samaisesta aiheesta tehdyillä tilapäivityksellä jo lähisukuanikin.
Blogin nimi, vaihe nimeltä vauva, tulee siitä että vauvan kanssa eläminen on vaihetta vaiheen jälkeen. Se vaihe mikä yhtenä päivänä saa sinut hulluuden partaalle tai silmäpussit kasvamaan kivitalon kokoisiksi, on hetken päästä jo historiaa kun seuraava jännittävä, väsyttävä, hauska, ihana tai hulluksi tekevä vaihe on jo käsillä. Siitä varmasti kertoo jo se, etten todellakaan muista kaikkia niitä vaiheita mitä kuluneeseen puoleen vuoteen on mahtunut. Muistan hämärästi "Selällään en viihdy, mahalleni en pääse joten kitisen taukoamatta", "Pääsen mahalleni, mutta en pääse eteenpäin, joten suutun siitä silmittömästi", "Osaan kieriä mutta en ryömiä" vaiheet.
Huomautuksena, rakastan vauvaani ylitse kaiken, vaikka en sitä jokaisessa tulevassa kirjoituksessani muistakkaan mainita. Oman vauvan kautta olen tajunnut, että vauvat on ihan hysteerisen hauskoja mini-ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksua ei vain voi ymmärtää!
Eli tässä se nyt on, julkinen blogi minusta ja maailman parhaasta menninkäisestä, siis vauvasta nimeltä Mimosa. Kommentit ovat tervetulleita ja jos kuulut ammattimaisiin mielensäpahoittajiin (copyrightit tästä T. Kyrölle) niin valitse luettavaksesi mielummin vaikka Suomen kuvalehti.
Blogin nimi, vaihe nimeltä vauva, tulee siitä että vauvan kanssa eläminen on vaihetta vaiheen jälkeen. Se vaihe mikä yhtenä päivänä saa sinut hulluuden partaalle tai silmäpussit kasvamaan kivitalon kokoisiksi, on hetken päästä jo historiaa kun seuraava jännittävä, väsyttävä, hauska, ihana tai hulluksi tekevä vaihe on jo käsillä. Siitä varmasti kertoo jo se, etten todellakaan muista kaikkia niitä vaiheita mitä kuluneeseen puoleen vuoteen on mahtunut. Muistan hämärästi "Selällään en viihdy, mahalleni en pääse joten kitisen taukoamatta", "Pääsen mahalleni, mutta en pääse eteenpäin, joten suutun siitä silmittömästi", "Osaan kieriä mutta en ryömiä" vaiheet.
Huomautuksena, rakastan vauvaani ylitse kaiken, vaikka en sitä jokaisessa tulevassa kirjoituksessani muistakkaan mainita. Oman vauvan kautta olen tajunnut, että vauvat on ihan hysteerisen hauskoja mini-ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksua ei vain voi ymmärtää!
Eli tässä se nyt on, julkinen blogi minusta ja maailman parhaasta menninkäisestä, siis vauvasta nimeltä Mimosa. Kommentit ovat tervetulleita ja jos kuulut ammattimaisiin mielensäpahoittajiin (copyrightit tästä T. Kyrölle) niin valitse luettavaksesi mielummin vaikka Suomen kuvalehti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)