Ihan tavallinen lapsi

Elämme maailmassa jossa lapsien täytyy olla jotenkin erityisiä ja erikoisia. Siis vanhempien mielestä. Tavallinen ei kelpaa ja se on tylsää. Erilaisuuden tavoittelu alkaa jo raskauden aikana. Pitää jotain tehdä erilailla kuin muut. Valita vaikka kivunlievitykseksi Siperialainen synnytyslaulu tai synnyttää naapurin luona, koska koti on niin nähty juttu. Sitten kun se pieni käärö näkee päivänvalon otetaan seuraava askel erikoisuuteen. Nimeksi kun nykyään voi valita mitä tahansa ja tuntuukin että nimiä lapsille etsitään niin lääkeaineista kuin kuninkuusravejen lähtölistoilta. Ja kun lapselle on vihdoin saatu nimi, jota kukaan ei osaa lausua tai kirjoittaa alkaa se lapsen spesiaalien taitojen etsiminen.

Lapsen kiinnostuksen kohteita aletaan kartoittaa heti kun lapsi kohdistaa katseensa ensimmäistä kertaa tarkoituksellisesti johonkin. "Katso kulta, Mukopolysakkaridipolysulfaatti tuijottaa niin kiinnostuneena lintuja. Hänestä taitaakin tulla Ornitologi! Katsoppa löytyykö läheltä äiti-vauva lintubongauskerhoa!". Vanhemmat yrittävät siis keksiä sitä lapsensa "juttua" jo ennen kuin lapsi edes tietää että on olemassa muutakin ruokaa kuin äidinmaito.

Nykyään on täysin normaalia että alle kouluikäisellä on jo harrastuksia joissa treenataan tavoitteellisesti ja niissä sitten pysytään. Ei kukaan enää arvosta harrastamista siksi että se on kivaa. Kaikessa tarvitsee kilpailla ja olla paras. Laitetaan lapsi määrittelemään itsensä harrastuksen kautta vaikka lapsuus olisi se ainoa aika elämässä jolloin ei tarvitsisi suorittaa jatkuvasti.

Tuntuu että lapsen on pakko jotenkin erottua massasta. Ei riitä että vanhemmilleen kyseinen lapsi on täydellinen, erityinen ja paras maailmassa, vaan muidenkin pitää nähdä lapsi niin kuin vanhemmat hänet näkevät. On pakko olla joku vaikkei vielä tiedä edes itse olevansa joku.

Mitä pahaa on olla lapsi joka tykkää vähän kaikesta, mutta ei yhdestä ylitse muiden. Lapsi jonka kaimoja on Suomeen kastettu tuhansia. Lapsi joka käy harrastuksissa joissa on vaan kivaa, mutta ei kilpailla tai voi olla paras. Lapsi joka oppii kaiken ikätasonsa rytmissä, ei aiemmin, ei myöhemmin. Lapsi joka saa itse keksiä sen juttunsa vaikka se veisi 20 vuotta.

Minä haluan kasvattaa tavallisen lapsen. Tavallisen lapsen joka tietää että häntä tuetaan kaikessa mihin hän ryhtyy ja tietää myös että hän kelpaa juuri sellaisenaan vaikkei ryhtyisi mihinkään. Lapsen joka tietää että hänestä ollaan ylpeitä aina. Lapsen joka saa kokeilla, epäonnistua, tutkia ja hakea mielenkiintonsa kohteita vaikka koko elämänsä. Lapsen joka tietää että hän on täydellinen juuri omana itsenään ja kaikki siihen päälle on vain plussaa.

Haluan pysyä pois vanhempien kilpavarustelu areenalta. En halua vertailla minkä ikäisenä lapseni oppi jonkun monimutkaisen piruetin, vaikean soinnun, laskemaan toisen asteen yhtälöitä tai mikä oli hänen aikansa 50 metrin perhosuinnissa. En ikinä halua olla se äiti joka sanoo "Ihan hienosti! MEIDÄN lapsi oppi tuon jo viime vuonna.". Haluan mielummin olla iloinen aina kun lapseni on iloinen ja jakaa hänen määritelmänsä onnistumisesta. Jos lapseni kokee onnistuneensa jossain niin ei ole minun tehtävä viedä sitä häneltä pois sanoen "Ihan hyvä, mutta viimeksi pärjäsit paremmin" tai henkilökohtainen inhokkini "Hyvä, mieti kun harjoittelet lisää niin mihin sitten pystyt!". Ehkä minusta ei olisi konserttipianistin tai maajoukkue tason jalkapalloilijan äidiksi. Olen siis verrattain tavallinen äitikin.

Ja näin loppu kevennyksenä:
Jos määrittelisin Mimosan kiinnostuksen kohteet nyt ja alkaisin ilmoitella tyttöä harrastuksiin olisi se kirjo aika mielenkiintoinen. Tai lähinnä ongelmallinen. En nimittäin tiedä missä 1,5-vuotias voisi harrastaa autoja, eläimiä, kiipeilyä, juoksua ja sotkemista samalla. Ellei toki joku muu astetta vilkkaamman taaperon äiti ole keksinyt 10-ottelua tämän ikäisille. Mimosa siis ei edelleenkään ole niin kauaa paikallaan että voisin sanoa yhden asian olevan ylitse muiden. Autot ja koirat kiinnostaa aina, mutta nekin maksimissaan 10 minuuttia kerrallaan niin ei niistä vielä harrastuksen pohjaksi olisi. Mimosa kyllä harrastaa edelleen ihmis hirmumyrskynä toimimista. Olen yllättynyt että sain näin päivällä kirjoitettua edes tämän sekavan vuodatuksen blogiin. Pahoitteluni siis lukijoilleni, en yksinkertaisesti ole ehtinyt tekemään mitään pitkäjänteistä kuten kirjoittaa. Ja iltaisin olen niin väsynyt kun saan lapsen nukkumaan että poikkeuksetta Netflix, mukillinen teetä ja sohvan nurkka vie voiton. Kas kun luulin että ennen oli kiire. Nyt kuitenkin Mimosa on oppinut kiipeämään pöydille, hyllyille, tasoille jne. joten siinä missä ennen siivosin 110 neliön lattiapinta-alaa on siihen nyt lisätty järkyttävä määrä tavaraa joihin nykyään ylletään ja pöydät joilla tepastellaan. Niistä kerron lisää viikonloppuna kun saan kuulumisia-postauksen julkaistua. Siihen asti näkemiin.

Loppuun kuva erilailla erityisestä lapsesta. Sinappia suoraan tuubista.

Kirje itselleni menneisyyteen (elokuusta 2012 eteenpäin)

Heräät aamulla järkyttävään alavatsa kipuun. Turhaan särkylääkettä hamuilet ja valmistaudut kolmen päivän menkkakipuihin tapasi mukaan. Turha siis myös ravata vartin välein vessassa tarkistamassa joko padot on auenneet ja turha kulkea viikko side housuissa. Menkkoja et tule nimittäin näkemään 1,5 vuoteen.

Raskaustestejäkään ei kannata ostaa kuin se yksi. Se on oikeassa. Ihan kuin ne kaikki muutkin kymmenen. Ja lääkärikin kyllä kertoo "kystallasi" olevan syke, joten lopeta nyt hyvä ihminen se tikkuihin pissiminen, osta mielummin niillä rahoilla jäätelöä tai vielä parempi, säästä ne rahat kenkäkaappisi uusimiseen, saat nimittäin raskauden kylkiäisenä numeroa isommat jalat.

Älä stressaa jokaista vihlaisua ja kipua vatsassasi, kaikki on hyvin ja ne kuuluvat asiaan. Jopa ne kolme päivää kestävät kipukohtaukset johtuu vain sisäelimiesi uudelleen järjestymisestä ja venymisestä. Sykettäkään ei kannata sen dopplerin kanssa etsiä ennen viikkoa 10, koska sinä tomppeli kuuntelet ensimmäiset viikot onnellisena omaa reisivaltimoasi. Pessimisti ei pety, mutta anna itsellesi lupa tutkia kivoja vauvanvaatteita kaupoissa.

Ihan sama kuinka usein ravaat peilin edessä tarkistamassa joko mahasi näkyy ja ihan turhaan kiskot mahdollisimman tiukkaa paitaa päällesi. Raskausmahaksi tunnistettava kumpu näkyy sinulla vasta viikolla 15 tai jotain.

Älä usko neuvolan antaman opuksen väittämiin siitä että ensimmäiset liikkeet tuntuvat perhosen siiven hipaisuilta tai poreilulta. Huomaat muuten makaavasi iltaisin sängyssä innoissani mahastasi tulevasta vellonnasta joka kerta toisensa jälkeen osottautuu pieruksi. Huomaat kyllä kun ensimmäiset liikkeet tulevat, se tuntuu kuin kolme kuplaa poksahtaisi mahassasi. Viikkoja tuolloin on 18.

Ensimmäinen kerta kun liikkeet tuntuvat mahan läpi on syytä herättää nukkuva mies. Joka ilta saman toistuessa se alkaa olemaan jo toisen osapuolen mielestä suhteellisen ärsyttävää.

Katso nyt kaikki suosikki kauhu- ja splätterielokuvasi, et pysty niitä ainakaan kahteen vuoteen katsomaan. Lue myös nyt kaikki Kepplerin ja Nesbon kirjat kertaalleen, nekin ovat poissuljettuja todella pitkään. Jos myös uutiset nälänhädästä, tulvista ja muista katastrofeista kiinnostaa niin perehdy niihin nyt. Jatkossa kaikki raaka ja surullinen fiktio/fakta saa sinut itkemään. Tosin tulet vielä kaksi vuotta ainakin itkemään jopa Alfred J. Kwakin tunnarillekkin. Tallenna siis digiboxille romanttisia komedioita vaikka ne sinua vielä oksettaakin, opit kohta arvostamaan niiden onnellisia loppuja.

Vaikka kaikki saakin sinut sekunnissa raivon partaalle ja kilahdat mitä ihmeellisimmistä asioista niin älä pura sitä tulevaan isään. Pelkästään mielialojesi raju vaihtelu saa sinut loppu elämän mittaiseen kiitollisuudenvelkaan miestäsi kohtaan. Ei hän pahaa tarkoita kun joutuu lopettamaan puhelun töiden takia, hän tekee oikeesti töitä, ei suinkaan suunnittele sinun tekemistä yh-äidiksi. Joten älä myöskään katsele niitä halpoja yksiöitä Varissuolta, äläkä nyt oikeesti ainakaan lähetä asuntohakemusta niistä! Kukaan ei tahallaan ärsytä sinua, ne on ne kuuluisat hormonit, usko pois!

Loppu raskaus on perseestä. Et pysty nukkumaan, vaatteet ei mahdu päälle, mahasi ei kasva kauniisti eteen vaan levittäytyy sivuille, selkäsi särkee, polvesi paukkuvat, tissisi kasvavat, nilkat turpoavat olemattomiin ja pissahätä on pysyvä. Sinnittele. Se menee nopeammin kuin uskotkaan. Ota myös enemmän niitä kuvia, vaikka sinua nyt oksettaakin ulkomuotosi. Ajattele positiivisesti, ainuttakaan raskausarpea ei ole, eikä myöskään tule.

Älä ostele imetysliivejä raskauden puolestavälistä asti. Huomaat että kaikki ne jää pieneksi ennen kuin lapsi on edes niistä hyötymässä. Säästä nekin rahat niihin kenkiin ja osta ne kunnolliset liivit vasta kun tissisi ovat jalkapallon kokoiset.

Vauva päättää harjoitella kolme päivää syntymistä tekemättä sitä kuitenkaan. Mene suihkuun, syö panadol ja sinnittele. Mitään ei nimittäin tapahdu. Ja jos menet silti pyörähtämään synnärillä, sano kauhusta kankeana olevalle tulevalle isälle, että hänen ei kannata tulla tutkimushuoneeseen sisälle. Et nimittäin ikinä tule unohtamaan sitä ilmettä mikä hänen kasvoillaan on kun lääkärin lisäksi alapäätäsi tahtoo kopeloida nuori mies amanuenssi.

Älä lue tarinoita sektiosta etukäteen. Se on varsin kivuton ja helppo toimenpide kohdallasi. Et ole kipeä sen jälkeenkään vaan istut jo seuraavana päivänä risti-istunnassa sängylläsi ongelmitta.

Olet pelännyt (koska olet taas lukenut juttuja netistä, LOPETA!!!) että jos äidinrakkaus ei sytykkään heti kun vauva syntyy. Turhaan pelkäät. Ensimmäinen parkaisu sermin takaata ja tiedät että sen äänen päästäjä on osa sinua. Asia konkretisoituu kun tyttö viedään isänsä kanssa leikkaussalista pois ja sinua parsitaan kasaan. Minuutit tuntuvat tunneilta kun vaan haluat vauvasi luo. Ja kun vihdoin pääset vauvasi luo, tiedät ettei mikään tässä maailmassa ole tärkeämpää.

Imetystäkin stressaat ihan turhaan. Se sujuu alusta asti kuin vanhalta tekijältä. Tosin neljän tunnin imetysvälit saat unohtaa. Hyvä jos vessassa ehdit välissä käydä.

Kun pieni tyttösi viedään ensimmäiseksi yöksi teholle niin älä huuda sille raivostuttavalle kätilölle, koska hän tulee kyseenalaistamaan mielenterveytesi ja unohtamaan tuoda sinulle iltapäiväkahvit joka päivä. Tytöllä on kaikki hyvin ja saat hänet aamulla takaisin viereesi. Vaikka maailma tuntuukin silloin romahtavan niskaasi niin nuku! Kun nimittäin saat vauvan seuraavana aamuna rinnallesi niin kirjaimellisesti saat hänet rinnallesi 24 tunniksi. Onneksi sinulla on katetri, koska vessaan et pääse.

Unohda kertomukset siitä kuinka ihmiset on mahtuneet synnytyksen jälkeen välittömästi omiin farkkuihinsa. Näytät tyhjentyvältä pomppulinnalta vielä pitkään. Älä testaa farkkuja ennen syksyä, masennut vaan. Raskauskiloja kun tulee se melkein 30, halusit tai et niin et voi myöskään olettaa niiden häviävän sairaalaan ja imetyksen avulla. Joudut tekemään töitä saadaksesi kroppasi takaisin. Ja kuitenkin mietit miltä rintasi näyttävät imetyksen jälkeen. Totuus on vielä pahempi. Silti et jaksa stressata enää asiasta. Virosta saa silikonia jos niikseen tulee. Sinuna olisin enemmän huolissani hiuksistasi. Niitä meinaan tulee lähtemään ja paljon. Todennäköisesti jokainen teillä vieraileva miespuoleinen henkilö joutuu kotona ristikuullusteltavaksi ollessaan vartin kyläilyn jälkeen täynnä blondeja hiuksia.

Mimosan syntymän jälkeen itket ensimmäiset kaksi viikkoa jatkuvasti. Se on normaalia ja kuuluu asiaan. Et ole menettämässä järkeäsi. Jatkuvat kauhukuvat ja painajaiset ovat myös ensimmäisien viikkojen riesa. Nukut paremmin kun vaan otat tytön kiltisti viereesi etkä ravaa pinnasängyn luona tunnin välein. Sitäpaitsi, tyttö nukkuu vieressäsi vielä yli vuoden ikäisenäkin, joten turhaan pyristelet.

Ne neuvolan opukset ja muut lähteet kertovat että tunnistat kyllä vauvasi itkusta mitä hän on vailla. Niin tunnistatkin, sitten kun tyttö on n. 9kk ja oppii sydäntä raastavan "MÄ HALUUUUUUN!"-itkun. Siihen asti, varsinkin ensimmäiset kuukaudet jos vaippa on kuiva, lykkää tissi suuhun.

Nauti kun Mimosa on pieni toukka. Kaikki sanovat sen ajan menevän liian nopeasti ja niin se meneekin. Nauti kun toinen on vielä paikallaan ja nukkuu paljon. Sinustakin tulee huomaamattasi vähemmän raivohullu yksilö ja kykenet taas panostamaan ihmissuhteeseesi joka on muuttunut jo avioliitoksi. Äläkä pelkää sitä vauvavuoden kauhukuvaa mitä media luo parisuhteelle. Teidän parisuhteenne voi hyvin. Hyväksy myös se että isät ei vain ole niin yltiö haltioissaan vastasyntyneestä kuin äidit, vaikka yhtälailla lastaan rakastavatkin, heidän toimintaansa kun ei ohjaa hormonit. Mitä enemmän lapsi kasvaa ja kehittyy, sitä enemmän isäkin alkaa hänestä kiinnostua ja olemaan mukana hoidossa. Myönnä myös itsellesi, ettet edes kestäisi jos ensimmäisinä kuukausina joutuisit jakamaan vauvasi. Ole onnellinen että sinulla on mies joka tukee sinua ja tuo sinulle vettä ja ruokaa sohvankulmaan johon jumitut ruokkimistehtävissä joka ainoa ilta moneksi tunniksi.

Äläkä pelkää, sinusta tulee ihan kelvollinen äiti. Yrität parhaasi ja haluat aina kehittyä tehtävässäsi. Rakastat tytärtäsi enemmän kuin pystyt edes arvaamaan. Se rakkaus tulee sokaisemaan sinut ja luomaan sinut ihmisenä uudestaan. Löydät elämääsi tasapainon, rauhan, onnellisuuden ja tarkoituksen uon neljäkiloisen uuden elämän myötä.

Loppuun vielä kuva jossa sinulla on vielä rinnat ja iso maha. Usko pois, tulet tuotakin tilaa ikävöimään.

Siinä-sivussa-lapsi

Nykyään on monenlaisia muoti-ilmiöitä, mitä siis tulee lapsenkasvatukseen. Vaikka jaksankin kauhistella milloin mitäkin vaistovanhemmuutta ja-mitä-kaikkea-näitä-nyt-olikaan-suuntauksia niin silti eniten ihoni alle pyrkii "siinä sivussa" tyylinen vanhemmuus. Antakaa kun selvennän.

Nykyään on jotenkin ihailtavaa jos lapsi menee siinä vanhemman sivussa, ikään kuin elämän sivutuotteena. Istuu hiljaa merkkivaatteissaan trendikahvilassa ja käy vanhempiensa kanssa niissä ravintoloissa jossa ei ole sitä leikkipaikkaa ja jossa syödään hienosti alku-, pää- ja jälkiruoka. Lastenannoksista niissä ravintoloissa ei ole kuultukkaan. Siinä-sivussa lapsi kulkee vanhempiensa mukana harrastuksiin, vaikkei siellä pienelle ihmiselle ole mitään mielenkiintoista ja siltä lapselta vaaditaan uskomattomia taitoja viihdyttää itse itseään häiritsemättä vanhempiaan, hiljaa tietenkin.

Siinä-sivussa-lapsi asuu yleensä kodissa jossa lapsen olemassaolo saa näkyä ainoastaan kauniina valokuvina, sävy-sävyyn valittuina leluina (siellä sävy-sävyyn olevassa lastenhuoneessa) ja kuulua se ei saisi juuri ollenkaan.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat huutaa sen kuuluisan oman ajan perään äänekkäämmin kuin muut ja yhden sivuun ahdetun lapsuuden päivän jälkeen ne vanhemmat korkkaa punaviinin tai syö aikuisten kesken hienosti vaikka juustoja, kun on ollut niin rankkaa.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat ekevät ison numeron jokaisesta reissusta leikkipuistoon, jonka ne vanhemmat viettävät katse puhelimen ruudulla ja huudellen lapselleen "Joo, joo, äiti näki kyllä!". Eikä ne vanhemmat myöskään leiki lapsiensa kanssa, kun eivät kuulemma osaa.

Siinä-sivussa-lapsi vaikuttaa muiden silmissä hyvin kasvatetulta kun viihtyy niin kivasti yksinään ja antaa aikuisten puhua rauhassa kahvipöydässä.

Siinä-sivussa-lapsen vanhemmat puhuvat usein myös uhrauksista lapsensa eteen.

Esimerkit olivat kärjistettyjä ja jos yksi niistä pätee sinuun ei se vielä tarkoita mitään, mutta sitähän se vain on nykyään todella monella. Lapsi on vanhempiensa elämän sivutuote, jonka tehtävä on olla rajoittamatta vanhempiensa elämää.

Itsekkin arvostan omaa aikaani suuresti, silti minun oma aikani on tyttärelleni spesiaalia isi-tytär aikaa. Ja silloin harvoin kun lapsi hoitoon laitetaan tehdään se lasta ajatellen.

En yritä kiillottaa omaa sädekehääni. Olen edelleen äitinä se sama vajavainen yksilö kuin ennenkin ja teen arjessani, äitiydessäni ja elämässäni noin ylipäätänsä virheitä päivittäin.

Silti haluan vain kirjoituksellani herätellä ajattelemaan, että lapset oikeastaan tekevät vanhempiensa takia uskomattoman paljon asioita joita eivät haluaisi. Kyllä jokaisen taaperon ja isomman tallaajan mielestä kauppareissu metallikärryssä paikallaan jumittaen on varmasti tylsää kun ympärillä olisi niin paljon kaikkea kivaa mihin koskea ja pitkiä käytäviä joilla juosta. Lapsen mielestä varmasti aamiainen maistuisi paremmalta jos sen nauttisi olohuoneessa sormin, kuin istuen nätisti keittiönpöydän ääressä. Lapsi varmasti haluaisi mielummin leikkiä suihkussa saippualla, roiskia ja lutrata tunti tolkulla yksinään kuin tehdä pikaiset pesut ja pestä myös ne hiukset. Lapsi varmasti mielummin leikkisi olohuoneessa yömyöhään ja nukkuisi valot päällä jos vain saisi. Ei sillä että noita asioita pitäisi antaa lapsen tehdä, mutta toivon että ymmärrätte pointtini.

Minäkin äitinä mielummin istuisin puiston penkillä puhelin kourassa pelaten karkkipeliä kuin hiekkalaatikon reunalla saaden hiekkaa lapiotolkulla syliini. Ruokani söisin mielummin yksin televisioita katsellen kuin keittiössä pienen terroristin varastaessa lautaseltani tomaatteja. Nukkuisin aamuisin yhdeksään tai kymmeneen, enkä seitsemään. Kävisin yksin suihkussa edes joskus ja sulkisin silmäni lämpimän veden valuessa päälleni. Nukkuisin mieheni kanssa kaksin lähekkäin sängyssämme. Kävisin vessassa yksin...

Mutta sitten tajuan kaikkien noiden asioiden olevan itselleni lähes merkityksettömiä, mutta lapselleni niin tärkeitä. Mimosa rakastaa kun saa hiekkalaatikolla rikkoa tekemäni hiekkakakut, kun saa maistella ruokiani ja varsinkin jos saa varastettua ruokaani. Mimosa herättää minut aamuisin, koska minä olen se kenen kanssa hän kaikista mieluiten viettää vielä aikaansa (sama kyllä pätee myös toisinpäin). Mimosan mielestä suihkussa on hauskaa kun saa loiskuttaa muovikulhoista vettä lattialle ja kun saa suihkun kanssa kastella naamani. Mimosa myös unissaan tarkistaa että hän on turvallisesti sängyssä omalla paikallaan, äidin ja isin välissä. Ja kaikki mikä saa tuon pienen sähikäisen onnelliseksi on takuuvarmasti sen arvoista, mitä se sitten milloinkin onkaan.

Minulla on omaa aikaa iltaisin kun saan tytön nukkumaan ja ennen kaikkea tulee vielä aika kun sitä omaa aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Mimosa on pieni vain niin suunnattoman lyhyen ajan joten koen tärkeäksi että enemmän panostan siihen Mimosan omaan aikaan, eli asioihin jotka tekevät tuon pienen ihmettelijän onnelliseksi. Ja ne asiat kun ovat minulle äitinä niin helppoja ja vielä niin kovin yksinkertaisia. Harjoitan siis siinä-sivussa-Kaisaa. Minä Kaisa, tulen siinä äitiyden ja lapseni sivussa. Olen ensimmäisenä äiti, sitten vaimo ja vasta kolmantena se Kaisa joka tykkää valvoa myöhään, käydä Kotiteollisuuden keikoilla, viettää aikaa ystävieni kanssa, käydä ravintoloissa syömässä hyvin, käydä salilla, tehdä viikonloppumatkoja kohteisiin joissa on halpaa kaljaa ja joka tykkää nukkua pitkään. Nytkin toki arvostan omaa aikaa ja kyllä se punaviini joskus tulisi tarpeeseen, mutta arvostan silti Mimosan aikaa enemmän.

Vakavamielinen kirjoitus tänään. Kumpuaa varmasti halustani olla aina vain parempi äiti ja kasvattaa onnellinen lapsi. Tai sitten olen naisena kuunkierron, horoskoopin väärän asennon, väsymyksen tai muuten vaan yleisen vittumaisuuden vaikutuksen alaisena. Tiedä näistä sitten.

Loppuun taas kuva. Kumpi nyt onkaan sitten kumman sivussa. Päättäkää te.

Vuosi äitinä.

Nyt se sitten tapahtui. Minulla ei virallisesti ole enää vauvaa. Minulla on taapero. Taapero terminä antaa todella valheellisen kuvan 1-vuotiaasta lapsesta. Taapero kuullostaa ankalta joka hitaasti taapertaa menemään kömpelösti ja vaappuen. 1-vuotias lapsi on kaikkea muuta. Meillä se kyseinen "taapero" juoksee, opettelee kiipeämään, karkaa tilaisuuden tullen, heittää kaiken vessanpönttöön (sen jälkeen kun on syönyt sen raikastimen) ja nauraa räkäisesti kun epätoivoinen äiti yrittää pitää kuria. Silti tuollainen 1-vuotias on ehkä maailman parasta seurattavaa. 1-vuotiaalla on jo omat jutut, oma huumorintaju, ymmärrystä, leikkejä, kyky ilmaista mitä haluaa ja uskomaton taito oppia nanosekunnissa uusia asioita. Eilen Mimosaa ei vielä kiinnostanut siivoustalkoot, tänään se sai oman rätin kouraan ja pyyhki sillä kaikkea (siis oikeasti KAIKKEA, koirasta takapuoleensa) ja oli imurin varressa kiinni "auttamassa". Viime viikolla kirjat eivät kiinnostaneet, muuta kuin sen hetken missä ne levitettiin lattialle, eilen tyttö toi kirjan minulle ja osoitteli kanssani kuvia kertoen omalla kielellään mitä ne ovat. Hetki sitten puheeni ei saanut minkäänlaisia reaktioita aikaan, nyt ipana kuuntelee jopa sivukorvalla mitä puhun ja tunnistaa puheestani tutut sanat.

Sinänsä hassua, kun joskus pelkäsin että rakkaus lasta kohtaan pienenee kun lapsi kasvaa. Luulin etten mitään voisi rakastaa niin paljoa kuin sitä vastasyntynyttä karvaista (Mimosalla oli muuten olkapäissäkin tummia karvoja PALJON kun hän syntyi. Onneksi ei ole enää) peikkoa. Ehkä osaksi kuvitelmani johtui siitä, että olen aina tykännyt vauvoista, yli 1-vuotiasta en niinkään. Vaikka se pieni vauva on suloisinta mitä tiedän ja haluaisin edes yhden hetken niistä ensi päivistä takaisin, niin kyllä tuo 1-vuotias on paljon hauskempaa seuraa. Tätäkin kirjoittaessa Mimosa heräsi kerran unesta, nousi istumaan osoitti seinää ja mölötti jotain omalla kielellään, naurahti ja jatkoi uniaan. Ihan hulvaton kääpiö.

Minua myös varoiteltiin, että vauvavuosi on se kaikkein rankin parisuhteelle ja muutenkin. Ei meillä. Toki hermoja raastavia vaiheita tuohon vuoteen mahtui miljoona, mutta kaikista selvittiin. Ja se pieni vauva sentään pysyi paikallaan ja nukkui melkein jatkuvasti. Kiukkuisen vauvan kanniskelu oli myös paljon helpompaa, kuin kaikilla voimilla vastaan laittavan 13-kiloisen mötkön. Toki jäihän parisuhde ensi kuukausiksi varsinkin aika toisaikaiseksi jutuksi, kun elämään tupsahti pieni ihminen joka sai kaikki aikaisemmin tuntemasi tunteet tuntumaan niin valjuilta. Ajan oloon sekin tasoittui ja meistä kasvoi yhdessä vanhempia meidän yhteiselle lapselle. Ja vaikka arkisin olenkin täysin yksin lapsen kanssa, ilman minkäänlaista apua ja välillä yöunet on olleet kortilla, kämppä kaaoksen partaalla ja oma pinna kireällä kuin viulunkieli, niin koen että vauvan kanssa pärjääminen on asennekysymys. Toki välillä on rankkaa ja suoraan sanoen vituttaa kun mihinkään etä pääse ja omaa aikaa ei ole, niin silti, vauvavuosi on liian lyhyt sille, että heittäisi marttyyrin viitan niskaan. On vain päätettävä että tästä selviää ja tiedostettava se, että kohta vauvavuosi on enää etäiseltä tuntuva haikea muisto. Olenkin päätellyt, että siinä missä naisille syttyy se biologian ohjaama hoivavietti heti lapsen synnyttyä ja joka miehillä yleensä kasvaa vasta heidän ensin tutustutta tulokkaaseen ja päästyään sinuiksi asian kanssa, niin miehille taas kehittyy ihon tilalle teflonia heti siinä vaiheessa kun raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa (meillä muuten ei ole kuvaa ko. tikusta, koska koen hämmentäväksi kuvata mitään mihin olen juuri virtsannut). Miehet saa kestää meiltä naisilta ihan uskomattoman määrän kaikkea raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeisessä hormonimyrskyssä. Jotenkin minunkin mieheni, joka normaali tilanteessa kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön, sai lehmän hermot kun aloin saada raskauden puolivälistä alkaen mitä mielenkiintoisempia kohtauksia. Kertaakaan minulle ei huudettu takaisin puhelimessa ja kun löin luurin korvaan haistatellen niin mies odotti kiltisti hetken ja soitti takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies myös kiltisi kuunteli minun asiantuntevat neuvot vauvahoidosta, vaikka eihän minulla ollut yhtään sen enempää käytännön kokemusta asian tiimoilta. Luoja jos joku olisi minua tullut neuvomaan nin olisi saanut syödä vaipan poikineen.

Nyt siis olen vuoden ollut äiti. Vuoden yrittänyt parhaani muan kasvattaa pientä ihmistä ja olla oppimatta kaikkea kantapään kautta. Vuodessa olen muuttunut ihmisenä enemmän kuin osaan kertoa. Yrtiän silti, koska tämä on minun tekstiäni ja kukaan ei voi estää. Olen löytänyt itsestäni sen elämän stabiiliutta arvostavan puolen, kun ennen rakastin spontaaniutta ja tylsistyin helposti. Olen oppinut, että olen itse vastuussa onnellisuudestani ja mitä enemmän arvostan kaikkea sitä hyvää mitä elämässäni nykyään on, sen onnellisempi ja tasapainoisempi olen. En enää murehdi siitä mitä minulla ei ole ja mitä haluaisin vaan oikeasti olen oman onneni seppä. En ole enää katkera tai vihainen ihminen kenellekkään. Olen oppinut että viha on kuluttava tunne ja jos joku tekee minua kohtaan väärin niin en jaksa enää tapella tai lähteä sotaan tuulimyllyjä vastaan, koska vihassa ei voi voittaa. En siis edelleenkään ole hommannut kukkahattua ja rauhanmerkkiä kaulaani roikkumaan, en vain jaksa vaivata päätäni sellaisilla ihmisillä jotka eivät ole minun ajatustyöni arvoisia. Olen oppinut olemaan päivittäin kiitollinen, vaikka päivä menisi kuinka kaoottisissa merkeissä ja hermot palaisivat, niin iltaisin viimeinen ajatus päässäni on se kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä. Siinä vain jotain itselleni suuria muutoksia. Ei uskoisi että neljä kiloa ihmistä muuttaa suuremman massan elämän totaalisesti kertaheitolla.

Ja ettei höpinäni menisi liian tunteelliseksi voin kertoa, että Mimosan lauantaina pidettävät syntymäpäivät ovat karanneet jo lapasesta... En ymmärrä miksi teen nyt kaiken vaikeamman kautta kun vielä olisi mahdollisuus pitää ne synttärit jossa tarjoilun hoitaisi kaupan pakasteallas ja vieraiksi kelpaisi vaikka ohi lenkkeilevä naapuri. Ei, minä päätin tehdä elämän ensimmäisen sokerimassalla päällystetyn kakun, jossa välissä on tietenkin kahta eri moussea, vaaleanpunaisella kreemillä kuorrutetut kuppikakut, keksitkin leivoin itse. Niitä saakelin kakunkoristeita olen vääntänyt ärräpäiden lennellessä ja olen laatinut itselleni aikataulun. Silti asioita on paljon vielä hoitamatta ja huomenna tässä talossa se kuuluisa lapsiperheen ilo ja onni on kaukana kun yritän saada kaiken valmiiksi. Onneksi Mimosa avustaa mielellään keittiössä (kerjää suu auki kaikkea mitä teen ja kun ruokaa ei heru niin tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot ulottuviltaan),että hermoromahduksen partaalla oleva äiti saa häärätä rauhassa.

Palaan jälleen kirjoittamaan kunhan juhlat on juhlittu. Asiaa löytyisi vaikka mistä.

Loppuun vielä kuva ehtiväisestä lapsesta. Kahvikuppi oli onneksi tyhjä...

Hinta rakkaudelle

Väitetään että raha ei ratkaise lapsen kasvatuksessa ja niin minäkin uskon. Harmi vain kun yhteiskunta jossa elämme ei usko samaan. Nyt jo huomautuksena, että jos odotat yhteiskuntakriittistä, ajankohtaista katsausta lapsiperheen talouteen olet täysin väärässä blogissa.

Ensimmäinen sijoituskohde johon törmäät jo ennen lapsen syntymää on turvakaukalo. Sitä ei kai saisi ostaa käytettynä. Teimme siis tämänkin vasten äitiyden suurta säännöstöä. Jos aiheesta kirjoitettuja julkaisuja on uskominen, niin pitäisi ennen kaukalon hankintaa lukea puolueettomia turvallisuustestausten tuloksia, käyttäjäkokemuksia ja tehdä suuria hintavertailuja. Vöillä kaukaloa ei saisi kiinnittää, koska telakka olisi turvallisempi. Hyvään kaukaloon voi hankkia lisäosana rattaat johon kaukalon saa näppärästi kiinnitettyä ostosreissujen ajaksi. Meillä oli se vöillä kiinnitettävä kaukalo käytössä aivan viime päiviin asti. Emme varmastikkaan arvostaneet lapsemme turvallisuutta kun kauppareissuilla laitoimme pienen ihmeemme myös siihen ostoskärryjen kaukalo-osaan. Hengissä selvittiin silti.

Vaatteet. Siinä seuraava investointikohde. Jokin aika sitten tuskailin välikausivaatteiden (mikä hemmetti ylipäätänsä on välikausi? Eikö kevät ja syksy ole enää käypiä termejä?) hankinnan kanssa. Olin ostamassa juuri kävelemään oppineelle lapselleni haalaria jossa neiti voisi huoletta rymytä pihalla. Sain kuulla monesta eri lähteestä että kyllä sellaiseen 200 euron haalariin kannattaa investoida. Se kestää varmasti paremmin ja sillä on sitten jälleenmyynti arvoakin enemmän. Sanomattakin on selvää että päädyimme siihen 5 euron haalariin jonka äitini löysi kirppikseltä. Uskokaa tai älkää lapsi on pysynyt kuivana ja lämpimänä pihaleikeissä ja aina kun tyttö on kaatunut märkään hiekkaan polvilleen ei minun ole tarvinnut uudestaan laskea tulevaa jälleenmyynti hintaa. Nyt tyttö saa rauhassa opetella liikkumaan leikkipuiston epätasaisella pinnalla ja jos haalari on tämän kevään jälkeen käyttökelvoton, on se silti ollut hyvä ostos. Kolme kuukautta vitosella, siinä vasta hyvä hinta-laatusuhde. Vaikka olisin voinut periaatteessa investoida ulkovaatteisiin monta sataa euroa, en nähnyt siihen yhtäkään hyvää syytä. Se haalari mikä nyt mahtuu, ei tule mahtumaan enää syksyllä. Lisäksi suhtaudun vaatteisiin käyttötavarana. En ajattele että ne voi myydä myöhemmin. Hyvä toki jos pieneksi jääneet vaatteet saa annettua eteenpäin seuraavalle käyttäjälle, mutta silti niiden myyntiarvo ei kiinnosta minua pätkääkään. Olen ostamassa lapselleni vaatetta joka pitää lämpimänä, kuivana ja on katseen kestävä, en suinkaan sijoitusasuntoa Helsingistä. Enkä suinkaan kritisoi teitä jotka haluatte laittaa rahaa vaattisiin. Tiedän kyllä että merkistä saa maksaa, mutta en kuitenkaan usko et mikään erkki olisi niin ylivoimaisesti parempi, että siihen kannattaisi hassata koko kotihoidontuki, lapsilisät ja osa miehen palkasta. Ja niin kauan kun tyttöä ei itse kiinnosta vaatteet ja niiden ulkonäkö, antakaa minun mennä sieltä missä aita on matalin.

Turvaistuimeen siirtyminen aiheutti myös harmaita hiuksia. Katselin käytettyjä istuimia netistä ja löysin mieleiseni. Tyhmänä kuitenkin naputtelin istuimen tiedot googleen. Tyrvallisuustestissä istuin oli saanut kahdeksan tähteä kymmenestä. Kuitenkin vastoin parempaa tietämystäni siirryin lukemaan keskustelupalstoille aiheesta. Joku moitti sitä kuinka mikään istuin joka menee lapsella muka samoilla säädöillä noin pitkään ei voi olla turvallinen. Samaisessa keskustelussa mainittiin että joku 400 euron istuin on ihan huippuhyvä ja siihen kannattaa investoida. Kun eihän lapsen turvallisuudelle voi laittaa hintaa! No näköjään voi. Se hinta tuntuu liikkuvan 300 eurosta ylöspäin. Sitä edullisempi investointi on lapsen hengellä leikkimistä ja verrattavissa Aada83 sanoja lainatakseni siihen että hyppäisit raskaana ollessasi benjiä tai ns. vetäisit perseet. Selvä. Tämäkin suoritus hylätty meidän perheeltä. Kai sitä olisi pitänyt investoida vieläkin enemmän ja ostaa se huipputurvallinen istuin ja siihen ympärille turvallisuustasoon sopiva autokin. Eihän sille lapsen hengelle voi laittaa hintaa.

Kukaan vaan ei ole vielä perustella minulle miksi rattaisiin pitäisi investoida tonnin luokkaa? Vai onko vaunukolarit kovinkin yleisiä? Onko niissä kalliissa vaunuissa parempi iskunkestävyys? Taas tähänkin saa vastauksen "laatu maksaa!". Varmasti niinkin, mutta eiköhän vaunuista ole muodostunut lähinnä statussymboli. Keinonahkaiset Emmaljungat kertoo vanhempien tulotasosta enemmän kuin se ilin kerralla nollille vetänyt olalla roikkuva louis vuitton. Toki, onhan emmaljungat varmasti kestävämpää laatua kuin 60 euron halppisrattaat, mutta jos sama valmistaja tekisi samanlaiset rattaat ilman nimeä Emmaljunga kyljessä ja hintaa olisi uutena vain 200 euroa niin veikkaan että silti moni valitsisi sen merkin. Itse kun metsästin vaunuja niin ainoat kriteerini olivat tarpeeksi korkea työntöaisa, isot kääntymättömät renkaat ja tilava kori. Siksi meillä on 10 euron 90-lukuiset Emmaljungat. Se siitä jälleenmyynti arvosta. Nyt metsästän Mimosalle kevyitä rattaita samoilla kriteereillä. Ensimmäistä kertaa katselen myös uusia rattaita, koska toiveeni mahdollisimman yksinkertaisista rattaista laskee hintaa huomattavasti.

En siis voi olla hämmästymättä kun aikuiset, järkevät ihmiset maksavat käytetyistä merkkivaatteista satoja euroja, koska niitä ei enää saa. Samalla huudetaan kuinka on järkevää maksaa 30 euroa yhdestä bodysta, koska se on hei sitä kuuluisaa laatua. Samaan aikaan luen huvittuneena näiden merkkituotteiden harrastajien ryhmiä facebookissa ja sitä kuinka siellä kirotaan huonoa laaua, valmistusvirheitä ja vaihtelevaa mitoitusta. Myöntäkää, maksatte merkistä ja sen tuomasta statuksesta, ettekä laadusta. Ja turha myöskään väittää, että ne vaatteet ovat mielestänne vaan niin kauniita. Polarn O. pyretin raitakuosi ei ole mitenkään uniikki ja silti sen raitabodyn on oltava juuri Po.Pin, muut ei käy. Jokainen saa rahansa käyttää niin kuin tykkää, mutta mielestäni on järjen köyhyyttä alkaa muiden huokeampia valintoja kritisoimaan sillä perusteella ettei pienemmällä investoinnilla pelaava vanhempi arvosta lapsensa turvallisuutta/mukavuutta. Toistaiseksi meidän kirppikseltä, Tarjoustalosta, Hennesiltä, Lindexiltä ja muaalta halvalla haalimamme vaatteet on toimineet siinä missä ne kalliimmatkin. Nyt tosin minun ei tarvitse harmitella kuinka tytön opetellessa syömään itse siihen monen kympin bodyyn tulee tahra mustikasta. Mutta toki, kukin tyylillään. Luotan siihen että saan lapseeni tulevaisuudessa uppoamaan siivoisen summan rahaa, joten vielä saan olla hyvällä omallatunnolla pihi.

Vielä loppuun kuva. Haalari 5 euroa, pipo merkitön käsityö, hanskat 5 euroa (tarjoustalosta), tennarit saatu käytettynä. Kaikki vielä erisävyä keskenään. Leikkejä se ei kyllä haitannut. Toki ei varmasti saa muotiblogiin edustavia kuvia tästä asukokonaisuudesta.

Yksi arkinen päivä.

Mimosa täyttää ensi viikolla vuoden. Palaan sihen aiheeseen siis ensi viikolla jos suinkin ehdin. Nyt en halua ajatella edes asiaa.

Syy siihen miksi en ole kirjoitellut hetkeen on kiire. Kiire pitää luonnonkatastrofi nimeltä Mimosan aiheuttamat tuhot hallinnassa ja antaa kriisiapua siellä missä sitä tarvitaan. Jos ette usko kerron tässä nyt lyhyen kuvauksen pelkästään tästä tavallisesta tiistaista Mimosan kanssa.

Heräsin kahdeksan aikoihin siihen kun tyttö istui sängyn reunalla komentamassa koiria. Ei muuta kuin silmät auki, neiti kainaloon, koirat ovesta piahlle ja vaipan vaihtoon. Vaippa kun oltiin vaihdettu oli sänky pedattava ennen kuin hiekkaiset koirat ryntäävät sisälle ja sänkyyn. Jokainen sängyn omistava tietää, että sen petaamiseen kuluva aika ei varmasti ole minuuttia pidempi, mutta silti tässä ajassa oli tuo kummallinen kääpiö kadonnut jaloistani ja keittiöstä kuului korvia vihlovaa räminää. Paikalle päästyäni totesin kattilakaapin sisällön olevan ympäri keittiötä ja terroristi oli siirtynyt jo vessaan. Äkkiä perään ja ehdin juuri näkemään kuinka se geelimäinen wc-raikastin katoaa taas kerran pieneen suuhun. Yök. Itseppähän unohdin kääntää kahvan ylöspäin. Pestyäni tytön suun ja kädet saaden aiheesta äänekästä motkotusta oli aika siirtyä aamupalalle. Istutan tytön syöttötuoliin, lyön hänen eteensä kasan raejuustoa ja tomaattia jotta saan rauhassa keittää puuron ja itselleni pannullisen kahvia. Koiratkin muistin päästää sisälle. Puurosta kelpaa ainoastaan joukkoon heittämäni vadelmat ja neiti ilmoittaa äänekkäästi ruokailuhetken kyllästyttävän, joten päästän hänet vapauteen. Seuraan innokasta askelten läpytystä olohuoneeseen jossa ensitöikseen ipana kippaa kaikki puupalikat lattialle ja lähtee sitten tutkimaan DVD-tornin sisältöä. Kerättyäni palikat ja dvdt lattialta huomaan, että Mimosa on kantanut olohuoneen matolle kahdet kengät ja hoitolaukun. Vien ne takaisin ja estän pieniä käsiä repimästä naulakosta takkeja lattialle. Siitä hyvästä minulle huudetaan tomerana "Öh!" ja yritetään purra. Tätä rataa jatkamme ensimmäisiin päiväuniin asti. Kahvini juon kylmänä.

Ensimmäiset päiväunet kestävät 15 minuuttia ja siinä ajassa saan juuri ja juuri syötyä aamupalan ja tyhjennettyä astianpesukoneen. Mimosa herää täynnä uutta energiaa. Otan tytön avukseni kotitöihin ja tajuan sen olleen jälleen virhe. Pyykkejä ripustaessani revitään niitä samaan tahtiin lattialle. Kiellän kerta toisensa jälkeen ja minulle suututaan verisesti. Rauhottelen itkevää keimäistä ja harmistus unohtuukin kun hän muistaa ettei ole vielä tänään tyhjentänyt keittiön alalaatikoita. Olen huono äiti enkä puutu tähän aktiviteettiin jotta saan pyykit ripustettua. Mimosa kyllästyy ja tulee repimään minua lahkeesta. Lounasaika. Lounaaksi tyttö syö itse (minun avustuksellani) spagettia ja jauhelihakastiketta. Ja koska tyttö syö itse, sitä ruokaa on kaikkialla. Ruoan jälkeen menemme pesulle ja siivotessani keittiön pinnoilta ruokailun jälkiä on Mimosa piilottanut hiusharjani ja puhelimeni.

Siirrymme leikkimään olohuoneeseen ja yritän saada ipanan kiinnostumaan kirjoista mutta niillä halutaan lähinnä muksia äitiä tai tunkea niitä patterin väliin. Puen ipanan ulkovaatteisiin ja lähdemme koirien kanssa kävelylle. Tyttö nukahtaa rattaisiin ja kotiin päästyämme jatkaa uniaan pihalla sen aikaa että saan juoda kupin kahvia rauhassa. Mimosa herää ja on kiukkuinen. Vaatii päästä syliin, mutta sylissä alkaa vääntämään ja kääntämään ja rimpuilee irti. Lattialle laskiessa alkaa huuto. Yritän harhauttaa rakentamalla palikoista tornin. Mimosa kaataa tornin ja jatkaa huutoaan. Huuto keskeytyy sylissäni kuin taikaiskusta kun tyttö näkee koiran. Päästän tytön lattialle ja neiti menee haltioissaan lattialle koiran viereen istumaan ja selittämään. Tulen itse tietokoneelle tarkoituksenani tarkistaa sähköpostista opinto-ohjaajani kurssitiedotteet. Heti kun saan koneen päälle, purraan minua reiteen. Nostan likan syliini ja yritän samalla saada tolkkua sähköpostin sisällöstä. Se keskeytyy kun joudun jatkuvasti hilautumaan tuolin kanssa kauemmaksi pöydästä jottei pienet sormet ylety johtoihin, papereihin, näppäimistöön ja hiireen. En siis enää näe niin kauas. Nappaan tytön kainalooni ja menemme tytön huoneeseen. Tarkoituksenani oli jälleen katsoa pieniä vaatteita pois tytön täytenä pullistelevasta vaatekaapista. Saankin yhden hyllyn käytyä läpi, kunnes Mimosa toteaa lattialla olevien vaatteiden kanssa riehumisen olevan liian tylsää ja alkaa tyhjentämään vaatekaappien sisältöä lattialle. Se on merkki lopettaa.

Välipalaksi syömme marjoja, vihanneksia, viiliä ja muroja. Samalla tyttö osoittelee tomerana asioita ja "Hö" komennollaan kysyy mitä ne ovat. Tosin aina kun vastaan kysymyksiin "Lamppu", "Auto", "Ikkuna" jne. minulle pyöritetään päätä. En siis selvästikkään tiedä.Välipalan puputettuaan alkaa käsittämätön mölötys ja ipana ryntäilee keittiö-olohuone väliä ja heiluttaa samalla käsiään. Vauhtia on liikaa ja kaatuilua tapahtuu jatkuvasti. Siivoan välipaan jälkiä pöydästä kun eteisestä kuuluu "muks" ja siitä viiden sekunnin päästä itku. Mene nostamaan itkevän tytön syliini ja pusuttelu ekä suulla päristely saa itkun unohtumaan. Menemme yhdessä leikkimään, joka siis tarkoittaa sitä että minä istun olohuoneen lattialla yrittäen saada Mimosaa kiinnostumaan asioista ja Mimosa karkaa paikalta hakien milloin mitäkin esineitä ympäri kämppää. Tytön keskityttyä asettelemaan palikoita vauvanukkensa päälle livahdan pesemään vessaa. Kuulen takaani läpyttävät askeleet kun saan seuraa. Seuraavat 10 minuuttia kulutan jynssäten pönttöä ja yrittäen estää pieniä käsiä heittämästä pönttöön palikkaa. Minulle suututaan jälleen. En voi heti reagoida harmistuneeseen itkuun joten minua purraan pohkeeseen. Huudan "Au!" ja siitä tyttö suuttuu vielä enemmän. Laitan puhelimestani (joka löytyi aiemmin kun mies soitti siihen, hiusharja on edelleen hukassa koska siihen ei voi soittaa) lataamani vauvojen musiikkisovelluksen pyörimään ja ojennan puhelimen Mimosalle. Näin saan rauhassa pestä vessan loppuun.

Yritän  laatia kilometrin mittaista ostoslistaa Mimosan synttäreitä varten, mutta se epäonnistuu tytön huutaessa kuin hyeena minulle kun en anna hänen repiä paperia pöydältä. Jätän senkin asian kesken ja laitan musiikkikanavan telkkarista pyörimään. Tanssimme yhdessä niin kauan kunnes tyttö kyllästyy ja lähtee jälleen tyhjentämään kenkätelinettä. Napakka kielto ei auta ja kun läden kohti tyttöä, lähtee hän niin kovin kuin pienillä jaloillaan pääsee karkuun. Karkumatka tyssää kun alle metrin korkeudella tutkaileva silmäpari näkee senkin päällä lompakon. Se kiskaistaan salaman nopeudella lattialle ja matkaa jatketaan makuuhuoneeseen. Siellä terroristin käsiin päätyvät verhot. Kun kannan rimpuilevaa lasta pois makuuhuoneesta soi puhelin. Lasken lapsen lattialle, ojennan hänelle kirjan ja kiiruhdan vastaamaan. Tulen puhelin korvalla takaisin sinne mihin jätin lapsen vain huomatakseni että vessan ovenkahva oli jäänyt taas kääntämättä yläasentoon ja pieni ihminen uittaa käsiään pöntössä. Lopetan puhelun nopeasti ja kaappaan kikattavan keimäisen syliini. Suussa sillä on jälleen vessanraikastinta. Yritän myös syödä tasasin väliajoin ja se onnistuukin niin kauan kun muistan omalta lautaseltani ruokkia samalla linnun poikasta muistuttavaa lasta. Vaivalla tytölle valmistamani päivällinen ei kelpaa.

Vessatauotkin muistuttavat pätkiä zombi-elokuvista. Livahdan huoneesta kiireellä ennen kuin kömpelösti liikkuva zombi huomaa minut. Piiloudun vessaan ja yritän olla hiljaa. Kuulen askeleet. Kuulen myös huhuilevaa epämääräistä mölinää oven takaa. Yritän olla hengittämättä. Askeleet lähenevät ja kohta huomaan miten oven raosta ilmestyy sormet. Ovi tempaistaan auki ja oviaukossa seisoo kuolaava kääpiö zombi, joka minut nähdessään ampaisee mölinän säestämänä kohti ja iskee hampaansa reiteeni.

Samaa rataa jatketaan iltatoimiin asti. viimeiset päiväunetkin jää jälleen kerran nukkumatta. Suihkussa käymme yhdessä ja puettuani Mimosalle vaipan ja mentyäni keittämään puuroa kuulen olohuoneesta hätääntyneen "Ätäääää!" äänen. Menen katsomaan tilannetta ja löydän matkan varrelta irti revityn vaipan ja olohuoneen matolla seisoo alaston tiitiäinen. Mennessäni hakemaan tyttöä syliini astun lammikkoon. Tyttö nauraa tyytyväisenä. Siivoan lammikon lattialta, puen uuden vaipan ipanalle ja siirrymme ruokailemaan. Iltapuurot levitetään vastapestyihin hiuksiin ja puuroa on jälleen kaikkialla. Jätän tiskit pöydälle ja kiikutan lapsen pesulle. Tunti kuluu kirjoja katsellen, pieniä sormia tukastani irroittaen, laulaen ja silitellen. Sitten tuo pieni taskuraketti vihdoin luovuttaa ja nukahtaa.

Sitten alkaa se kuuluisa oma aika. Eihän minulla olekkaan hoidettavana kuin keittiön perusteellinen pesu, koirien ruokinta, rottien ruokinta, tavaroiden keräily jokaisesta huoneesta, pyykkien uudelleen asettelu narulle suoraan, pesukoneen täyttäminen, tytön astioiden ja pullojen tiskaus, sähköposteihin vastaaminen, koirien päästäminen ulos, roskien vienti, lelujen keräys, eteisen imuroiminen, tytön huoneen siivoaminen ja päivän ainoa rauhassa suoritettu ruokailu. Niin ja tämän oman ajana alkaessa kello on jo yli yhdeksän. Siinä voi sitten jokainen laskea paljonko sitä vapaa-aikaa kotiäidille jää.Toki tästäkin stoorista jäi paljon puuttumaan ja antaa ehkä hieman yksitoikkoisen kuvan arjestamme. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jokainen päivä on erilainen ja täynnä tapahtumaa. Silti tämä on maailman paras työ ja minulla on maailman paras työnantaja. Toki päivät venyy pitkiksi, lakisääteisiä taukoja ei aina ole, pomolta ei rakentavaa kritiikkiä heru ja palkkauskin on huono. En vaihtaisi päivääkään. Tässä on myös syy miksi harvemmin nykyään soittelen ystävilleni, vaikka kuinka haluaisin.

Päivähoidosta

Tänään se iski, nimittäin ahdistus. Alle vuosi ja joudun viemään pienen menninkäiseni päivähoitoon. Onneksi kuntamme ei laita alle 3-vuotiaita päiväkotiin vaan pääsevät perhepäivähoitajille. Silti sisintäni kalvaa. Tuntuu jotenkin niin äärettömän pahalta viedä minun lapseni vieraalle ihmiselle hoidettavaksi. Äitiyden vaaleanpunaisen hattaran sumentamaan päähäni ei mahdu se ajatus, että joku muu saisi nähdä lastani enemmän hereillä kuin minä. Joku muu olisi hänen kanssaan päiväunilta herätessä, ruokaillessa, leikkiessä, konflikteissa ja auttamassa pientä ihmistä kaikessa hankalassa. Joku muu opettaisi vauvalleni (okei, ei se ole enää vauva tuolloin) tärkeitä pelisääntöjä ja uusia asioita. Joku muu saisi lohduttaa itkevää pikkuista ja joku muu saisi vastailla pienen ihmisen kysymyksiin elämästä. Tuntuu ihan äärettömän pahalta.

Tiedän, että lapset pääsääntöisesti tykkäävät päivähoidosta. Siellä on uusia leluja, kavereita, puuhaa ja aikuinen joka omistaa kaiken aikansa lapsille. Tiedän, että päivähoito luo hyvän pohjan tulevalle koulutielle ja antaa valmiuksia toimia ryhmässä ja perheestä erossa.

Töitäkin on tehtävä. Kotihoidontuki kun on lähinnä muodon vuoksi maksettava naurettava summa, jolla ei todellakaan elä. Ja faktahan on se että vaikka kotihoidontuella pärjäisi ja olisi kotona vaikka siihen asti että lapsi menee kouluun, niin mitäs sitten? Kuka työllistäisi 7-vuotta tai useamman lapsen kohdalla kauemminkin kotona olleen äidin? Oma CVni näyttäisi varmasti vähintäänkin mielenkiintoiselta seitsemän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Osaan tehdä kaikki asiat yhdellä kädellä kantaen samalla 10-20 kilon painoa toisessa, osaan liikkua ääneetömästi kuin ninja tarvittaessa, voin hyvin olla syömättä, juomatta ja käymättä vessassa pitkiäkin aikoja ja pystyn hymyilemään minulle pää punaisena huutaville ihmisille kuin vähäjärkinen.

Tiedän, että meidän tilanne on hyvä kun saan olla lapseni kanssa kotona melkein kaksi vuotta. Joissain perheissä tämäkään ei ole mahdollista vaan työelämään/koulun penkille palataan kun äitiysloma loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukautta. 10 kuukautta? Siis minunko olisi pitänyt kuukausi sitten viedä Mimosa hoitoon? Tuo lapsi jolle minä olen kaikki kaikessa ja joka on minulle vieläkin enemmän. En tiedä kumpi meistä tarvitsee toista enemmän, mutta tiedän kuitenkin että erillämme emme ole valmiita olemaan. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla samat ihmetykset tuon ipanan vaiheista jonkun muun suusta. "Miksi se ei nuku päiväunia?" "Miksi se sylkee kaiken ruoan pihalle, mutta heti perään syö lattialta löytyneen pölypallon, kiven ja palan vessapaperia?" "Miksi se puree kaikkea elävää ja nauraa päälle?" "Miksi se riisuu sukat heti kun saa tilaisuuden, jopa 10 kertaa putkeen?" "Miksi se ei voi sietää sukkahousuja?" ja "Miksi se juo vettä ainoastaan ohutreunaisesta lasista?".

Miten osaan ikinä jättää pienen tyttöni hoitoon vieraalle ihmiselle jolla ei ole mitään tunnesidettä lapseeni? Miten osaan kertoa millainen täydellinen tättähäärä tuo pieni menninkäinen onkaan? Miten kertoa tytön erikoisista tavoista ja asioista millä saa tuon tytön nauramaan silmät loistaen. Toki tiedostan, että kyseessä on kuitenkin lapsi joka yleensä noudattaa muiden silmissä samoja kaavoja kuin muutkin ikäisensä. Silti toivon että tuleva hoitotäti ymmärtää, että minulle tuo lapsi ei ole yksi muiden joukossa ja siksi olen hysteerinen, tuntemattomaan ihmiseen lapseni elämässä epäilevästi suhtautuva leijonaemo. Olen varmaan yksi niistä äideistä josta tullaan kollegojen kanssa puhumaan päätä pyöritellen ja manaillen ("Taas Mimosan mukana tuli laminoitu ohjelappu ja päivän aikana 100 tekstiviestiä!"). Anteeksi jo valmiiksi siitä.

Lueskeltuani päivähoidosta noin ylipäänsä, silmilleni hyppäsi kerta toisensa jälkeen sana varhaiskasvatus. Tiedän mitä sana tarkoittaa ja mitä se päivähoidossa pitää sisällään, mutta silti se alkukantaisempi, tunteella elävä puoli minussa huutaa "Mitä hemmettiä te lastani kasvatatte. Näpit irti!". Lopetin siis lukemisen alkuunsa. Onneksi minulla on melkein vuosi aikaa työstää ajatuksiani ja ehkä välillämme oleva side hiukan alkaa venymäänkin. Pystyn silti näkemään itseni huutamassa kuin hyeena hoitotädille kun jonkun toisen lapsi on tönäissyt MINUN lapseni alas liukumäestä aiheuttaen tuolle muuten niin rauhalliselle pienokaiselle mustelman! Uhkaan kuvitelmissani hoitotätiä poliisilla, palokunnalla, iltapäivälehdillä ja miksei samantien vaikka verottajallakin (ettei nyt kukaan vedä palkokasvia hengitysteihinsä niin tämä oli sarkasmia). Pitkän ajatustyön joudun siis vielä käymään. Minun on vain vakuuteltava itselleni, että kukaan joka suhtautuu lapsiin vihamielisen välinpitämättömästi ei hakeudu heidän pariinsa töihin, eikä varsinkaan ota laumaa näitä termiittejä omaan kotiinsa viitenä päivänä viikossa. Minusta ei siihen olisi. Tykkään omasta lapsestani ja lapsista joihin minulla on tunneside. Muut lapset ovat minulle ihmisiä siinä missä tuntemattomat aikuisetkin. Yleensä täysin harmittomia, mutta en jaksa olla kiinnostunut heidän elämästään millään tapaa, enkä todellakaan halua heitä kotiini. Joten nyt jo nostettava hattua kaikille lasten kanssa työskenteleville. Ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus päivähoitolaisen vanhempana. Tarkemmin ajateltuna mielestäni pullo punaviiniä tai ehkä vieläkin väkevämpää olisi oikein sopiva joululahja sille hoitotädille, joka hymyssä suin kaitsee pahimmillaan kymmentäkin lasta suhteellisen huonolla palkalla.

                                                  Näitä omaan kotiin hoitoon muutama? 

Niitä kuulumisia pikaisesti

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia. Tässä siis niitä.

Mimosa kävelee. Tosin pieniä matkoja kerrallaan, kunnes keskittyminen herpaantuu tai yrittää lähteä juoksemaan. Pyllähdykset, kummalliset kopsahdukset ja kiipeily ei aiheuta enää sydämen lisälyöntejä. Niiden tilalle on tullut noin sata uutta asiaa jotka saavat minut repimään loppujakin hiuksia päästäni.

Kävelyn myötä Mimosan ulottuvuus on kasvanut n. 30 sentillä. Edelleen jätän kahvikuppini liian lähelle pöydän reunaa koska unohdan, että tuo käsittämätön kääpiö yltää nykyään sinnekkin. Ylimmät laatikot keittiössä on myös tullut tytön käsien ulottuville. Tiskikoneen nappeihin sekä mikron ajastimeen ylletään myös. Takeistamme puuttuu nykyisin ripustuslenkit koska niissä on mukava roikkua koko painolla. Siis Mimosa roikkuu, en minä.Olohuoneen verhot on nostettu pienten käsien ulottumattomiin ja olen oppinut työntämään läppärin tietokonepöydän perälle ja tarkistamaan vainoharhaisen elkein roikkuuko johtoja turva-alueen ulkopuolella.

WCn ovi on pidettävä suljettuna ja pöntön kansi pitää aina muistaa laskea alas. Vauva nimittäin karkaa vessaan aina kun tilaisuus sallii ja ensimmäisenä rullaa vessapaperin lattialle, sitten siirrytään syömään wc-raikastin. Vessaharjaa on myös kiva maistella (lapset ovat ihania eikö?). Mikään ei piristä niin aamulla kuin se että istuessasi pöntöllä (vauva on mukana vessassa, missäs muuallakaan?) huomaat että wc-paperirulla siirtyy vaippaterroristin suussa kohti makuuhuonetta. Siinä tilanteessa ihmisen haavottuvaisuus on käsinkosketeltavaa.

Ruokailuihin on tullut mukaan uusi jännittävä piirre. Kun Mimosa on kylläinen niin hän ei todellakaan käännä päätään pois vaan availee suutaan niin kuin ennenkin, vain sylkeäkseen kaiken ruoan kuolamössönä pihalle ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, hieroo tuo kummallinen ihmistaimi sen pihalle sylkemänsä ruoan naamaansa hiuksia myöden. Muuten sujuu hyvin. Paitsi haluaisin tietää mikä valmistusvirhe vauvoissa on, kun suu aukeaa ainoastaan jos kädessä on jotain? Tietääkseni käden ja suun välillä ei kovin kummoisia niveliä ole, tai ainakaan sellaisia joiden toiminta olisi toisesta kiinni.

Olen oppinut myös tunnistamaan sen pelottavan hiljaisuuden. Sen hiljaisuuden jonka jokainen vanhempi tunnistaa. Hiljaisuutta ei ole ehtinyt kulumaan kuin kaksi sekuntia ja tiedät että joku on pielessä. Tänään se tarkoitti että tiskatessani väsyneelle tytölle tuttipulloa, jouduin hetkeksi laskemaan tytön sylistäni jolloin vauva oli äänennopeudella livahtanut olohuoneeseen. Mimosa oli muistanut että napatessani hänen kitisevän korkeutensa syliini, laskin täyden kahvikupin sohvapöydälle. Minäkin muistin sen HETI kun tunsin hiljaisuuden. Ennen kuin ehdin olohuoneeseen kuulin jo kolahduksen ja löysin pienen menninkäisen pesemästä sohvapöytää kahvilla. Onneksi en enää 10 kuukauteen ole juonut kahviani kuumana. Ainoa ihana hiljaisuus mikä lapsiperheessä on, on päiväunien tai yöunien aikana.

Nyt minun on ollut aika myös hyvästellä herkuttelu ja ylipäänsä syöminen vauvan ollessa hereillä. Jos Mimosa näkee minun syövän mitä tahansa tulee tuo omaa ruokaansa ulos syljeksivä tiitiäinen suu auki viereeni kiljumaan ruokaa, kuin linnunpoika konsanaan. Jos ruokaa ei heru niin Mimosa voittaa silti. Joko aletaan hieromaan silmiä ja kitisemään väsymyksen merkiksi, kaadutaan niin että syliin on päästävä lohdutettavaksi tai jos mikään ei auta niin kakka-kortti pelastaa aina. Vaikka ne kakat varmasti odottaisivat siellä vaipassa sen hetken kun juon kahvini ja syön leipäni, niin jotenkin hohto koko hetkestä menee kun jalkojen juuressa istuu naama punaisena vaippaan täytettä vääntävä vauva.

Mimosa myös pahoinpitelee minua aina vain enemmän. Mimosalla nimittäin on nykyisin kahdeksan hammasta ja niillä voi purra ihan uskomattoman lujaa. Enää en luota tyttäreni pusuihinkaan kun tiedän siinä piilevän sen 50% riskin saada hampaat nenääni. Mimosa ei myöskään enää herätä itkemällä tai jokeltelemalla. Mimosa herättää Smackdown-tyylisillä hypyillä naamani päälle ja reippailla avokämmenen iskuilla otsaan. Jos kumpikaan edellä mainituista ei toimi niin aina voi yrittää pienillä terävillä kynsillä repiä silmän päästäni.

Vielä kaksi viikkoa sitten meillä kärsittiin tähän astisista vaiheista raastavinta eli eroahdistusta. Selkääkään ei voinut kääntää ilman, että menninkäinen tunsi olonsa hylätyksi ja alkoi itku. Sitä kesti viikko tai pari. En muista enää. Muistan vain, että pidempi aika tuota vaihetta niin olisin saanut hermoromahduksen. En vaan kestä vauvan itkua, jos tiedän että pystyn sen lopettamaan niinkin helposti kuin syliin nostamisella. Olen heikko, tiedetään. Eroahdistusvaiheen lopetti edellisviikolla kärsitty flunssa. Flunssasta selvittyään Mimosa oli kuin toinen tyttö. Suu käy jatkuvasti, nauru on herkässä ja tyttö tykkää touhuta nyt omiaan. Lelutkin kiinnostavat jopa vaihtelevasti. Viikon päästä taas varmasti on joku muu vaihe, joten nautitaan nyt tästä.

Niin se unikoulu... Se on nyt hiukan tauolla. Aloitin tauon kun eroahdistus alkoi ja nyt pitäisi lähteä taas taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Pakko vain kasvattaa ne henkiset munat takaisin ja aloittaa jälleen. Tosin nykyään tyttö herää enää 3-6 kertaa yössä joten siksi tämä nyt on hiukan venähtänyt. Omassa sängyssään Mimosa ei ole pariin viikkoon nukkunut. Olemme nukkuneet yhdessä olohuoneen lattialla. Siirryimme siihen kun flunssa rantautui taloon ja siinä ollaan pysytty. Eipä tarvitse pelätä että tyttö tippuu yöllä sängystä. Tosin aamulla voin herätä siihen kun herättyään vauva on suunnistanut äänettömästi koirien ruokakupille. Varjopuolensa kaikessa.

Tällainen pikainen katsaus tällä kertaa. Tulihan siitä hiukan tylsähkö, mutta nyt ei irtoa. Palaamme jälleen. Ehkä blogin lukijakuntakin pienenee viime postauksen jäljiltä. Meinasi iskeä paniikki kun minun avautumisia on tässä kuussa lukenut yli 8000 ihmistä. Siis minun, jonka ei pitäisi muutenkaan avata suutansa julkisesti ollenkaan. Mutta silti, kiitos kaikille.

Äiti on äidille susi

Kun saat lapsen, tutustut myös toisiin äiteihin, halusit tai et. Nykyään toiset äidit tulevat jopa kotiisi. Siis sinun turvapaikkaasi ja pyhäkköösi. Toiset äidit änkevät sinne kutsumatta internetin syövereistä ja jopa televisiosta. Viisas ihminen tietenkin välttelisi kuin ruttoa keskustelupalstoja ja muita kanavia joissa varsinkin nimettömänä ja kasvottomina pysyttelevät äidit lyttäävät sinut ja kasvatusmetodisi täysin. Ja vaikka onnistuisit pysyttelemään pois tietokoneen ja tvn äärestä, törmäät niihin toisiin äiteihin eksyessäsi ulkoilmaan lapsesi kanssa. Niiltä ei voi välttyä.

Olisi asia erikseen jos toiset äidit tarjoaisivat vertaistukea ja heillä oikeasti toimiviksi koettuja kikka kolmosia, vaan ei. Ne tuntemattomat toiset äidit terottavat raatelukynsiään kotona kasvattaessaan täydellisiä Nico-Petteri-Kuunpoikia ja Adalmiina-Sahara-Vinkuheiniään, jotta olisivat valmiina hyökkäämään tilaisuuden tullen.

Kerrot tekeväsi vauvan soseet itse, mutta se ei riitä. Olet huono äiti koska et käytä luomu kasviksia ja lähituottajan lihaa. Roviolle joutaisit jos kehtaatkin tunnustaa ostavasi Pilttejä tai muita vähintäänkin eineksiin verrattavissa olevia vauvanruokia.

Hyvä äiti käyttää myös ainoastaan kestovaippoja. Jos kerrot käyttäväsi kestovaippoja niin olet vain tekopyhä oman sädekehän kiillottaja kun et ompele niitä itse.  Ja jos ompelet ne itse samalla kun teet itsellesi kestoliivinsuojat ja kuukautissiteet olet silti hakoteillä. Ainoa oikea tapahan on vessahätäviestintä ja vaipattomuus.

Imetyksestä nyt ei ainakaan kannata keskustella. Joko imetit liian vähän aikaa tai sitten olet kieroutunut koulukiusaajan kasvattaja kun imetit vielä taaperoakin. Häpeä!

Vauvan vaatteita ei saisi ostaa tusina vaateliikkeistä vaan niihin kuuluisi panostaa ja käydä lastenvaate kutsuilla, taistella huuto.netissä siitä P.o.Pin kausikuosi paidasta tuhansien muiden mammojen kanssa tai olla vähintäänkin omaperäinen ja tukea KOTIMAISTA laatutyötä ostamalla Metsolaa. Jos näin teet niin olet materialisti. Hyvä äitihän tunnetusti arvostaa myös kierrätystä ja hommaa kaiken käytettynä kirpputorilta. Mutta entä kun ne kirpputorin vaatteet sitten ovatkin pesty tavallisella Arielilla tai Omolla eikä sillä Aloe Veraa sisältävällä 100% biohajoavalla pesupähkinä saippualla. Ai ompelet itse vaatteesi kierrätetyistä kankaista? Kuitenkin vaatteissasi on nähtävsissä selkeä sukupuolileima. Loistavan äidin lapsethan eivät ole tunnistettavissa tytöksi tai pojaksi ennen yläasteikää. Jos taas valitset linjaksesi sukupuolineutraaliuden on se vähintäänkin kieroutunutta.

Lapset eivät saa myöskään katsoa televisiota tai leikkiä kännyköillä, tableteilla ja mitä näitä nyt on. Mutta jos taas lapsi ei saa ensi kosketustaan tietotekniikkaan viimeistään 3-vuotiaana, jää hän automaattisesti kehityksessä jälkeen ja syrjäytyy ollessaan 19-vuotias.

Kunnon äiti panostaa välineisiin. Ostetaan bumbot, sitterit, kiikut ja kaakut. Parempi äiti tietenkin tuomitsee koska moiset vempeleet vaurioittavat lasta pysyvästi ja niissä aikaansa viettänyt lapsi ei koskaan opi kävelemään. Sen oikean äidin lapsi ei vietä aikaansa muualla kuin sylissä.

Vauvan liikuttaminenkin on taitolaji. Kukkaroaan miettivä äiti ostaa 90-luvun yhdistelmävaunut. Parempi ostaa ne valkoiset keinonahkaiset Emmaljungat. The Äiti ei lastaan moisiin hirvityksiin tunge vaan kantaa lastaan ergonomisesti kantorepussa. Joka sekin on tietenkin väärä tapa koska olemassa on myös kantoliina! Senkin jos valitset, valitset takuulla väärin kun otat sen trikoisen etkä kudottua neliöliinaa.

Pinnasängyssä tyytyväisenä yönsä nukkuva vauva on isona tunne-elämältään vakavasti vaurioitunut, perhepedissä nukkuvam vauvan vanhemmat eivät välitä tutkimuksista joka todistaa että perhepedillä ja kätkytkuolemilla on yhteys. Vähät siitä väliä miten äiti nukkuu parhaiten. piitää katsokaas panostaa lapsen emotionaaliseen kehitykseen, oman mielenterveyden uhallakin!

Äiti joka haluaa tarjota lapselleen parhaat edellytykset elämään käymällä itse töissä ja laittamalla lapsen hoitoon, on vähintäänkin itsekäs. Koska eihän se lapsi rahalla kasva terveen itsetunnon omaavaksi yksilöksi. Lasten kanssa kotona oleva äiti taas on laiska ja riistää lapseltaan mahdollisuuden normaaleihin sosiaalisiin kontakteihin.

Lasta ei saa kieltää tai rajoittaa, muuten lapsi alkaa kapinoimaan rajojaan vastaan ja näkee vanhemman vain kylmänä auktoriteettina. Vapaakasvatus on myöskin suoraan saatanasta, koska rajat on rakkautta.

Sitten olisi vielä rokotteet, harrastukset ja miljoona muuta asiaa jonka joku tekee äitinä AINA paremmin kuin sinä. Se joku verhoaa halveksuntansa huonosti peiteltyyn alentuvuuteen. "No ei tuo teidän tapa varmasti ole sen huonompi, mutta MINÄ en lastani altistaisi...".No tiedätte tyypin.

Ei ihme että moni pelkää äitiyttä ja sen tuomia haasteita. Ja ei ihme että moni ei uskalla puhua ääneen kun lapsi ei nuku hyvin, itkee mahaansa, uhmaa rajojaan niin että ryske käy ja varsinkaan siitä että äiti itse on välillä väsynyt.

Siksi halusinkin kirjoittaa tästä ja sanoa, että juuri SINÄ äiti siellä ruudun toisella puolen olet lapsellesi paras mahdollinen ja ainoa äiti. Jos lähtökohtinasi on vain kasvattaa onnellinen, terveen itsetunnon omaava ja muita kunnioittava ihminen olet varmasti oikeassa. Kukaan joka haluaa lapselleen vain hyvää ei tee vääriä valintoja tarkoituksella. Muut äidit vain usein tuppaavat unohtamaan sen. Ja virheistähän oppii myös, joten pois huono omatunto jos joku on joskus mennyt penkin alle. Kukaan meistä ei ole valmistunut äidiksi Tyrvään kansanopistosta ennen kuin lapsi syntyy tähän maailmaan. Äidiksi kasvetaan ja päivittäin äitiys opettaa ja ohjaa omia valintoja juuri sinun lapsellesi sopiviin uomiin. Joten jos edelleen haluat lukea netin keskustelupalstoja ja katsoa television Supernannya niin muista kasvattaa ihosi päälle teflon-pinnoite ja suhtaudu niihin kuin Seiskaan tai Hymyyn, varmasti hyvää viihdettä jollekkin, mutta tiedonlähteiksi tai mentoreiksi äitiyteen niistä ei ole.

Huomenna palaan jälleen kirjottamaan kuulumisia. Unikoulua ei toistaiseksi ole ja vauvani kävelee. Eli paljon olisi siitäkin asiaa. Loppuun vielä kuva meistä. Se hyvä äitihän saa niitä Lifestyle-blogi tasoisia edustuskuvia kun äidillä on tukka nätisti ja lapsi hymyilee kainosti merkkivaatteissa.

"Pitääkö lapsia hankkia?" Ja muita typeryyksiä.

Kirjoitan välissä muustakin kun unikoulustamme. Unikoulumme siis otti viikonloppuna takapakkia ja edelleen taistelumme jatkuu. Hengissä silti olemme ja luovuttaa en aio.

Unikoulu ja siitä aiheutuva oma väsymykseni sai minut pohtimaan tiettyjä älyttömiä kysymyksiä ja lausahduksia jota olen tänä lyhyenä aikana äitinä saanut kuulla. Tai oikeastaan ihmiset alkoivat viljellä näitä aivopierujaan jo kun saivat kuulla raskaudestani. Tuskin olen ainoa kuka näitä saa osakseen. Siksipä päätin kirjoittaa niistä.

"Pitääkö lapsia sitten hankkia jos väsyttää/ahdistaa olla neljän seinän sisällä tms." Ylipäätänsä lähtöasetelma on jo päin helvettiä mielestäni. Jos vauva-aikana on rankkaa niin varmasti vähintään selän takana kyseistä asiaa ihmetellään. Niin, siinäpä vasta hieno kysymys. Onneksi minulta kukaan ei ole erehtynyt kysymään tätä, mutta olen monen kuullut pohtivan asiaa jonkun tuttavansa kohdalla. Vaikka vauva huutaisi koko ensimmäisen elinvuotensa, on se silti suhteellisen lyhyt aika tässä loppu elämän kestävässä vaiheessa nimeltä äitiys. Yhtälailla voisi kysyä miksi hankkia koira jos sisälle pissaaminen, esineiden tuhoaminen ja naskalihampaiden puremat hetkellisesti harmittavat? Tai miksi olla parisuhteessa jos kerran vuodessa riitelette? Ehkä vanha sanonta "Ei näe metsää puilta" sopii tilanteeseen. Vaikka nyt valittaisin kuinka väsymystä ja kyllästymistäni iltaisiin taisteluihin, niin en suinkaan ole väsynyt vauvaani tai äitiyteen. Olen väsynyt vaiheeseen. Silti olen 99% ajasta onnellisempi kuin osaan antaa ymmärtää. Ihminen nyt vain tuppaa valittamaan herkemmin kuin kehuskelemaan onnellaan. Tai ainakin normaali Suomalainen ihminen. Tunnen myös ihmisiä joiden mielestä vauvat ovat enemmän tai vähemmän pyllystä, mutta yli vuoden ikäiset lapset taas parasta maailmassa.

Moni ihminen (lapseton) toivotti raskaudesta kuullessaan onnea ja muisti mainita myös kakkavaipparallin. Niin, vauvat myös kakkaavat. Voin kertoa kuitenkin salaisuuden, en muista ensi kuukausista yhtäkään kakkavaippaa. Muistan kyllä mahan päälle nukahtavan vauvan, ensimmäisen hymyn, omaan sormeeni tarttuvat pienet sormet, ensimmäisen naurun ja lukuisat kerrat kun tuijotin ns. tippa linssissä nukkuvaa vauvaani. Nytkin vaihdan päivittäin lukuisia vaippoja ja osa niistä todellakin edelleen sisältää kakkaa. Silti en varmasti tästä vaiheestakaan tule muistamaan kakan määrää tai koostumusta vaan iloisen kääpiön joka tutkii maailmaa ihmeissään, opettelee kävelemään, kiljuu riemuissaan asioille, nauraa hassuille ilmeille, pussaa suu auki ja siinä sivussa puree hiukan, seuraa minua kaikkialle ja aina kun löytää minut hymyilee valloittavasti ja tarvitseeko listaa edes jatkaa? Ymmärtänette pointin.

Myöskin muistuttelut siitä kuinka nyt ei enää voi mennä ja tulla niin kuin tykkää, ei pääse matkustelemaan tai harrastamaan koska vain jne. ovat myös suhteellisen lyhytnäköisiä. Totta, emme voi lähteä extempore risteilylle tai keskellä viikkoa baariin. Totta, en pääse arkisin harrastamaan niin kuin haluisin. Taaskin unohdettiin se fakta, ettemme ole kyseisiä asioita pystyneet ennen lastakaan tekemään. Pelkästään koirat ovat estäneet kyseisen elämäntavan jo ennen lasta. Ja jos ei koirat niin työ. Ja vaikka olisin elänyt ilman töitä, koiria ja parisuhdetta niin silti en kaipaisi sitä hetkeäkään (paitsi ehkä juuri NYT kaipaisin 12 tunnin yöunia). Miksi aina muistetaan mainita mistä kaikesta joutuu luopumaan kun lapsi tulee? Miksei kukaan kerro etukäteen mitä kaikkea saat lapsen myötä elämääsi? Totta, eilen olin valmis juoksemaan lähimmälle bussipysäkille tai edes metsään huutamaan kun olin reilun tunnin aikana nostanut ja laskenut lapseni sängystä yli 40 kertaa. Silti sekin unohtui heti kun aamulla herätessäni kohtasin pienet hymyilevät kasvot ja sain aikaan ihastuneen kiljahduksen koska heräsin. Ja yhtenäkään lauantai aamuna en ole kaivannut krapulaista minääni polskiessani tyytyväisen vauvan kanssa uimahallissa. Ihminen on maapallon sopeutuvaisin eläin, lapsen saaminen todistaa sen.

"Minä en jaksaisi!" on täysin käsittämätön ja valheellinen väittämä. Kun kyse olisi omasta lapsestasi niin kyllä jaksaisit. Toki kukaan ei jaksaisi vieraan lapsen kanssa, johon ei ole syntynyt elämää suurempaa tunnesidettä. Oman lapsen takia jaksaa mitä vain. Uskokaa pois. Ja tätä jaksamista kukaan oikein vanhemmuuteen asennoitunut ei koe uhrauksena. Itselläni ainakin nousee niskakarvat pystyyn jos joku puhuu että on joutunut UHRAAMAAN jotain lapsen takia. Itse koen kyseessä olevan eräänlainen vaihtokauppa. Minä vaihdoin normaalit, kiinteät rintalastan päällä sijaitsevat rintani, katkeamattomat yöunet ja monta muuta asiaa elämään joka saa kaikki edellä mainitut tuntumaan pisaroilta valtameressä.

Uskokaa siis pois, vaikka elämäni voi nykyisin tuntua raastavan tylsältä tai puuduttavalta niin en vaihtaisi tätä mihinkään. En ole koskaan ollut näin onnellinen ja tasapainoinen. Minua ei tarvitse sääliä, koska vaikka juuri tämä vaihe onkin suhteellisen väsyttävä (siis ihan kirjaimellisesti) niin kohta en edes muista väsymystä. Ja kummallinen fakta on myös se, että vaikka Mimosa on täyttä tulta ja tappuraa niin hyvässä kuin pahassa niin mitään en tuossa menninkäisessä muuttaisi, en yhtään mitään!

Unikoulu osa kolme

Nyt on sitten kolmas yö takana. Ilta meni hiukan pidemmäksi kun tytön kanssa otettiin kaikki ilo irti yhteisistä päiväunista ja nukuttiin vierekkäin viiteen asti. Kahdeksalta sain Mimosan kerrankin syömään KUNNON iltapalan, kun yleensä iltapalat on n. kaksi lusikallista ruokaa, yksi maissinaksu ja pala kurkkua. Ihme kun on nälkä yöllä. Nyt kuitenkin sapuska maistui ja vaikka ilta venähtikin kymmeneen sain tytön ilman protesteja puoliksi nukkuvana sänkyynsä.

Kirjasin kyllä taas unipätkiä ja kellonaikoja ylös, mutta yrittäessäni aamuyöstä päivittää listaa onnistuinkin poistamaan koko listan. Muistan silti, että vain yksi unipätkä oli alle tunnin ja se oli tuo ensimmäinen. Herätyksiä oli viisi tai kuusi. Kaksi kertaa annoin pulloa (kai?) ja kerran vauva heräsi säheltämään täysin virkeänä. Tietenkin tämä ihmeherääminen tapahtui juuri silloin kun itse olin vaipunut vihdoin uneen. Mimosa kiljui, heilutti kaikkia raajojaan, yritti purra pinnasänkyn pinnoja, yritti repiä vaippaansa pois ja nauroi aina kun onnistui puremaan itseään varpaaseen. Muutaman kerran tyttö yritti vääntää tuttua "PALVELUAAAAAAA!" itkua, mutta kun huomasi, ettei palvelua nyt tipu jatkoi hän yksinään säheltämistään. Kaksi kertaa estin tyttöä kääntymästä mahalleen ja hän tyytyikin kohtaloonsa nopeasti. 40 minuutin jälkeen alkoi pieni hentoinen kitinä, kaksi silitystä poskesta ja tyttö nukahti itse omaan sänkyynsä! Joidenkin mielestä tuo 40 minuutin taistelu saattaa kuullostaa yöllä raskaalta, mutta hei, lapseni nukahti ITSE ja vielä OMAAN SÄNKYYNSÄ! Projektissamme alkaa tapahtua edistystä. Ja pysyn niin kauan positiivisena kunnes seuraavassa neuvolassa kärttyinen täti kertoo minulle että "Kyllä tuon ikäisen pitäisi nukkua jo koko yö!". Toisaalta, aivan sama minulle. Minulle se on suuri voitto jos Mimosa kohta herää enää neljä kertaa yössä ja vaikka sitä jatkuisi sitten vuodenkin verran niin varmasti jaksan. Vuosi on mielestäni hyvä ja tarpeeksi pessimistinen tavoite, koska vasta vuoden päästä palaan työelämään. Siihen asti voin jatkaa tätä projektiani. Suhtaudun siis tähän samalla uteliaalla tavalla kuin painonpudotukseeni. En odota ihmeitä äkkiä vaan että tulokseen päästäisiin hitaasti ja varmasti. Näin ehkä tulos on pysyvä. Hienoa muuten, että olen päässyt vertauksissani eteenpäin. Viimeksi vertauskohteena oli koirat ja nyt taisteluni läskejä vastaan.

Tänään minun pitäisi lähteä luokkakokoukseen. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen pääsen tutustumaan Turun yöelämään. Nukuttaminen siis jää miehen vastuulle. Tiedän että mies pitää minua taas hysteerikkona ja kontrollifriikkinä kun kerron mitä illalla pitää tehdä ja miten nukutus tapahtuu. Pointtihan nyt on siinä, että itselläni on parempi olo kun lähtiessäni tiedän ainakin ohjeistaneeni, eikä niinkään se että ohjeitani noudatetaan. Todennäköisimmin täällä viimeiset päiväunet nukutaan seitsemältä, iltapalaksi syödään tomaattia, maissinaksuja ja piparia, yöunille nukahdetaan olohuoneessa ja syliin, sekä nukutaan tyytyväisenä seitsemän tunnin unet putkeen. No yksi ilta korkeintaan aiheuttaa päivän tai kahden takapakin jos sitäkään ja onhan minulla aikaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että meidän kohdalla ongelma on niin pieni, että sen ratkaiseminen on asennekysymys. Jos itse jaksan yö toisensa jälkeen luottaa siihen että me onnistumme, niin en voi kovin pahasti mennä metsään. Mimosastahan onnistumisemme ei ole kiinni vaan omasta johdonmukaisuudestani. Sen kun muistan joka ikinen ilta niin varmasti jaksan katkonaiset yöt ja vähintäänkin sekavat aamut (tänään laitoin vitamiiniporetabletin kahvini joukkoon). Iltaisin minulla ei ole nyt hetkellisesti sitä omaa aikaa, jolloin ennen katsoin seuraamani ohjelmat televisiosta ja seikkailin netissä. Kotitöitäkin tein ennen iltaisin. Onneksi on tallentava digiboxi, facebook puhelimessa ja kotityöt on vaan tehtävä Mimosan avustuksella. Järjestelykysymyksiä nämäkin. Suurista ongelmista kun ei nyt voida puhua.

Ei muuta kun viikonlopun viettoon. Palaan asiaan jälleen yhden vapaayön jälkeen.

Unikoulu osa kaksi

Unikoulu jatkui toisena yönä. Lähdin taas taisteluuni raudankovalla luottamuksella vaikka takaraivossa jyskytti pelko. Ikävä kainalossa tuhisevaa menninkäistä alkoi myös olla.

Taas pieni kertaus yöstä ja sen tapahtumista. Kirjoitan näitä siis lähinnä muistutukseksi itselleni. Tuskin tästä apua kellekkään samassa tilanteessa olevalle on.

20:35 Tyttö nukahtaa taistelun jälkeen (yliväsymys) pullo suussa.

20:35-21:05 Jaha, aiomme siirtyä tuttuun "Herään ilman syytä alle tunnin välein"-systeemiin. Nukahtaminen vaatii sylissä heijausta. Laulu saa nyt jäädä. Nukutus kestää reilun vartin.

21:19-21:25 Aa, eilinen viisi minuuttia vaihtui kuuteen minuuttiin. Optimisti minussa pitää tätä edistyksenä. Pessimisti taas haluaa kaapata ipanan kainaloon ja antaa nukkua siinä. Nukuttaminen on hankalaa. Tyttö vääntää ja kääntää, repii ja huutaa. Huuto on lähinnä "Äiti olet julma ja vähintäänkin perseestä" tyylistä harmistunutta rääkymistä. Kestän sen kuin mies vaikka sydän tuntuu hajoavan pieniin osiin. Joudunko tämän takia maksamaan tulevaisuudessa lapseni terapiat ja tuleeko hänestä nyt vegaani-taiteilija, joka asuu vallatussa talossa ihan vain kapinoidakseen minua vastaan? 20 minuutin taistelun jälkeen tytön silmäluomet alkavat painaa ja lasken hänet melkein nukkuvana sänkyynsä.

21:45-22:40 Tunti unta. Nyt nukahtamiseen ei vaadita kuin se, että estän tyttöä kääntymästä mahalleen ja silittelen samalla selästä. Kolmessa minuutissa tyttö on jälleen unessa.

22:43-23:40 Taas tunti. Tuntuu virkistävältä. Nyt tosin itkun taso on korvia vihlova joten nukuttaminen vaatii syliä ja pulloa. Tekee mieli taas murtua. Saan pissat päälleni. Vaippakin tuntuu suhteellisen täydeltä. Pitää ensi yönä muistaa ottaa sängyn viereen vaippoja. Mimosa jaksaa taas 20 minuuttia taistella, kunnes uni alkaa painamaan ja lasken melkein nukkuvan tytön sänkyyn. Itse käyn heittämässä pyjamahousuni pyykkiin ja huuhtaisen jalkani.

00:00-02:14 Yli kaksi tuntia. Olen sekaisin kuin seinäkello. Juurihan taistelin ihmissusia vastaan Koskikeskuksessa. Koiran-perkelekkin on hiipinyt sänkyyn. Taas nukuttamiseen riittää silittely ja mahalle kääntymisen estäminen. Neljä minuuttia tuntuu silti ikuisuudelta.

02:18-03:55 Kuka olen? Missä olen? JA MIKSI TUO SAAKELIN RAKKI ON TAAS SÄNGYSSÄ? Minun sekavuuttani käytetään hyväksi. Haaveilen kahvista. Tyttö huutaa, tosiaan siksihän heräsin. Nostan tytön syliini ja lasken melkein heti eri asennossa takaisin ja pidän kättä hänen poskellaan. Viidessä minuutissa tyttö nukahtaa.

04:00-04:53 Armoa! Väsyttää! Joko saa mennä keittämään kahvit? Ei kello on vasta viisi. Nyt nukutaan. Muistaakseni tyttöä ei tarvinnut nostaa pois sängystä, mutta nukahtaminen vaati taas tuttipullosta pari hörppyä.

Seuraavaksi herään seitsemän aikoihin, kun minua tuijottaa hymyilevä keimäinen sängystään. Mimosa on täysin hereillä, istuu ja kiljuu riemuissaan. "Äiti hei, nyt on aamu!". Jep, niin todella on. Tarkastan puhelimestani heräilyni. Kahdeksan herätystä. Sehän on yksi vähemmän kuin eilen!!! Olen aidosti iloinen ja tämä tuntuu niin hienolta että meinaan soittaa äidilleni kunnes muistan mitä kello on ja sen että kaikki eivät välttämättä ymmärrä riemuani kahdeksasta herätyksestä. Eikä oikeastaan väsytäkkään. Silti aion tänään nukkua päiväunet ja ottaa Mimosan tiukasti kainalooni. Siihen minulla on vielä oikeus. Ensi yönä jännittävä tarinamme jatkukoot. Palaan kirjoittamaan taas muista aiheista kunhan tämä taistelu alkaa sujumaan. Lopuksi vielä kuva joka on vastaus monen esittämään kysymykseen "Miten jaksat?".

Unikoulu osa yksi

Päätin aloittaa Mimosalle ns. unikoulun. Tarkoituksena olisi että tyttö joskus nukkuisi omassa sängyssään heräämättä koko yön. Siihen on vielä matkaa. Mainittakoot, että olen viimeksi puoli vuotta sitten nukkunut kokonaisen yön ilman herätyksiä. Silloinkin tyttö taisi nukkua koko yön tissi suussa, mutta ainakin nukkui.

Mimosan "ongelma" on siis jatkuva heräily. Unipätkät vaihtelevat 5-90 minuutin välillä. Ja jos tyttö ehtii heräämään kunnolla, kääntyy hän vatsalleen, siitä nousee istumaan ja sitten seisomaan. Siinä vaiheessa alkaa jo iloinen mölötys ja peli on menetetty. Ei toivoakaan enää tuossa vaiheessa että ipana nukahtaisi itsekseen. Joten nyt oli korkea aika tarttua toimeen. Tahtojen taistelu alkoi viime yönä. Tässäpä kooste siitä.

16:30 Mimosa heräsi viimeisiltä päiväuniltaan. Päätin pitää tytön hereillä sinne puoli yhdeksään asti, jotta olisi varmasti väsynyt. Se olikin jo yksi haaste. Ravasimme ympäri kämppää, tyhjensimme kattilakaapin, hypimme sängyllä, kävimme suihkussa yhdessä jne. jne. Eli mitä tahansa joka voitti kiukuttelun pienen ihmisen mielestä.

20:30 alan nukuttamaan tyttöä hiljaisessa makuuhuoneessa. Ja saankin tytön nukkuvana siirrettyä omaan sänkyynsä.

20:50-21:30 Ensimmäinen unipätkä kesti siis 40 minuuttia. Olen vielä itse hereillä, joten vauvan uudelleen nukuttaminen sujuu rauhassa. Vaikkakin tyttö itse huutaa kuin hinaaja ja repii minua vaatteista, kaulanahasta ja hiuksista. Pitääkin muistaa laittaa hiukset kiinni kunhan tyttö nukahtaa.Tyttö rimpuilee, vääntää ja kääntää sylissä. Hyräilen jälleen Aa-aa-Heikkiä omilla sanoilla kun vanhat alkaa jo kyllästyttämään. Nukuttaminen kestää 20 minuuttia ja vaatii tuttipullon.

21:50-21:55 Toinen unipätkä omassa sängyssään. 5 minuuttia?!? Kuka nukkuu 5 minuuttia yöllä ja herää? Yritän hyssytellä tyttöä pinnasängyssä, tyttö nappaa minua hiuksista kiinni ja rääkyy täyttä huutoa. Ai niin ne hiukset on edelleen auki. Nukuttaminen sylissä kestää 5 minuuttia.

22:00-22:05 Taas 5 minuuttia??? Oikeasti? Tämänkö takia tässä nyt taistellaan? Hiukset on edelleen auki ja ipana roikkuu niissä jälleen kun kumarrun tytön ylle. Ei muuta kun kiukkuinen tomaatti syliin ja hytkytellään.Viidessä minuutissa on jälleen rauha maassa ja lasken nukkuvan lapsen pinnasänkyyn takaisin.

22:10-23:15 Oho, tunti unta! Tuntuu jo ikuisuudelta. Kuuntelen kun vaativa kitinä alkaa. Kaukana hysteerisestä itkusta, mutta tiedän että tuo kitinä lähinnä yltyy ja jossain vaiheessa muuttuu itkuksi. Taisin päästä syvään uneenkin väsymyksestäni päätellen. Mimosa nousee seisomaan sängyssään ja karjuu/komentaa minua tyytymättömänä. Tehostaakseen vaatimustaan ipana vääntää kakat vaippaansa. Silti nukuttaminen kestää sylissä 3 minuuttia. Lasken taas unisen vauvan sänkyynsä.

23:18-00:17 Taas tunti. Tämähän alkaa näyttää paremmalta. Itkun tasosta päätellen on tyttö napattava heti syliin ja heijata. Suunnittelen koirien heittämistä ulos makuuhuoneesta. Toinen koira haisee pahalta ja toinen murisee unissaan. Ärsyttävää. Annan Mimosalle pullosta hiukan maitoa. Yritän mielessäni kerrata Suomen presidenttejä järjestyksessä. Katson järjestyksen googlesta. 10 minuutissa tyttö taas nukkuu ja lasken taas varovasti hänet pinnasänkyyn.

00:27-00:46 Mitä nyt taas??? Entä jos vaan nostan tytön viereeni. Ei kai yhdestä ylimääräisestä yöstä ole haittaa? Minua väsyttää. Mitä sitten jos Mimosa nukkuu vielä 12-vuotiaana vieressäni. Haluan nukkua!!! Ryhdistäydyn ja menen silittelemään tyttöä. 20 minuuttia silittelen ja estän toista kääntymästä mahalleen. Olen noin sata kertaa lähellä luovuttaa. Lapseni tulee vihaamaan minua loppu elämänsä. Pakko jaksaa. Tyttö vihdoin nukahtaa ja mikä parasta ilman että minun täytyy nostaa häntä pois sängystä. Edistystä.

4:30 Herään. Unohdan merkata ajan ylös. 3,5 tuntia! Wohooo! Potkaisen salaa sänkyyn hiipineet koirat pois ja silittelen tytön uneen. Ajasta ei enää ole käsitystä, en taida olla edes kunnolla hereillä. Vauva haisee kakalta, toivottavasti sitä ei ole kaikki paikat täynnä aamulla. Taaskaan ei tarvitse nostaa tyttöä syliin vaan silittely, taputtelu ja hiljainen hyminä auttaa.

Tämän jälkeen herätyksiä oli vielä kolme. Kertaakaan ei tarvinnut nostaa tyttöä syliin. Huimaa edistystä. Maitoa on silti mennyt yön aikana n. 5dl. Iltapala jäi tosin pieneksi. Eli yhdeksän herätystä yössä. Silti olen varma että tämähän toimii.

7:00 Pinnasängystä kuuluu hyväntuulinen "Tätä guu!" . Lapseni ei vihaakkaan minua. Nyt minulla on luottoa, että viimeistään vuoden ikäisenä meillä nukutaan yöt omassa sängyssä ja ehkä vain yhdellä heräämisellä. Ja mikä parasta en luovuttanut! Ja vauvaan en hermostunut kertaakaan. Ensi yönä tungen tulpan toisen koiran takamukseen ja toista viskelen pehmoleluilla aina kun unet käy liian äänekkääksi. Ensi yönä siis jatketaan. Nyt myös tunnistan paremmin sen "MÄ HALUUUUUUUN!" itkun ja oikeasti hätääntyneen itkun. Silti, molempiin on reagoitava, joten sikäli aivan sama.

Minä äiti

Olen alkanut miettiä omaa äitiyttäni. Sitä millainen olen ihmisenä ja miten se haijastuu minuun kasvattajana. Myöskin sitä olen miettinyt millainen äiti haluan lapselleni olla.

Olen äkkipikainen ja turhaudun helposti. Olen spontaani enkä siedä jahkailua. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta en ole pitkävihaista sorttia. Olen periksiantamaton ja päättäväinen. Minussa asuu pieni kontrollifriikki, enkä siis aina osaa rentoutua. Omasta mielestäni olen myös huumorintajuinen ja tietyllä tapaa leikkisä persoona. Ei siis välttämättä niin parhaat lähtökohdat äitiyteen.

Toisaalta. Minulla saattaa mennä hermot tulevaisuudessa kun lapsi ei saa aamupuurojaan syötyä tai vaatteita lukuisista kehotuksista huolimatta puettua. Saatan pienimuotoisesti räjähtää kun kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja en välttämättä jaksa kymmenettä kertaa enää kärsivällisesti vastata "Miksi?" kysymykseen (kyselyikä pelottaa minua enemmän kuin mikään tulevaisuuden uhma). Mutta toivon että olen myös se äiti joka innostuu lapsensa kanssa laskemaan pulkkamäkeä, rakentamaan ruokapöydän alle majan, lähtee lapsensa kanssa ihan muuten vaan metsään seikkailemaan ja etsimään menninkäisiä, näyttää aina tunteensa ja muistaa riitojen jälkeen aina kertoa kuinka rakas ja tärkeä toinen onkaan. Haluan olla se äiti joka kannustaa tytärtään kaikessa mihin hän päättää ryhtyä (jos 4-vuotiaana Mimosa haluaa tulla astronautti-yksisarviseksi niin sitten on niin) ja jaksaa kuunnella pienen ihmisen suuret murheet vähättelemättä niitä (joskus se viimeinen lasku liukumäestä olisi ollut se kaikkein paras). Haluan säilyttää muistikuvan siitä kuinka mustavalkoinen maailma olikaan silloin kun olin teini, jotta voisin ymmärtää tytärtäni paremmin (viikon suhteen jälkeen ero on pieni maailmanloppu siinä iässä). Haluan olla tasapainoinen, järkevä äiti. Siihen on toki vielä matkaa.

Nyt minulla onkin missio. Aion opetella olemaan korottamatta ääntäni hermostuessani. Aion myös opetella laskemaan kymmeneen ja poistumaan hetkeksi tilanteesta kun hermo meinaa mennä. En siis hermostuessani heittele esineitä tai käy ihmisiin käsiksi. Olen vain pirun paha suustani ja korotan ääntäni turhan herkästi. Nyt minun on asennoiduttava uudestaan ja opeteltava mantra "Huutaminen ei koskaan ole auttanut minkään tilanteen selvittämiseen". Tuota sitten toistelen samalla kun lasken kymmeneen. Nyt on hyvä hetki aloittaa, kun Mimosan tuleviin uhmiin on vielä aikaa. Uskon että jos opin olemaan korottamatta ääntäni niin sitten kun oikeasti tarvitsee huutaa niin se on niin pysäyttävä kokemus ja tehoaa pahimpaankin uhmaikäiseen (tilanne jossa Mimosa on juoksemassa autotielle tai tunkemassa haarukkaa pistorasiaan). Antakaa minun ainakin elää siinä uskossa.

Ja tiedän kuinka lapselliset ihmiset (varsinkin ne joilla ei ole koiria) vihaa sitä kun lapsia verrataan koiriin, mutta tosiasiahan on se, että pitkälti samat säännöt pätee lapsen kasvatuksessa ja koiran kouluttamisessa. Et voi vaatia lapselta/koiralta mitään mitä se ei ole oppinut. Voit karjua päivät pitkät "EI, ei, EIIIII!!" saamatta mitään perille jos lapsi/koira ei ymmärrä mitä siltä vaaditaan. Tämäkin on asia johon aion keskittyä ja jonka aion sisäistää.

Että tällaista. Näitä asioita sitä pyörittelin mielessäni viime yönä kun vielä kolmen aikoihin istuin sängyn reunalla nukuttamassa vauvaa joka oli pitänyt minut hereillä heräämällä itse vaihtelevin väliajoin ilta kymmenestä asti. Olette varmaan kuulleet siitä Kiinalaisesta vesikidutuksesta? Pahempaa on se, että olet kuoleman väsynyt, mutta et uskalla nukahtaa kun et tiedä tuleeko herätys 5 minuutin vai peräti tunnin päästä. Siinä sitten kun tyttö alkoi hiljalleen häilyä tajunnan rajamailla, tunsin kuinka reittäni pitkin alkoi valumaan lämmin noro... Miten pienestä ihmisestä voi tulla niin paljon pissaa ja miksi se ei pysynyt vaipassa? Silti, siinä minä istuin tyynen rauhallisena pitäen nukkuvaa lasta sylissäni (lapsi jotenkin säästyi kuivana), itse yltäpäältä pissassa ja sisälläni ei edes läikähtänyt. Ehkä lähinnä nauratti. Eli en ole menetetty tapaus hermojeni suhteen.

En vaan nyt tiedä alanko lukemaan unikouluista (ja toteuttamaan jotakin niistä Mimosalle) ennen kuin olen löytänyt sisäisen mietiskelijä munkkini vai sen jälkeen.

Tauon jälkeen

Kirjoittelussa on ollut pidempi tauko. Kiitos alati vaihtuvien vaiheiden, hektisen kotiäitiyden ja yleisen saamattomuuden.

Joulukin tuli ja meni. Mimosan ensimmäinen joulu. Lahjoihin keskittymisen sijasta Mimosa päätti antaa meille vanhemmille ja sukulaisille oman lahjan. Uuden vaiheen. Vaiheen nimi oli "Kuolen nyt heti, jos äiti poistuu näköpiiristä!". Vaihe alkoi varoittamatta ja päättyi kolmen päivän jälkeen. Tuo kolme päivää oli minulle itselleni kaikista tuskaisinta. Koin valvollisuudekseni selittää sukulaisille ja kavereille, että "Ei Mimosa yleensä ole tällainen" ja muuta turhaa. Ihan kuin jokainen ei tietäisi, että vauvat nyt ovat vauvoja. Niiden mielenliikkeitä ei voi aavistaa ja vaikka kuinka minä äitinä haluaisin, että vauvani ei vierastaisi niin asiaan kun ei voi vaikuttaa. Tänään tosin Mimosa itki olohuoneesta karkuun luikkivan koiran perään, joten en tunne oloani enää niin spesiaaliksi. Ota tuostakin selvää.

Olen itse ollut lapsena tapaturma-altis rämäpää ja kipukynnykseni on aina ollut korkea. Ei ollut lapsuudessa kesää, etteikö polveni olisi olleet asfaltti-ihottumalla ja kun mursin 6-vuotiaana jalkani laskettelurinteessä joutui äitini käyttämään minua sairaalassa vahvistuttamassa kipsiäni, minun laskettua portaita pyllylläni, kipsi hakaten askelmiin kun keppien kanssa portaiden laskeminen oli liian hidasta. Silti äitinä olisin valmis vuoraamaan lapseni pumpuliin ja poistamaan kodista kaikki mitä vasten voi kiivetä tai mihin voi lyödä itsensä. Mimosa siis kävelee tukia pitkin vauhdilla ja laskeutumiset lattiatasoon eivät ole kovinkaan hallittuja. Onneksi mies oli kotona lomailemassa ja sai päähäni iskostettua, etten voi alkaa hössöttämään kun vauva kaatuu tai muuten teloo itseään. Mimosa nimittäin tietenkin oppi hätääntymään minun reagoinnistani ja itku oli aina taattu. Nyt kun tyttö kaatuu, niin katse siirtyy heti minuun. Jos osaan pitää pokkani, niin meno jatkuu entiseen malliin. Rytmihäiriöni silti parantuvat vasta kun tuo lapsi oppii syy-seuraus suhteen ja sisäistää asian.

Uusi vaihe on myös kielloille nauraminen räkäisesti. Yleensä tyttö aloittaa jo nauramisen ennen kuin edes on päässyt kunnolla käsiksi kiellettyyn asiaan. Ei-sana aiheuttaa hysteerisen naurun ja vauhti vaan kiihtyy. Silti hauskinta on äidin pureminen, läpsiminen ja hiuksista repiminen. Kun vedet silmissä uikutan ja yritän saada hampaita/sormia irti minusta niin nauru sen kuin yltyy. Ja kyllä, tiedän ettei vauva vielä ymmärrä satuttavansa minua, mutta uskoni kyseiseen väittämään alkaa olla koetuksella. Eihän se sohvaakaan pure...

Kiellettyjen asioiden viehätys on lähiaikoina todellakin vain korostunut. Lelut kiinnostavat maksimissaan viisi minuuttia, mutta saadessaan käsiin kaukosäätimen, kännykän tai koirien ruokakupit niin kiinnostuksella ei ole rajoja. Koitimme myös käänteispsykologiaa, eli kielsimme yhden Mimosalle tarkoitetun lelun ja annoimme kaukosäätimen tytön tahmatassuihin. Lelu ei edelleenkään kiinnosta ja kaukosäätimen kuolaaminen oli keskeytettävä puolen tunnin jälkeen. Tyydyn siis jatkossakin piilottelemaan kaukosäätimiä sohvatyynyjen väliin.

Alan myös pelkäämään oman hygieniani puolesta. Kohta nimittäin tilanne on se, että käyn suihkussa ainoastaan viikonloppuisin kun mies on kotona. Ennen kävimme suihkussa niin, että vauva oli kylpyammeessa kylpytuessa makoilemassa minun jaloissani. Kunnes tyttö oppi nousemaan istumaan. Seuraavaksi laitoin tytön istumaan ammeeseen ja ammeen pohjalle 5cm vettä ja kasan leluja. Se toimi pitkään, kunnes ammeessa alkoi seisomaan nousu yritykset. Onneksi pystyin ottamaan Mimosan suihkun lattialle vesilammikkoon istumaan ja syömään kumiankkoja (shampoopullot oli mielenkiintoisempia). Nyt sekään ei toimi enää. Nyt tyttö yrittää nousta seisomaan suihkun liukkaalla ja kovalla kaakelilattialla aina kun silmä välttää. Eli yleensä juuri silloin kun shampoota valuu silmiini ja liukkailla käsillä tytön pelastamiset on kuin yrittäisi öljytyillä käsillä sulloa mustekalaa muovipussiin. Nyt joku tietenkin ehdottaa, että käy suihkussa kun Mimosa nukkuu. Mielelläni kävisinkin, mutta iltaisin Mimosa saattaa heräillä vartinkin välein (ja välillä ei ollenkaan) yhteen asti, joten ei onnistu. Jos kukaan ei nimittäin ole hyssyttelemässä tyttöä kun hän havahtuu unesta, nousee hän heti seisomaan ja yrittää pinnasängystä kuperkeikalla pois. Eli nyt on kehitettävä uusia virikkeitä suihkuunkin. Arki vauvan kanssa opettaa ainakin luovaksi (pyykit nimittäin saa ripustaa rauhassa kun lattialle kaataa hiukan riisimuroja, harjaantumattomalla pinsettiotteella niitä nyppiessä siinä kuluu pieni tovi).

Ajattelin alkaa lisäämään blogiini kuvia. Niitä kuvia ainoastaan jotka kuvaavat Mimosan todellista luonnetta. Facebookkiin silti lisään jatkossakin vain ne herttaisimmat ja onnistuneimmat otokset.