Kirjoittelu hiukan jäänyt, on hiukan kiireinen vaihe vauvan kanssa. Tämä vaihe kattaa nykyisin yölliset unissaan itkemiset, seisomaan nousu tukea vasten, tavaroiden levittely kaikista laatikoista ja hyllyistä joihin yltää, kiellettyjen asioiden tekeminen heti kun selkäni käännän ja tietenkin hampaiden tekeminen vauhdilla.
Yöt ovat meillä siis nykyään katkonaisia. Tai siis minun yöni ovat katkonaisia. Mimosa nyt vaan sattuu unissaan itkemään kovaäänisesti, mutta ei itse herää kyseiseen episodiin. Jos tyttö nukkuu vieressä, alkaa heti meritähden leikkiminen. Mimosa siis änkeää unissaan ihan kiinni minuun ja sitten alkaa kaikilla neljällä raajalla huitominen. Yritän tietenkin unissani paeta pieniä raajoja ja edellis yönä pakoyritykseni päätyi lattialle. En myöskään ymmärrä ihmisiä jotka puhuvat perhepedin mahtavuudesta. Mitä hienoa on siinä, että lapsi pahoinpitelee sinua koko yön ja kun lapsi herää niin täydessä hiljaisuudessa kääntyy ympäri ja ryömii jalkopäähän, tippuen tietenkin lattialle. Onneksi olen oppinut jo nukahtamaan herättyäni heti uudestaan, eli yön katkonaisuudet eivät hirveästi suorituskykyyni vaikuta. Tai noh, tiedä häntä. Enpä ole hetkeen tehnyt mitään älyllisesti haastavaa. Paitsi viime viikolla totesin etten osaa enää täyttää sudokuja tai ristikoita. Osaan kuitenkin ripustaa pyykit yhdellä kädellä.
Seisomaan nousu tukea vasten. Siinä vasta paska taito (anteeksi karkeuteni, mutta onhan se). Vauvan jolla ei ole mitään ymmärrystä syy-seuraus suhteesta, tasapainosta tai edes rippeitä itsesuojeluvaistosta pitäisi pysyä lattiatasossa kiltisti. Miksi on pakko nousta seisomaan kaikkea vasten mihin yltää? Taaperokärryt kippaa ympäri, imuri luistaa alta, syöttötuolin alaosaa vasten kun nousee lyö päänsä takuuvarmasti yläosaan ja silloinkin kuin alustana on jotain tukevaa ja kiinteää niin ei sitä alastuloa siltikään hallita. Minä käyn vessassa, kuuluu riemusta hihkumista, sitten kuuluu kops ja siitä noin sadasosa sekunnissa alkaa lohduton itku. Ja kun pipi on puhallettu pois ja ipana on rauhoittunut sylissä niin sama touhu jatkuu. Miksei tuo pieni ihmistaimi nyt vaan tajua, ettei taidot vaan vielä riitä? Ja ainakaan taidot eivät todellakaan riitä siihen, että tuesta irrotetaan taputtaakseen itselleen. Tarvitsisin itselleni vähintäänkin rauhoittavan lääkityksen tai lapselle pehmustetun leikkikehän. Tämä vaihe tulee vanhentamaan minua enemmän kuin mikään stressi mitä olen elämässäni kokenut.
Laatikoiden tyhjentäminen on myös kivaa. Siis Mimosan mielestä kivaa. Päivittäin löydän vauvan suusta kuitteja, talon kauppakirjan, valokuvia, muovisia kippoja, dvdkoteloita ja muovipusseja. Kierrätyspaperit ja pahvit maistuu myös. Ja ihan kaikkea on kiva repiä. Miten noin pieni lapsi onnistuu saamaan aikaan niin tolkuttoman kaaoksen? Ja pahintahan on se, että tuo lapsi muistaa missä ne laatikot on josta saa eniten kamaa ulos nopeasti.
Kielletyt asiatkin kiinnostaa edelleen. Nykyään koirien ruokailun ajaksi on tyttö otettava syliin. Ennen keittiössä oli koirien ruoka-aikaan ainoastaan kaksi nälkäkuoleman kourissa olevaa koiraa. Nyt joukkoon on liittynyt myös vauva. Ja vaikka veisin Mimosan toiseen päähän taloa, niin kahdessa sekunnissa tyttö ottaa jo suunnaksi koirien ruokakupit. Ja kun ruokaa ei ole tarjolla, mennään tyhjentämään vesikupit. Voi niitä riemunkiljahduksia kun saa kylmät vedet kupista niskaansa. Omat lelut eivät jaksa kiinnostaa minuuttia pidempään. Ainoa millä voin yrittää minimoida tuhot ja kiellettyjen asioiden ronkkimisen on tuo kävelykärry. Tosin sitten saa sanoa hyvästit kantapäilleen ja suoristella mattoja minuutin välein.
Hampaitakin tehdään tasaiseen tahtiin. Meillä se ei tarkoita itkua ja unettomia öitä. Se tarkoittaa lisää veitsenteräviä juttuja tytön suussa millä voi purra asioita ja ihmisiä. Ikenet myös kutiaa pahiten silloin kun suu on täysi ruokaa, joten koko käsi on tungettava silloin suuhun. Ja sitten suututaan äidille joka kehtaa pyyhkiä toisen kädet ja naaman. Onneksi on maissinaksuja joilla puremisen voi hetkittäin kohdistaa oikeaan suuntaan. Sivuhuomautuksena, jos teillä on lapsia jotka syö naksuja niin tarkistakaa aina itsenne kun lähdette lapsen kanssa kiireessä pois kotoa. Löysin eilen paitani helmasta liimaantuneen, koirankarvoja täynnä olevan maissinaksun. Siellä se oli killunut ostoskeskuksessa asioidessamme iloisena värilänttinä muuten mustassa vaatetuksessani. Onneksi olen n. 8kk sitten lakannut olemasta kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat.
Silti tuon ipanan kanssa arki on hauskaa. Vaikka minulla onkin todella huumorintajuinen ja hauska lähipiiri, niin silti en ole koskaan nauranut kenenkään seurassa yhtä paljoa kuin Mimosan seurassa. Komediatkaan harvemmin enää naurattavat, mutta silti nauraa käkättävä vauva saa minut aina nauramaan. Vauvan kautta olen myös oppinut arvostamaan pieruhuumoria (tämä sitten koskee ainoastaan vauvaa, muuten edelleen esitän olevani kyseistä huumorin alalajia parempi ihminen). Ainoastaan vauva voi olla hauska kun pieraisee ja sen jälkeen riemuissaan taputtaa itselleen. Miehetkin toki tekevät lähes samaa, mutta se ei ole suloista tai edes hauskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti