Monesti puhutaan, että ystävyyssuhteet muuttuvat sen jälkeen kun saat lapsen. Se pitää täysin paikkaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muutokset olisivat negatiivisia. Osa kavereista jää jo siinä vaiheessa kun olet raskaana. Itse ainakin olin raskaana ollessani varsinainen introvertti ja halusin vain hautoa omissa oloissani. En viihtynyt oikein missään ja kaikki ärsytti. Enkä varmasti ollut hyvää seuraa kun jonnekkin sattumalta eksyin.
Vauvan synnyttyä osa ystävistä etääntyi, varsinkin ne lapsettomat sinkut. Ymmärrän hyvin. Elämääni ei mahtunut kuin vauva ja vauvaan liittyvät asiat. En osannut oikein kuunnella suurella mielenkiinnolla tarinoita villeistä bileistä ja komeista miehistä. Vaikka juurihan itsekkin olin ollut samanlainen (miehiä lukuunottamatta). Vauva syntyessään luo jonkin asteisen aika vääristymän ihmisen elämään. Se synnyttää kaksi eri ajanjaksoa, aika ennen ja jälkeen vauvan. Ja vaikka näiden kahden aikakauden välillä ei ole kuin n. 9 kuukautta, se tuntuu vähintäänkin iäisyydeltä. Kaikki ennen vauvaa on kaukaista ja utuista, hiukan ehkä noloakin muisteltavaa. Itselle kyseinen aika on verrattavissa teini vuosiini. Hauskaa oli, paljon ihania muistoja, mutta takaisin en palaisi mistään hinnasta ja jotain olisi voinut tehdä toisin.
Aina jankutetaan lapsettomille, että kaikki muuttuu kun vauva tulee ja ehkä oma inhokkini noilta ajoilta oli "Tiedät kyllä sitten kun sinusta tulee äiti!". Tottahan nuo olivat joka sana ja valitettavasti viljelen niitä itsekkin. Olen varmasti nykyään maailman tylsin ihminen muiden näkökulmasta kiikaroituna. En käy missään ilman vauvaa ja silloin kun käyn poden huonoa omaatuntoa ja minuun sattuu fyysisesti ja henkisesti. Muistan itsekkin ärsyyntyneeni joskus ennen vauvaa kun lapsellisille ystävilleni soittaessa kysyin kuulumisia ja sain tietää lasten kuulumiset. Nyt olen itse se joka kuulumisia kysyttäessä kertoo mitä tyttö on touhunnut ja oppinut viime aikoina. Tähän on kyllä ihan syynsäkkin. Olen järkeillyt, että vauvavuoden oma elämä on ns. pysäytettynä. Ei ole olemassa enää pelkkää minua vaan kuvaan on astunut äiti. Toki edelleen murehdin omia juttujani, ärsyynnyn miehelleni, kuulen meheviä juoruja, mutta kaikki ne unohtuu sillä sekunnilla kun lapsi parkaisee tai löytää sähköjohdon. En todellakaan kehtaisi edes väittää, että en ole muuttunut ihmisenä. Olen todellakin muuttunut. Ja omasta mielestäni ainoastaan parempaan. Joten ymmärrän ilman katkeroitumista, että jotkut tiet erkanevat ja ihmisiä katoaa. Niin sen on mentävä.
Toisaalta myös vauvan syntymä vahvistaa uskomattomasti joitain ihmissuhteita. Osa ystävistä tulee entistä läheisimmiksi. Varsinkin ne joilla on myös lapsia. He ymmärtävät miksi en vastaa tekstariin tai unohdan toistuvasti soittaa takaisin (tätä tapahtuu liian usein!). He eivät loukkaannu kun vuodattaessani hektistä päivää flunssaisen lapsen kanssa, unohdan kysyä heidän kuulumisiaan. Heidän kanssa voi jakaa kaiken maan ja taivaan välillä. He ovat vankkumaton osa tukiverkkoani, jota tarvitsen edelleen lähes päivittäin.
Myös suhde omaan äitiin vahvistuu. Tai siis niin minulla kävi. Äiti on minulle neuvola, lastenlääkäri, psykologi, sosiaaliturva, paras ystävä ja jalat maassa pitävä voima samassa tehokkaassa paketissa. Äitini ymmärtää hyvin mitä on kasvattaa vahvatahtoista minä-itse-lasta. Kasvattihan hän minutkin. Äidiltä saan suurta vahingoniloista sympatiaa kun pieni ikiliikkuja on tekemässä tuhojaan heti kun silmä välttää ja kun häviän taistelun iltapuuron syömisestä ja yöpuvun pukemisesta. Nyt ne asiat jotka minua teininä äidissäni ärsyttivät, tuntuvat täysin luonnollisilta. Tulen varmasti olemaan vielä pahempi lapseni mielestä.
Ja ihmissuhteistani tärkein on tietenkin suhde mieheeni. En aio vuodattaa tähän syvimpiä tuntojani. Mutta voin kertoa, että luotto tähän suhteeseen on kasvanut suunnattomasti jo raskauden aikana. Jos mies ei kertaakaan menettänyt hermojaan tai toivoaan minuun raskauden aikana, niin se on suurempi rakkaudentunnustus kuin mikään sanottu. Ja jos mies piti minua edelleen kauniina kun makasin sairaalassa vastasyntynyt vauva sylissäni, maidon täyttämät tissit kirjaimellisesti kainaloissani, tyhjä mahapussi roikkuen hyytelömäisesti päälläni ja nilkat uppotukkeina, niin ollaan jo varsin vakaalla pohjalla. Unohtamatta sitä että mies tulee joka perjantai vapaaehtoisesti työviikon jälkeen kotiin tähän hullunmyllyyn, eikä koskaan valita mistään kertoo se myös oman osansa.
Tästä tuli nyt tällainen vakavamielinen tajunnanvirta. Pointtikin vissiin hukkui jossain kohtaa. Sen siitä saa kun yrittää pohtia syntyjä syviä aivojen tilalla kasa vaaleanpunaista hattaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti