Päivähoidosta

Tänään se iski, nimittäin ahdistus. Alle vuosi ja joudun viemään pienen menninkäiseni päivähoitoon. Onneksi kuntamme ei laita alle 3-vuotiaita päiväkotiin vaan pääsevät perhepäivähoitajille. Silti sisintäni kalvaa. Tuntuu jotenkin niin äärettömän pahalta viedä minun lapseni vieraalle ihmiselle hoidettavaksi. Äitiyden vaaleanpunaisen hattaran sumentamaan päähäni ei mahdu se ajatus, että joku muu saisi nähdä lastani enemmän hereillä kuin minä. Joku muu olisi hänen kanssaan päiväunilta herätessä, ruokaillessa, leikkiessä, konflikteissa ja auttamassa pientä ihmistä kaikessa hankalassa. Joku muu opettaisi vauvalleni (okei, ei se ole enää vauva tuolloin) tärkeitä pelisääntöjä ja uusia asioita. Joku muu saisi lohduttaa itkevää pikkuista ja joku muu saisi vastailla pienen ihmisen kysymyksiin elämästä. Tuntuu ihan äärettömän pahalta.

Tiedän, että lapset pääsääntöisesti tykkäävät päivähoidosta. Siellä on uusia leluja, kavereita, puuhaa ja aikuinen joka omistaa kaiken aikansa lapsille. Tiedän, että päivähoito luo hyvän pohjan tulevalle koulutielle ja antaa valmiuksia toimia ryhmässä ja perheestä erossa.

Töitäkin on tehtävä. Kotihoidontuki kun on lähinnä muodon vuoksi maksettava naurettava summa, jolla ei todellakaan elä. Ja faktahan on se että vaikka kotihoidontuella pärjäisi ja olisi kotona vaikka siihen asti että lapsi menee kouluun, niin mitäs sitten? Kuka työllistäisi 7-vuotta tai useamman lapsen kohdalla kauemminkin kotona olleen äidin? Oma CVni näyttäisi varmasti vähintäänkin mielenkiintoiselta seitsemän kotona vietetyn vuoden jälkeen. Osaan tehdä kaikki asiat yhdellä kädellä kantaen samalla 10-20 kilon painoa toisessa, osaan liikkua ääneetömästi kuin ninja tarvittaessa, voin hyvin olla syömättä, juomatta ja käymättä vessassa pitkiäkin aikoja ja pystyn hymyilemään minulle pää punaisena huutaville ihmisille kuin vähäjärkinen.

Tiedän, että meidän tilanne on hyvä kun saan olla lapseni kanssa kotona melkein kaksi vuotta. Joissain perheissä tämäkään ei ole mahdollista vaan työelämään/koulun penkille palataan kun äitiysloma loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukautta. 10 kuukautta? Siis minunko olisi pitänyt kuukausi sitten viedä Mimosa hoitoon? Tuo lapsi jolle minä olen kaikki kaikessa ja joka on minulle vieläkin enemmän. En tiedä kumpi meistä tarvitsee toista enemmän, mutta tiedän kuitenkin että erillämme emme ole valmiita olemaan. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista kuulla samat ihmetykset tuon ipanan vaiheista jonkun muun suusta. "Miksi se ei nuku päiväunia?" "Miksi se sylkee kaiken ruoan pihalle, mutta heti perään syö lattialta löytyneen pölypallon, kiven ja palan vessapaperia?" "Miksi se puree kaikkea elävää ja nauraa päälle?" "Miksi se riisuu sukat heti kun saa tilaisuuden, jopa 10 kertaa putkeen?" "Miksi se ei voi sietää sukkahousuja?" ja "Miksi se juo vettä ainoastaan ohutreunaisesta lasista?".

Miten osaan ikinä jättää pienen tyttöni hoitoon vieraalle ihmiselle jolla ei ole mitään tunnesidettä lapseeni? Miten osaan kertoa millainen täydellinen tättähäärä tuo pieni menninkäinen onkaan? Miten kertoa tytön erikoisista tavoista ja asioista millä saa tuon tytön nauramaan silmät loistaen. Toki tiedostan, että kyseessä on kuitenkin lapsi joka yleensä noudattaa muiden silmissä samoja kaavoja kuin muutkin ikäisensä. Silti toivon että tuleva hoitotäti ymmärtää, että minulle tuo lapsi ei ole yksi muiden joukossa ja siksi olen hysteerinen, tuntemattomaan ihmiseen lapseni elämässä epäilevästi suhtautuva leijonaemo. Olen varmaan yksi niistä äideistä josta tullaan kollegojen kanssa puhumaan päätä pyöritellen ja manaillen ("Taas Mimosan mukana tuli laminoitu ohjelappu ja päivän aikana 100 tekstiviestiä!"). Anteeksi jo valmiiksi siitä.

Lueskeltuani päivähoidosta noin ylipäänsä, silmilleni hyppäsi kerta toisensa jälkeen sana varhaiskasvatus. Tiedän mitä sana tarkoittaa ja mitä se päivähoidossa pitää sisällään, mutta silti se alkukantaisempi, tunteella elävä puoli minussa huutaa "Mitä hemmettiä te lastani kasvatatte. Näpit irti!". Lopetin siis lukemisen alkuunsa. Onneksi minulla on melkein vuosi aikaa työstää ajatuksiani ja ehkä välillämme oleva side hiukan alkaa venymäänkin. Pystyn silti näkemään itseni huutamassa kuin hyeena hoitotädille kun jonkun toisen lapsi on tönäissyt MINUN lapseni alas liukumäestä aiheuttaen tuolle muuten niin rauhalliselle pienokaiselle mustelman! Uhkaan kuvitelmissani hoitotätiä poliisilla, palokunnalla, iltapäivälehdillä ja miksei samantien vaikka verottajallakin (ettei nyt kukaan vedä palkokasvia hengitysteihinsä niin tämä oli sarkasmia). Pitkän ajatustyön joudun siis vielä käymään. Minun on vain vakuuteltava itselleni, että kukaan joka suhtautuu lapsiin vihamielisen välinpitämättömästi ei hakeudu heidän pariinsa töihin, eikä varsinkaan ota laumaa näitä termiittejä omaan kotiinsa viitenä päivänä viikossa. Minusta ei siihen olisi. Tykkään omasta lapsestani ja lapsista joihin minulla on tunneside. Muut lapset ovat minulle ihmisiä siinä missä tuntemattomat aikuisetkin. Yleensä täysin harmittomia, mutta en jaksa olla kiinnostunut heidän elämästään millään tapaa, enkä todellakaan halua heitä kotiini. Joten nyt jo nostettava hattua kaikille lasten kanssa työskenteleville. Ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus päivähoitolaisen vanhempana. Tarkemmin ajateltuna mielestäni pullo punaviiniä tai ehkä vieläkin väkevämpää olisi oikein sopiva joululahja sille hoitotädille, joka hymyssä suin kaitsee pahimmillaan kymmentäkin lasta suhteellisen huonolla palkalla.

                                                  Näitä omaan kotiin hoitoon muutama?