Minä äiti

Olen alkanut miettiä omaa äitiyttäni. Sitä millainen olen ihmisenä ja miten se haijastuu minuun kasvattajana. Myöskin sitä olen miettinyt millainen äiti haluan lapselleni olla.

Olen äkkipikainen ja turhaudun helposti. Olen spontaani enkä siedä jahkailua. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, mutta en ole pitkävihaista sorttia. Olen periksiantamaton ja päättäväinen. Minussa asuu pieni kontrollifriikki, enkä siis aina osaa rentoutua. Omasta mielestäni olen myös huumorintajuinen ja tietyllä tapaa leikkisä persoona. Ei siis välttämättä niin parhaat lähtökohdat äitiyteen.

Toisaalta. Minulla saattaa mennä hermot tulevaisuudessa kun lapsi ei saa aamupuurojaan syötyä tai vaatteita lukuisista kehotuksista huolimatta puettua. Saatan pienimuotoisesti räjähtää kun kämppä on kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja en välttämättä jaksa kymmenettä kertaa enää kärsivällisesti vastata "Miksi?" kysymykseen (kyselyikä pelottaa minua enemmän kuin mikään tulevaisuuden uhma). Mutta toivon että olen myös se äiti joka innostuu lapsensa kanssa laskemaan pulkkamäkeä, rakentamaan ruokapöydän alle majan, lähtee lapsensa kanssa ihan muuten vaan metsään seikkailemaan ja etsimään menninkäisiä, näyttää aina tunteensa ja muistaa riitojen jälkeen aina kertoa kuinka rakas ja tärkeä toinen onkaan. Haluan olla se äiti joka kannustaa tytärtään kaikessa mihin hän päättää ryhtyä (jos 4-vuotiaana Mimosa haluaa tulla astronautti-yksisarviseksi niin sitten on niin) ja jaksaa kuunnella pienen ihmisen suuret murheet vähättelemättä niitä (joskus se viimeinen lasku liukumäestä olisi ollut se kaikkein paras). Haluan säilyttää muistikuvan siitä kuinka mustavalkoinen maailma olikaan silloin kun olin teini, jotta voisin ymmärtää tytärtäni paremmin (viikon suhteen jälkeen ero on pieni maailmanloppu siinä iässä). Haluan olla tasapainoinen, järkevä äiti. Siihen on toki vielä matkaa.

Nyt minulla onkin missio. Aion opetella olemaan korottamatta ääntäni hermostuessani. Aion myös opetella laskemaan kymmeneen ja poistumaan hetkeksi tilanteesta kun hermo meinaa mennä. En siis hermostuessani heittele esineitä tai käy ihmisiin käsiksi. Olen vain pirun paha suustani ja korotan ääntäni turhan herkästi. Nyt minun on asennoiduttava uudestaan ja opeteltava mantra "Huutaminen ei koskaan ole auttanut minkään tilanteen selvittämiseen". Tuota sitten toistelen samalla kun lasken kymmeneen. Nyt on hyvä hetki aloittaa, kun Mimosan tuleviin uhmiin on vielä aikaa. Uskon että jos opin olemaan korottamatta ääntäni niin sitten kun oikeasti tarvitsee huutaa niin se on niin pysäyttävä kokemus ja tehoaa pahimpaankin uhmaikäiseen (tilanne jossa Mimosa on juoksemassa autotielle tai tunkemassa haarukkaa pistorasiaan). Antakaa minun ainakin elää siinä uskossa.

Ja tiedän kuinka lapselliset ihmiset (varsinkin ne joilla ei ole koiria) vihaa sitä kun lapsia verrataan koiriin, mutta tosiasiahan on se, että pitkälti samat säännöt pätee lapsen kasvatuksessa ja koiran kouluttamisessa. Et voi vaatia lapselta/koiralta mitään mitä se ei ole oppinut. Voit karjua päivät pitkät "EI, ei, EIIIII!!" saamatta mitään perille jos lapsi/koira ei ymmärrä mitä siltä vaaditaan. Tämäkin on asia johon aion keskittyä ja jonka aion sisäistää.

Että tällaista. Näitä asioita sitä pyörittelin mielessäni viime yönä kun vielä kolmen aikoihin istuin sängyn reunalla nukuttamassa vauvaa joka oli pitänyt minut hereillä heräämällä itse vaihtelevin väliajoin ilta kymmenestä asti. Olette varmaan kuulleet siitä Kiinalaisesta vesikidutuksesta? Pahempaa on se, että olet kuoleman väsynyt, mutta et uskalla nukahtaa kun et tiedä tuleeko herätys 5 minuutin vai peräti tunnin päästä. Siinä sitten kun tyttö alkoi hiljalleen häilyä tajunnan rajamailla, tunsin kuinka reittäni pitkin alkoi valumaan lämmin noro... Miten pienestä ihmisestä voi tulla niin paljon pissaa ja miksi se ei pysynyt vaipassa? Silti, siinä minä istuin tyynen rauhallisena pitäen nukkuvaa lasta sylissäni (lapsi jotenkin säästyi kuivana), itse yltäpäältä pissassa ja sisälläni ei edes läikähtänyt. Ehkä lähinnä nauratti. Eli en ole menetetty tapaus hermojeni suhteen.

En vaan nyt tiedä alanko lukemaan unikouluista (ja toteuttamaan jotakin niistä Mimosalle) ennen kuin olen löytänyt sisäisen mietiskelijä munkkini vai sen jälkeen.