Niitä kuulumisia pikaisesti

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisia. Tässä siis niitä.

Mimosa kävelee. Tosin pieniä matkoja kerrallaan, kunnes keskittyminen herpaantuu tai yrittää lähteä juoksemaan. Pyllähdykset, kummalliset kopsahdukset ja kiipeily ei aiheuta enää sydämen lisälyöntejä. Niiden tilalle on tullut noin sata uutta asiaa jotka saavat minut repimään loppujakin hiuksia päästäni.

Kävelyn myötä Mimosan ulottuvuus on kasvanut n. 30 sentillä. Edelleen jätän kahvikuppini liian lähelle pöydän reunaa koska unohdan, että tuo käsittämätön kääpiö yltää nykyään sinnekkin. Ylimmät laatikot keittiössä on myös tullut tytön käsien ulottuville. Tiskikoneen nappeihin sekä mikron ajastimeen ylletään myös. Takeistamme puuttuu nykyisin ripustuslenkit koska niissä on mukava roikkua koko painolla. Siis Mimosa roikkuu, en minä.Olohuoneen verhot on nostettu pienten käsien ulottumattomiin ja olen oppinut työntämään läppärin tietokonepöydän perälle ja tarkistamaan vainoharhaisen elkein roikkuuko johtoja turva-alueen ulkopuolella.

WCn ovi on pidettävä suljettuna ja pöntön kansi pitää aina muistaa laskea alas. Vauva nimittäin karkaa vessaan aina kun tilaisuus sallii ja ensimmäisenä rullaa vessapaperin lattialle, sitten siirrytään syömään wc-raikastin. Vessaharjaa on myös kiva maistella (lapset ovat ihania eikö?). Mikään ei piristä niin aamulla kuin se että istuessasi pöntöllä (vauva on mukana vessassa, missäs muuallakaan?) huomaat että wc-paperirulla siirtyy vaippaterroristin suussa kohti makuuhuonetta. Siinä tilanteessa ihmisen haavottuvaisuus on käsinkosketeltavaa.

Ruokailuihin on tullut mukaan uusi jännittävä piirre. Kun Mimosa on kylläinen niin hän ei todellakaan käännä päätään pois vaan availee suutaan niin kuin ennenkin, vain sylkeäkseen kaiken ruoan kuolamössönä pihalle ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, hieroo tuo kummallinen ihmistaimi sen pihalle sylkemänsä ruoan naamaansa hiuksia myöden. Muuten sujuu hyvin. Paitsi haluaisin tietää mikä valmistusvirhe vauvoissa on, kun suu aukeaa ainoastaan jos kädessä on jotain? Tietääkseni käden ja suun välillä ei kovin kummoisia niveliä ole, tai ainakaan sellaisia joiden toiminta olisi toisesta kiinni.

Olen oppinut myös tunnistamaan sen pelottavan hiljaisuuden. Sen hiljaisuuden jonka jokainen vanhempi tunnistaa. Hiljaisuutta ei ole ehtinyt kulumaan kuin kaksi sekuntia ja tiedät että joku on pielessä. Tänään se tarkoitti että tiskatessani väsyneelle tytölle tuttipulloa, jouduin hetkeksi laskemaan tytön sylistäni jolloin vauva oli äänennopeudella livahtanut olohuoneeseen. Mimosa oli muistanut että napatessani hänen kitisevän korkeutensa syliini, laskin täyden kahvikupin sohvapöydälle. Minäkin muistin sen HETI kun tunsin hiljaisuuden. Ennen kuin ehdin olohuoneeseen kuulin jo kolahduksen ja löysin pienen menninkäisen pesemästä sohvapöytää kahvilla. Onneksi en enää 10 kuukauteen ole juonut kahviani kuumana. Ainoa ihana hiljaisuus mikä lapsiperheessä on, on päiväunien tai yöunien aikana.

