Sinänsä hassua, kun joskus pelkäsin että rakkaus lasta kohtaan pienenee kun lapsi kasvaa. Luulin etten mitään voisi rakastaa niin paljoa kuin sitä vastasyntynyttä karvaista (Mimosalla oli muuten olkapäissäkin tummia karvoja PALJON kun hän syntyi. Onneksi ei ole enää) peikkoa. Ehkä osaksi kuvitelmani johtui siitä, että olen aina tykännyt vauvoista, yli 1-vuotiasta en niinkään. Vaikka se pieni vauva on suloisinta mitä tiedän ja haluaisin edes yhden hetken niistä ensi päivistä takaisin, niin kyllä tuo 1-vuotias on paljon hauskempaa seuraa. Tätäkin kirjoittaessa Mimosa heräsi kerran unesta, nousi istumaan osoitti seinää ja mölötti jotain omalla kielellään, naurahti ja jatkoi uniaan. Ihan hulvaton kääpiö.
Minua myös varoiteltiin, että vauvavuosi on se kaikkein rankin parisuhteelle ja muutenkin. Ei meillä. Toki hermoja raastavia vaiheita tuohon vuoteen mahtui miljoona, mutta kaikista selvittiin. Ja se pieni vauva sentään pysyi paikallaan ja nukkui melkein jatkuvasti. Kiukkuisen vauvan kanniskelu oli myös paljon helpompaa, kuin kaikilla voimilla vastaan laittavan 13-kiloisen mötkön. Toki jäihän parisuhde ensi kuukausiksi varsinkin aika toisaikaiseksi jutuksi, kun elämään tupsahti pieni ihminen joka sai kaikki aikaisemmin tuntemasi tunteet tuntumaan niin valjuilta. Ajan oloon sekin tasoittui ja meistä kasvoi yhdessä vanhempia meidän yhteiselle lapselle. Ja vaikka arkisin olenkin täysin yksin lapsen kanssa, ilman minkäänlaista apua ja välillä yöunet on olleet kortilla, kämppä kaaoksen partaalla ja oma pinna kireällä kuin viulunkieli, niin koen että vauvan kanssa pärjääminen on asennekysymys. Toki välillä on rankkaa ja suoraan sanoen vituttaa kun mihinkään etä pääse ja omaa aikaa ei ole, niin silti, vauvavuosi on liian lyhyt sille, että heittäisi marttyyrin viitan niskaan. On vain päätettävä että tästä selviää ja tiedostettava se, että kohta vauvavuosi on enää etäiseltä tuntuva haikea muisto. Olenkin päätellyt, että siinä missä naisille syttyy se biologian ohjaama hoivavietti heti lapsen synnyttyä ja joka miehillä yleensä kasvaa vasta heidän ensin tutustutta tulokkaaseen ja päästyään sinuiksi asian kanssa, niin miehille taas kehittyy ihon tilalle teflonia heti siinä vaiheessa kun raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa (meillä muuten ei ole kuvaa ko. tikusta, koska koen hämmentäväksi kuvata mitään mihin olen juuri virtsannut). Miehet saa kestää meiltä naisilta ihan uskomattoman määrän kaikkea raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeisessä hormonimyrskyssä. Jotenkin minunkin mieheni, joka normaali tilanteessa kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön, sai lehmän hermot kun aloin saada raskauden puolivälistä alkaen mitä mielenkiintoisempia kohtauksia. Kertaakaan minulle ei huudettu takaisin puhelimessa ja kun löin luurin korvaan haistatellen niin mies odotti kiltisti hetken ja soitti takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mies myös kiltisi kuunteli minun asiantuntevat neuvot vauvahoidosta, vaikka eihän minulla ollut yhtään sen enempää käytännön kokemusta asian tiimoilta. Luoja jos joku olisi minua tullut neuvomaan nin olisi saanut syödä vaipan poikineen.
Nyt siis olen vuoden ollut äiti. Vuoden yrittänyt parhaani muan kasvattaa pientä ihmistä ja olla oppimatta kaikkea kantapään kautta. Vuodessa olen muuttunut ihmisenä enemmän kuin osaan kertoa. Yrtiän silti, koska tämä on minun tekstiäni ja kukaan ei voi estää. Olen löytänyt itsestäni sen elämän stabiiliutta arvostavan puolen, kun ennen rakastin spontaaniutta ja tylsistyin helposti. Olen oppinut, että olen itse vastuussa onnellisuudestani ja mitä enemmän arvostan kaikkea sitä hyvää mitä elämässäni nykyään on, sen onnellisempi ja tasapainoisempi olen. En enää murehdi siitä mitä minulla ei ole ja mitä haluaisin vaan oikeasti olen oman onneni seppä. En ole enää katkera tai vihainen ihminen kenellekkään. Olen oppinut että viha on kuluttava tunne ja jos joku tekee minua kohtaan väärin niin en jaksa enää tapella tai lähteä sotaan tuulimyllyjä vastaan, koska vihassa ei voi voittaa. En siis edelleenkään ole hommannut kukkahattua ja rauhanmerkkiä kaulaani roikkumaan, en vain jaksa vaivata päätäni sellaisilla ihmisillä jotka eivät ole minun ajatustyöni arvoisia. Olen oppinut olemaan päivittäin kiitollinen, vaikka päivä menisi kuinka kaoottisissa merkeissä ja hermot palaisivat, niin iltaisin viimeinen ajatus päässäni on se kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä. Siinä vain jotain itselleni suuria muutoksia. Ei uskoisi että neljä kiloa ihmistä muuttaa suuremman massan elämän totaalisesti kertaheitolla.
Ja ettei höpinäni menisi liian tunteelliseksi voin kertoa, että Mimosan lauantaina pidettävät syntymäpäivät ovat karanneet jo lapasesta... En ymmärrä miksi teen nyt kaiken vaikeamman kautta kun vielä olisi mahdollisuus pitää ne synttärit jossa tarjoilun hoitaisi kaupan pakasteallas ja vieraiksi kelpaisi vaikka ohi lenkkeilevä naapuri. Ei, minä päätin tehdä elämän ensimmäisen sokerimassalla päällystetyn kakun, jossa välissä on tietenkin kahta eri moussea, vaaleanpunaisella kreemillä kuorrutetut kuppikakut, keksitkin leivoin itse. Niitä saakelin kakunkoristeita olen vääntänyt ärräpäiden lennellessä ja olen laatinut itselleni aikataulun. Silti asioita on paljon vielä hoitamatta ja huomenna tässä talossa se kuuluisa lapsiperheen ilo ja onni on kaukana kun yritän saada kaiken valmiiksi. Onneksi Mimosa avustaa mielellään keittiössä (kerjää suu auki kaikkea mitä teen ja kun ruokaa ei heru niin tyhjentää kaikki kaapit ja laatikot ulottuviltaan),että hermoromahduksen partaalla oleva äiti saa häärätä rauhassa.
Palaan jälleen kirjoittamaan kunhan juhlat on juhlittu. Asiaa löytyisi vaikka mistä.
Loppuun vielä kuva ehtiväisestä lapsesta. Kahvikuppi oli onneksi tyhjä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti