Sitten kun minusta tulee äiti...

MINUSTA EI TULE HYSTEERIKKOA, VAAN SÄILYTÄN MAALAISJÄRKENI.
Hah, viimeisetkin rippeet siitä kuuluisasta maalaisjärjestä hävisi kun sain ensimmäistä kertaa vauvani syliin. Siitä lähtien olen joka ikinen ilta tarkistanut hengittääkö vauva kun toinen nukkuu rauhallisesti sängyssään. Olen huolestunut jos vauva nukkuu mieletäni liikaa tai liian vähän. Epäillyt mm. infektioastmaa kun Mimosa keksi uuden ääntelytavan joka muistutti tukehtuvaa aasia. Mitannut lämpöä aina kun tyttö on ollut tavallista kärttyisämpi. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat venyneet. Katsonut kelloa paniikissa kun syöttöjen välit ovat olleet n. viisi minuuttia. Soittanut äidilleni noin sata kertaa kysyäkseni mitä laitan lapselleni päälle kun menemme ulos. Kysynyt äidiltäni, onko normaalia kun vauva pitää kieltään ulkona tai pitää käsiään yhdessä (ihan oikeasti, kysykää vaikka äidiltäni). Pelännyt ettei vauva saa tarpeeksi ruokaa, vaikka jokaisessa neuvolassa kuukauden painokertymä on ylittänyt kilon. Nähnyt vaaroja kaikkialla.

MINUSTA EI TULE NIITÄ ÄITEJÄ JOIDEN ELÄMÄ PYÖRII AINOSTAAN VAUVAN YMPÄRILLÄ.
Toinen iso hah. Puhelimeni on täynnä kuvia Mimosasta. Facebookkiin huhtikuun jälkeen lisäämäni kuvat tai tilapäivitykset ovat sisältäneet minut vain jos se on liittynyt jollain tapaa vauvaani. Eiköhän se kerro tarpeeksi, että minulla on kaksi eri blogia Mimosasta. Vaihdoin myöskin salilla käyntini vauvauintiin ilman epäröintiä. Kalenterini ainoat merkinnät ovat Mimosaan liittyviä ja nykyään en löydä kaupoista itselleni mitään, vaan kaikki heräteostokseni liittyvät vauvaan. Voin itse ihan hyvin lisätä ripsiväriini hiukan vettä, koska olen jälleen unohtanut ostaa uuden.

AION EDELLEEN KÄYDÄ ULKONA, ONHAN LAPSELLA ISÄKIN.
Niin, voisinhan minä, mutta kun... Baareissa on liikaa ihmisiä, väsymys iskee ennen yhtätoista, tissit räjähtävät ennen kymmentä, alkoholi maistuu nykyään pahalta (miksi Baileyskin maistuu nykyään vain viinalta?) ja olen todella huonoa seuraa istuessani puhelin kourassa odottaen käskyä tulla kotiin tai esittelen kuvia perheestäni kaikille jotka erehtyvät lähelleni. Ja vauva ei anna krapulaiselle äidille armoa. Siinä missä ennen krapulapäivän pystyi kuluttamaan sohvalla nukkuen ja syöden, nykyään joudut käymään täydellä teholla aamu seitsemästä asti.

AION EDELLEEN PUKEUTUA HYVIN JA PANOSTAA ULKONÄKÖÖNI.
Mega iso HAH! Kunhan vaatteet eivät pahasti haise puklulta, kynsien alla ei ole kakkaa, housuissa ei ole näkyviä kuola/räkä tahroja niin olen ok. Likaiset hiukset saa aina ponnarille ja hoitolaukku toimittaa käsilaukun virkaa. Parin kuukauden juurikasvukaan ei tunnu missään. Ainoa mikä oikeasti ulkonäöllisesti hieman ahdistaa on tissien muuttaminen lähemmäs napaa. Noh, Virosta saa uusia ja PushUpit on onneksi keksitty.

MINUSTA EI TULE MUIDEN VAUVOILLE LÄSSYTTÄVÄÄ HATTARAPÄÄTÄ.
Öh, en edelleenkään pysty katsomaan telkkarista ohjlemia jossa synnytetään tai lukemaan lapsiin liittyviä uutisointeja itkemättä. Jään vajaaälyisenä tuijottamaan vieraitakin vauvoja ja hymyilen vaistomaisesti jokaiselle äidille. Ihastelen myös kaihoisasti ihania raskausmahoja ja salaa kaipaan omaani, vaikka raskauden loppuvaiheet olivat yhtä tuskaa ja tein mieheni elämästä helvettiä. Nopeasti se aika kultaakin ne muistot.