Nyt minun on ollut aika myös hyvästellä herkuttelu ja ylipäänsä syöminen vauvan ollessa hereillä. Jos Mimosa näkee minun syövän mitä tahansa tulee tuo omaa ruokaansa ulos syljeksivä tiitiäinen suu auki viereeni kiljumaan ruokaa, kuin linnunpoika konsanaan. Jos ruokaa ei heru niin Mimosa voittaa silti. Joko aletaan hieromaan silmiä ja kitisemään väsymyksen merkiksi, kaadutaan niin että syliin on päästävä lohdutettavaksi tai jos mikään ei auta niin kakka-kortti pelastaa aina. Vaikka ne kakat varmasti odottaisivat siellä vaipassa sen hetken kun juon kahvini ja syön leipäni, niin jotenkin hohto koko hetkestä menee kun jalkojen juuressa istuu naama punaisena vaippaan täytettä vääntävä vauva.

Mimosa myös pahoinpitelee minua aina vain enemmän. Mimosalla nimittäin on nykyisin kahdeksan hammasta ja niillä voi purra ihan uskomattoman lujaa. Enää en luota tyttäreni pusuihinkaan kun tiedän siinä piilevän sen 50% riskin saada hampaat nenääni. Mimosa ei myöskään enää herätä itkemällä tai jokeltelemalla. Mimosa herättää Smackdown-tyylisillä hypyillä naamani päälle ja reippailla avokämmenen iskuilla otsaan. Jos kumpikaan edellä mainituista ei toimi niin aina voi yrittää pienillä terävillä kynsillä repiä silmän päästäni.

Vielä kaksi viikkoa sitten meillä kärsittiin tähän astisista vaiheista raastavinta eli eroahdistusta. Selkääkään ei voinut kääntää ilman, että menninkäinen tunsi olonsa hylätyksi ja alkoi itku. Sitä kesti viikko tai pari. En muista enää. Muistan vain, että pidempi aika tuota vaihetta niin olisin saanut hermoromahduksen. En vaan kestä vauvan itkua, jos tiedän että pystyn sen lopettamaan niinkin helposti kuin syliin nostamisella. Olen heikko, tiedetään. Eroahdistusvaiheen lopetti edellisviikolla kärsitty flunssa. Flunssasta selvittyään Mimosa oli kuin toinen tyttö. Suu käy jatkuvasti, nauru on herkässä ja tyttö tykkää touhuta nyt omiaan. Lelutkin kiinnostavat jopa vaihtelevasti. Viikon päästä taas varmasti on joku muu vaihe, joten nautitaan nyt tästä.

Niin se unikoulu... Se on nyt hiukan tauolla. Aloitin tauon kun eroahdistus alkoi ja nyt pitäisi lähteä taas taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Pakko vain kasvattaa ne henkiset munat takaisin ja aloittaa jälleen. Tosin nykyään tyttö herää enää 3-6 kertaa yössä joten siksi tämä nyt on hiukan venähtänyt. Omassa sängyssään Mimosa ei ole pariin viikkoon nukkunut. Olemme nukkuneet yhdessä olohuoneen lattialla. Siirryimme siihen kun flunssa rantautui taloon ja siinä ollaan pysytty. Eipä tarvitse pelätä että tyttö tippuu yöllä sängystä. Tosin aamulla voin herätä siihen kun herättyään vauva on suunnistanut äänettömästi koirien ruokakupille. Varjopuolensa kaikessa.

Tällainen pikainen katsaus tällä kertaa. Tulihan siitä hiukan tylsähkö, mutta nyt ei irtoa. Palaamme jälleen. Ehkä blogin lukijakuntakin pienenee viime postauksen jäljiltä. Meinasi iskeä paniikki kun minun avautumisia on tässä kuussa lukenut yli 8000 ihmistä. Siis minun, jonka ei pitäisi muutenkaan avata suutansa julkisesti ollenkaan. Mutta silti, kiitos kaikille.